Diplomatian sankareita

Kettujen kettu

Duff Cooper, Talleyrand (1932), Otava 1956, 467 s.

Charles Maurice de Talleyrand-Périgord (1754-1838) eli lyhyesti Talleyrand, on Euroopan historian erikoislaatuisimpia hahmoja.

Ennen muuta hänet muistetaan suurena selviytyjänä, aristokraattina, joka eli Ranskan kohtalot vanhasta komennosta aina Ludvig Filipin porvarikuninkuuteen. Kuuluisa vastaus kysymykseen, mitä hän teki hirmuvallan aikana, oli ”minä elin”. Mutta Talleyrand ei vain säilynyt hengissä, vaan vaikutti lähes koko ajan korkeissa viroissa. Hänen panoksensa koko Euroopan kohtaloihin oli ajoittain jopa hyvin suuri.

Nuorena ja vanhempanakin Talleyrand tuli kuuluisaksi taipumuksestaan irstailuun ja pelaamiseen ja tietenkin myös pöydän ilot kuuluivat asiaan. Hänen kaltaisensa aristokraatin kohdalla se merkitsi jatkuvia loisteliaita juhlia. Sellainen elämäntapa maksoi omaisuuksia ja pari kertaa sankari olikin puilla paljailla.

Korkeissa asemissaan hän ei sitten kainostellut ottaa myös suuria lahjuksia, mutta palautti ne reilusti, mikäli lobbaus ei onnistunut.

Naissukupuoleen rampa ja muutenkin vähemmän kaunis ruhtinas (hänestä leivottiin aikanaan Beneventon ruhtinas) tunsi vielä vanhanakin elävää harrastusta ja myös saavutti hämmästyttävää menestystä. Kuollessaan, yli kahdeksankymmentävuotiaana, hänellä oli vielä nuori vaimo, joka ilmeisen hellästi häntä rakasti.

Talleyrand arvosti naisia myös diplomaattitehtävissä ja käytti heitä usein politiikkansa välikappaleina. Naiset näyttävät lumoutuneen ruhtinaan ”sanoin kuvaamattomasta” viehätysvoimasta, joka liittyi hänen persoonaansa. Monisanaista lörpöttelyä ruhtinas kaihtoi ja oli pikemminkin vaikenemisen mestari, mutta hänen henkevyytensä olivat aina teräviä, vaikka hän muisti myös säilyttää huomaavaisuuden erityisesti naisia kohtaan.

Talleyrandin itsehillintä oli tarunomaista ja kun Napoleon kerran raivosi hänelle ja uhkasi hirsipuulla ja teilipyörällä, tokaisi ruhtinas vain tämän poistuttua, että keisari oli tänä aamuna poikkeuksellisen rakastettava.

Koulutukseltaan Talleyrand oli pappi ja hankki itselleen jopoa Autunin piispan viran. Virka oli sinekuuri, jota hän ei koskaan hoitanut, mutta sen turvin hän saattoi palvella vallankumousta ja vihkiä piispoja, joita Vatikaani ei hyväksynyt. Siitä hyvästä hänet julistettiin pannaan, josta hän pääsi vasta kuolinvuoteellaan, neuvoteltuaan Vatikaanin kanssa häntä tyydyttävän sopimuksen.

Talleyrandin ansiot sekä vallankumoukselle että Napoleonille olivat suuret. Jälkimmäisen hän kuitenkin hylkäsi katsottuaan, että tämän politiikka idässä alkoi muodostua holtittomaksi ja ennusti Ranskalle suurta onnettomuutta.

Eräänlaisen rauhanopposition jäsenenä Talleyrand onnistuikin sitten pääsemään voittajien, erityisesti Aleksanteri I:n suosioon ja vaikutti kai ratkaisevasti siihen, että Ranska Wienin kongressissa tuli yhdeksi päättäjistä. eihän Napoleonin Ranskaa tarvinnut pitää ”oikeana” Ranskana, koska oli se toinenkin, siis oppositio.

