Mitkä kirjat ovat tärkeitä?

 

 

Kirjat tähtäimessä

 

Venäjällä tehtiin takavuosina ihan virallisiakin listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi tuntea tai lukea tai jotka muuten vain kuuluivat venäläisen kulttuurin koodeksiin. (vrt. Vihavainen: Haun venäjän kirjalliset sankarit tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Sellaisille kirjoille on ominaista merkittävä kulttuurinen omaleimaisuus, vaikutusvalta tai yksinkertaisesti tekijän nerokkuus, joka ilmenee vaikkapa uudenlaisen sisällön tai käsittelytavan löytämisessä.

Myös lännessä tällaisia listoja on tehty ja niiden sisältö näyttää kertovan erittäin paljon siitä henkisestä miljööstä, jota vaikkapa joku muodikkaan vasemmiston lehti The Guardian edustaa (vrt. Vihavainen: Haun tärkeät ja suurenmoiset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Toki listoissa on vielä monenlaisia, osa edustaa vielä länsimaisen kulttuurin henkeä.

Kirja voi olla tärkeä monella tavalla. Jotkut ovat poikkeuksellisen hyviä jossakin mielessä, ensimmäisiä lajissaan tai vain poikkeuksellisen suosittuja aikanaan. Mutta tärkeä voi kirja olla myös yksinkertaisesti vain olemalla ennenkuulumattoman törkeä.

 Itse asiassa näyttää siltä, että nykyään jopa suurin osa kirjallisen suuruuden tavoittelijoista on jo kauan pyrkinyt pätemään juuri tämän kautta. Jopa Nobel-komitea, jonka tehtävänä on valita palkinnonsaaja ihanteellista suuntausta edustavien kirjailijoiden joukosta, on joutunut nöyrtymään tämän tosiasian edessä.

Törkeys on tietenkin aikaan ja kulttuuriin sidottu asia ja sen kriteerit muuttuvat nopeasti ja koko ajan. Vielä 1900-luvun alussa kuka tahansa tolvana pääsi loistamaan kirjoittamalla muutaman suorasukaisen lauseen normaalista ja jokapäiväisestä seksistä tai vaikkapa huussissa käynnistä. Ei siihen mitään erityisiä lahjoja vaadittu.

Nehän olivat aivan luonnollisia asioita, mutta eivät olleet kuuluneet kirjallisuuden piirissä käsiteltäviin. Miksi näin oli, on kiinnostava kysymys, josta ei tässä enempää.

Toki todellisen, aikakirjoihin jäävän mestarin tunsi 1900-luvulla vasta siitä, että hän enemmän tai vähemmän tarkoin kuvasi jotakin perversiota. Jo 1920-luvulla Aldous Huxleyn romaanihenkilö huokaili teennäisen kyllästyneenä, ettei Pariisista enää löydy kunnon heteroita noiden kaiken maailman Proustien ja Gide’ien jälkeen.

Mutta se nyt oli vasta alkua. Nykyinen kulttuurinen tilamme on tässä suhteessa kehittynyt edelleen samaan suuntaan ja luultavasti jo lähelle äärimmäisyyttä, kun ihmisiä voidaan vetää oikeuteen siitä, että he ovat julkisesti toistaneet valtauskontomme mukaisen, suoraan Raamatusta otetun arvostelman homoudesta.

Tämähän tarkoittaa yritystä kieltää Raamatun julkinen siteeraaminen ja sisältää erittäin mielenkiintoisen kulttuurisen viestin. Kyseessä ei ole mikään satunnaisen älykääpiön vahinko, vaan vakain tuumin tehty valtiollisen tason operaatio, johon osallistuu koko joukko korkeita virkamiehiä.

Dystopioissa kirjojen kieltäminen on keskeisellä sijalla, kun kulttuuria halutaan ohjata tiettyyn suuntaan. Itse asiassa tunnemme jo koko joukon näitä yrityksiä ihmisen tietoisuuden muuttamiseksi ja uljaan uuden ihmisen rakentamiseksi.

Pohjois-Koreassa tämä jatkuu juuri tälläkin hetkellä voimaperäisenä valtiollisena toimintana. Meillä ollaan vasta prosessin alussa, mutta valtio on jo täälläkin värvätty toimintaan mukaan, vaikka varsinainen, laajamittainen työ toki tehdään vähälahjaisten kulttuuritoimittajien ja typerien mediapersoonien toimesta ja tietenkin hyvässä uskossa, bona fide.

Suuntaus on selvä ja sen päämääräksi voidaan ajatella sellaista täysin oloutettua (vrt. Huxley, Uljas uusi maailma) ihmistä, joka on oppinut luopumaan niin sanottujen arvoarvostelmien (50-lukulainen käsiteuutuus) tekemisestä ja haluaa jättää tämän tehtävän luottamiinsa pätevämpiin ammattilaiskäsiin.

Tiedämme, että tällaisen ihmisen on oltava uskonnoton (poikkeuksena islam, koska suvaitsevaisuus), kosmopoliitti ja antinationalisti (poikkeuksena urheilu, koska jotain elämää suurempaa tarvitaan), seksuaalisesti kaikkiruokainen ja mikäli mahdollista pervo (queer) ja täydellisen suvaitsevainen (non-judgmental) sikäli kuin asia koskee kaikkea poikkeavuutta fetisismistä himomurhaamiseen.