Tilanne oli analoginen toisen maailmansodan jälkeisen ajan kanssa, jolloin Vichyn Ranskasta hämmästyttävästi tuli yksi voittajavalloista.

Talleyrandin ansiota tai syytä oli myös Bourbonien paluu Ranskan valtaistuimelle. Tämän tuo surkea joukko (jossa itse kuningas ei ollut pahimmasta päästä), maksoi pian kiittämättömyydellä.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen Talleyrand pääsi jälleen pinnalle. Cooperin kertoman anekdootin mukaan Talleyrand ystävineen kuunteli kadulta kuuluvaa melua ja hurraahuutoja ja sanoi ”Me voitamme!” ”Siis ketkä me?” kysyivät seuralaiset, jolloin ruhtinas vastasi: ”Hiljaa vielä. Kerron huomenna”.

Porvarikuninkaan aikana Talleyrandista tuli maansa Englannin lähettiläs ja korkeasta iästään huolimatta hän oli tässä virassaan varsin aktiivinen ja vaikutusvaltainen.

Kirjoittaja kiinnittää paljon huomiota sankarinsa luonteenominaisuuksiin. Laiskuus oli yksi näitä ominaisuuksia, mutta se ei suinkaan merkinnyt, ettei hän olisi työskennellyt ahkerasti, mikäli näki asian sen arvoiseksi.

Kaiken kaikkiaan Talleyrand, kaikkine paheineen oli myös perimmältään sangen hyveellinen. Hän itse selitti, ettei koskaan ollut pettänyt, paitsi silloin, kun koko Ranska oli hänen mukanaan, tarkoittaen Napoleonin  hylkäämistä.

Kirjoittaja katsoo, että ruhtinas pysyi koko ajan uskollisena suurelle suunnitelmalleen, joka edellytti rauhaa Englannin ja Ranskan välillä ja tarpeellista vastapainoa Venäjälle idässä. Valloituspolitiikka ja šovinismi olivat Talleyrandille aivan vieraita.

Ruhtinas osasi olla sangen hellä ja rakastettava, millä hän kaiketi hurmasi lukemattomat naisensa. Lähinnä filosofinen oli hänen määritelmänsä rakkaudesta ”realiteettina mielikuvituksen alueella”. Sentimentaalinen hän ei kuitenkaan ollut. Kun joku läheinen joskus puhkesi kyyneliin, tokaisi ruhtinas: ”Jättäkää tuo, tämä on täysin vakava asia”.

Kirjoittaja Duff Cooper oli merkittävä englantilainen poliitikko ja diplomaatti, jonka nimelle on omistettu huomattava kirjallisuuspalkinto.

Cooper palveli toisen maailmansodan aikana Churchillin hallituksen informaatioministerinä ja epäilemättä ohjasi myös Suomeen suunnattua informaatiosodankäyntiä.

Kirjassaan hän ei näe erityisesti vaivaa rekonstruoidakseen Talleyrandin aikoinaan kohtaamia poliittisia tilanteita koko laajuudessaan, vaan keskittyy sen sijaan kohteensa moraalisiin ominaisuuksiin. Mutta, kuten sanotaan, l’art d’ennuer, c’est tout dire.

Syntynyt kuva on ainakin kiinnostava. Talleyrand, jota monet ovat pitäneet täysin periaatteettomana opportunistina tai vähintäänkin machiavellistina, osoittautuukin sangen periaatteelliseksi mieheksi, jolle oma etu, niin tärkeä kuin se onkin, ei suinkaan ole ratkaiseva.

Cooperin maalaama Talleyrand on mies, joka ei halveksi aatteita, mutta ei kyllä ole valmis niiden puolesta kuolemaankaan. Hän on reaalipoliitikko, joka pyrkii aikaansaamaan sen hyvän, mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Samaan aikaan hän on vanhan tyylin bon vivant, eksymättä kuitenkaan markiisi de Saden tapaisiin ruokottomuuksiin.

Tällaisia henkilöitä ei meidän politiikassamme olekaan tainnut Kekkosen jälkeen näkyä, mutta pienen tasavallan rauhan aika toki on jotakin muuta kuin suurvallan hullut vuodet.

Diilistä diiliin

 

Diplomatian aallonpohja

 

Elämme nykyään sivistyksen jälkeistä aikaa, mikä ilmenee havainnollisesti erinäisissä diplomatian käytännöissä.

Koska diplomatian maailmassa kohtaavat valtioiden ja kansojen valtuutetut edustajat, on tapoihin kuulunut, että siellä ollaan äärimmäisen kohteliaita ja vakuutetaan teatraalisesti keskustelukumppanin kautta kunnioitusta hänen edustamalleen taholle.

Itse asiassa diplomatiassa oli ainakin vielä noin puoli vuosisataa sitten selviä jäänteitä siitä muodollisesta teatraalisuudesta, joka lienee kehittynyt huippuunsa Ludvig XIV:n hovissa. Vastapuolen avoin loukkaaminen olisi ollut viimeinen asia, mitä diplomaatti olisi voinut tehdä.

Nyrkkisääntönä palveli vanha maksiimi fortiter in re -suaviter in modo, tiukasti itse asian suhteen, mutta rakastettavin muodoin. Itse asiassa kuolemantuomiotkin oli joskus tapana panna toimeen kohteliaita muotoja noudattaen. Se liittyi myös vahvemman osapuolen itsekunnioitukseen. Moukkamaiset muodot olisivat alentaneet tekijää, joka halusi ainakin näytellä sivistynyttä.

Nykyään olemme todistaneet karkeuden tunkeutumista myös diplomatiaan. Jostakin syystä asia vielä sattuu samaan aikaan, kun naiset ovat vallanneet tälläkin alalla vankan aseman. Onko näillä asioilla jotakin tekemistä keskenään, olisi kiinnostavaa tietää. Luultavasti yhteinen nimittäjä on jokin kolmas tekijä.

Joka tapauksessa moukkamaisuus on nyt usein aivan alastonta, mistä näiden päivien tapahtumat ovat kaunopuheinen osoitus. Kansainvälisiä suhteita hoidetaan bisnesslangilla, mikä on suunnilleen samaa kuin hollituvan taso: no nonsense, eli paskaako tässä hienostelemaan.Не стоит церемониться sanoisi venäläinen uusbolševikki.

En tiedä, menettääkö maailma paljonkin olennaista, mikäli moukkamaisuus tulee normiksi tälläkin alalla, mutta jotenkin tuntuu siltä, että kun suunta on alaspäin, se jatkuu aina pohjalle saakka, mikä on valitettavaa, kun aikoinaan sentään sivistyneet muodotkin kehitettiin.

Toki jo korsikalainen entinen tykistökapteeni, joka keksi ryhtyä Ranskan keisariksi, suhtautui ironisesti diplomatian hienouksiin, eikä aina sellaisia noudattanut. Hänellä oli kuitenkin ulkoministerinä Talleyrand, joka tarvittaessa hoiti tuon puolen asiasta.

Napoleon tuskin aidosti kunnioitti Tallyrandia ja sanoi tämän olevan ”paskaa silkkisukassa”, mutta turvautui sentään hänen palveluihinsa.

Jotta voisimme vertailla nykyistä tilannetta johonkin, saattaa olla ainakin huvittavaa vilkaista, millainen diplomaatti Talleyrand oli:

 

torstai 26. huhtikuuta 2018

Diplomatian sankareita

 

Kettujen kettu

 

Duff Cooper, Talleyrand (1932), Otava 1956, 467 s.