Toisaalta hänen on oltava altis pöyristymään asioista, jotka on julistettu kauheiksi ja ennen muuta ankaran tuomitseva traditionaalisiin arvoihin, vääriin ajatuksiin, sanoihin ja töihin nähden.

Näitä latteuksia nyt on sinänsä turha mainitakaan, eikä niillä älymystön piirissä ketään säikytellä, mutta koska prosessi on niin sanotun kulttuurin vitkan takia alatasolla vielä pahasti kesken, on liikkeellä yhä paljon menneisyyden jäänteitä, perežitki prošlogo, kuten Neuvostoliitossa oli tapana sanoa.

 Menneisyyden jäänteet voidaan ehdollisesti jakaa materiaalisiin ja henkisiin. Materiaalisella puolella voimme nähdä vanhentunutta rakennuskantaa, jossa ruumiillistuvat menneiden yhteiskuntien kehittymättömät arvot ja ihanteet, antiikin temppeleistä goottilaisiin kirkkoihin.

Nykyaikainen teräksen ja lasin Corbusier/ Bauhaus-särmiö on niistä yhtä kaukana kuin Richardsonin Pamela on Henry Millerin teoksista.

Mutta tärkeimpiä jäänteitä ovat kirjat ja niiden tuhoaminen tai eliminointi muulla tavoin on kulttuurimme edistyksen kannalta keskeinen tehtävä.

Kirjastoissamme oli sodan jälkeen vielä kauan ns. myrkkykaappeja, joissa säilytettiin vahingollisia ja vaarallisia kirjoja. Ne ovat taas tarpeen ja saattaa olla, että niiden käyttö on jo aloitettu, alan ihmiset tietävät paremmin.

Kun korkeimman oikeuden tuomio tuosta suuresta raamattuprosessista viimein saadaan, selvinnee, onko mahdollista ja laillista pitää Raamattua yleisesti saatavilla. Suuri ongelma ovat kotiraamatut, mutta luultavasti niiden kerääminen kierrätykseen ekologisiin syihin vetoamalla on helppo tehtävä. Eihän niitä käytännössä kukaan lue.

On kyllä osoittanut aikamoista pelisilmää käydä suoraan juuri Raamatun kimppuun maassa, jonka väestö oli lähes sataprosenttisesti luterilaista vielä sukupolvi sitten. Tässä ehkä näemme suuren strategisen ajatuksen: päälle vaan, kun ne eivät uskalla tätäkään puolustaa, niin ei sitten enää mitään muutakaan.

Mutta Raamattu on vain yksi kiellettävä kirja uuden totalitarismin ajatellussa luettelossa. Mitä siihen kannattaisi ensi sijassa lisätä, mikäli haluaa edistää tuota tuntemaamme asiaa mahdollisimman tehokkaasti?

Itse asiassa kaikki länsimaisen kulttuurin klassikot ovat enemmän tai vähemmän täynnä misogyniaa, homofobiaa, suvaitsemattomuutta, väkivaltaa, nationalismia, rasismia ja kaikkia mahdollisia muitakin vanhentuneita asenteita (mitkäpä asenteet eivät olisi vanhentuneet jo noin 50 vuodessa?). Itse asiassa kaikki 30 vuotta vanhempi kirjallisuus on syytä tuhota ja sitähän kirjastot jo tekevätkin.

Koska kaikkea ei sittenkään ainakaan heti voida tuhota, koska kohde on hajautettu miljooniin koteihin, voitaisiin ehkä ainakin valita tuhoamisessa noudatettavaksi malliksi muutama teos, jossa ideologiamme kannalta epäsuotavat asiat tulevat korostetusti esille, esitetään ihannoidussa tai houkuttelevassa valossa, luonnollisena asiana tai muuten virheellisesti.

Tässä pelkästään muutama suomalainen esimerkki:

Nationalismi: Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas

Patriarkaalisuus: Täällä Pohjantähden alla; Kalevala; Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (missä sisaret?)

Misogynia: Hannu Salama, koko tuotanto; Eino Leino, Helkavirsiä (nainen ylistämällä alistettuna objektina)

Misantropia: Joel Lehtonen, Henkien taistelu, Punainen mies, Sakris Kukkelman

Rasismi: Matti Pulkkinen, Romaanihenkilön kuolema; Tuntematon tekijä, Tiernapojat (m-sana mainittu)

Ageismi: Mika Waltari, koko tuotanto (nuoret sankarit)

Ableismi: Urho Karhumäki, Avoveteen, koko urheilukirjallisuus

No, näitähän on loputtomasti jo pelkästään suomalaisessa kirjallisuudessa. Koko läntisessä maailmassa on kuitenkin jo parin vuosikymmenen ajan tehty valtavaa työtä vahingollisten kirjojen lukemisen estämiseksi tai vähintään niiden sisällön muuttamiseksi.

Kukapa ei olisi kuullut, mitä tapahtuu Amerikassa Twainin, Mitchellin, Beecher-Stowen ja monen muun teoksille. Länsinaapurissa on jyrän alle joutunut ainakin Astrid Lindgren ja lienee muitakin. Meillä toistaiseksi vain maalaismaisesti olla möllötetään suu auki, mutta antaas olla, jahka toimeen, tota, tartutaan.