 

Charles Maurice de Talleyrand-Périgord (1754-1838) eli lyhyesti Talleyrand, on Euroopan historian erikoislaatuisimpia hahmoja.

Ennen muuta hänet muistetaan suurena selviytyjänä, aristokraattina, joka eli Ranskan kohtalot vanhasta komennosta aina Ludvig Filipin porvarikuninkuuteen. Kuuluisa vastaus kysymykseen, mitä hän teki hirmuvallan aikana, oli ”minä elin”. Mutta Talleyrand ei vain säilynyt hengissä, vaan vaikutti lähes koko ajan korkeissa viroissa. Hänen panoksensa koko Euroopan kohtaloihin oli ajoittain jopa hyvin suuri.

Nuorena ja vanhempanakin Talleyrand tuli kuuluisaksi taipumuksestaan irstailuun ja pelaamiseen ja tietenkin myös pöydän ilot kuuluivat asiaan. Hänen kaltaisensa aristokraatin kohdalla se merkitsi jatkuvia loisteliaita juhlia. Sellainen elämäntapa maksoi omaisuuksia ja pari kertaa sankari olikin puilla paljailla.

Korkeissa asemissaan hän ei sitten kainostellut ottaa myös suuria lahjuksia, mutta palautti ne reilusti, mikäli lobbaus ei onnistunut.

Naissukupuoleen rampa ja muutenkin vähemmän kaunis ruhtinas (hänestä leivottiin aikanaan Beneventon ruhtinas) tunsi vielä vanhanakin elävää harrastusta ja myös saavutti hämmästyttävää menestystä. Kuollessaan, yli kahdeksankymmentävuotiaana, hänellä oli vielä nuori vaimo, joka ilmeisen hellästi häntä rakasti.

Talleyrand arvosti naisia myös diplomaattitehtävissä ja käytti heitä usein politiikkansa välikappaleina. Naiset näyttävät lumoutuneen ruhtinaan ”sanoin kuvaamattomasta” viehätysvoimasta, joka liittyi hänen persoonaansa. Monisanaista lörpöttelyä ruhtinas kaihtoi ja oli pikemminkin vaikenemisen mestari, mutta hänen henkevyytensä olivat aina teräviä, vaikka hän muisti myös säilyttää huomaavaisuuden erityisesti naisia kohtaan.

Talleyrandin itsehillintä oli tarunomaista ja kun Napoleon kerran raivosi hänelle ja uhkasi hirsipuulla ja teilipyörällä, tokaisi ruhtinas vain tämän poistuttua, että keisari oli tänä aamuna poikkeuksellisen rakastettava.

Koulutukseltaan Talleyrand oli pappi ja hankki itselleen jopa Autunin piispan viran. Virka oli sinekuuri, jota hän ei koskaan hoitanut, mutta sen turvin hän saattoi palvella vallankumousta ja vihkiä piispoja, joita Vatikaani ei hyväksynyt. Siitä hyvästä hänet julistettiin pannaan, josta hän pääsi vasta kuolinvuoteellaan, neuvoteltuaan Vatikaanin kanssa häntä tyydyttävän sopimuksen.

Talleyrandin ansiot sekä vallankumoukselle että Napoleonille olivat suuret. Jälkimmäisen hän kuitenkin hylkäsi katsottuaan, että tämän politiikka idässä alkoi muodostua holtittomaksi ja ennusti Ranskalle suurta onnettomuutta.

Eräänlaisen rauhanopposition jäsenenä Talleyrand onnistuikin sitten pääsemään voittajien, erityisesti Aleksanteri I:n suosioon ja vaikutti kai ratkaisevasti siihen, että Ranska Wienin kongressissa tuli yhdeksi päättäjistä. eihän Napoleonin Ranskaa tarvinnut pitää ”oikeana” Ranskana, koska oli se toinenkin, siis oppositio.

Tilanne oli analoginen toisen maailmansodan jälkeisen ajan kanssa, jolloin Vichyn Ranskasta hämmästyttävästi tuli yksi voittajavalloista.

Talleyrandin ansiota tai syytä oli myös Bourbonien paluu Ranskan valtaistuimelle. Tämän tuo surkea joukko (jossa itse kuningas ei ollut pahimmasta päästä), maksoi pian kiittämättömyydellä.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen Talleyrand pääsi jälleen pinnalle. Cooperin kertoman anekdootin mukaan Talleyrand ystävineen kuunteli kadulta kuuluvaa melua ja hurraahuutoja ja sanoi ”Me voitamme!” ”Siis ketkä me?” kysyivät seuralaiset, jolloin ruhtinas vastasi: ”Hiljaa vielä. Kerron huomenna”.

Porvarikuninkaan aikana Talleyrandista tuli maansa Englannin lähettiläs ja korkeasta iästään huolimatta hän oli tässä virassaan varsin aktiivinen ja vaikutusvaltainen.

Kirjoittaja kiinnittää paljon huomiota sankarinsa luonteenominaisuuksiin. Laiskuus oli yksi näitä ominaisuuksia, mutta se ei suinkaan merkinnyt, ettei hän olisi työskennellyt ahkerasti, mikäli näki asian sen arvoiseksi.

Kaiken kaikkiaan Talleyrand, kaikkine paheineen oli myös perimmältään sangen hyveellinen. Hän itse selitti, ettei koskaan ollut pettänyt, paitsi silloin, kun koko Ranska oli hänen mukanaan, tarkoittaen Napoleonin hylkäämistä.

Kirjoittaja katsoo, että ruhtinas pysyi koko ajan uskollisena suurelle suunnitelmalleen, joka edellytti rauhaa Englannin ja Ranskan välillä ja tarpeellista vastapainoa Venäjälle idässä. Valloituspolitiikka ja šovinismi olivat Talleyrandille aivan vieraita.

Ruhtinas osasi olla sangen hellä ja rakastettava, millä hän kaiketi hurmasi lukemattomat naisensa. Lähinnä filosofinen oli hänen määritelmänsä rakkaudesta ”realiteettina mielikuvituksen alueella”. Sentimentaalinen hän ei kuitenkaan ollut. Kun joku läheinen joskus puhkesi kyyneliin, tokaisi ruhtinas: ”Jättäkää tuo, tämä on täysin vakava asia”.

Kirjoittaja Duff Cooper oli merkittävä englantilainen poliitikko ja diplomaatti, jonka nimelle on omistettu huomattava kirjallisuuspalkinto.

Cooper palveli toisen maailmansodan aikana Churchillin hallituksen informaatioministerinä ja epäilemättä ohjasi myös Suomeen suunnattua informaatiosodankäyntiä.

Kirjassaan hän ei näe erityisesti vaivaa rekonstruoidakseen Talleyrandin aikoinaan kohtaamia poliittisia tilanteita koko laajuudessaan, vaan keskittyy sen sijaan kohteensa moraalisiin ominaisuuksiin. Mutta, kuten sanotaan, l’art d’ennuer, c’est tout dire.

Syntynyt kuva on ainakin kiinnostava. Talleyrand, jota monet ovat pitäneet täysin periaatteettomana opportunistina tai vähintäänkin machiavellistina, osoittautuukin sangen periaatteelliseksi mieheksi, jolle oma etu, niin tärkeä kuin se onkin, ei suinkaan ole ratkaiseva.

Cooperin maalaama Talleyrand on mies, joka ei halveksi aatteita, mutta ei kyllä ole valmis niiden puolesta kuolemaankaan. Hän on reaalipoliitikko, joka pyrkii aikaansaamaan sen hyvän, mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Samaan aikaan hän on vanhan tyylin bon vivant, eksymättä kuitenkaan markiisi de Saden tapaisiin ruokottomuuksiin.

Tällaisia henkilöitä ei meidän politiikassamme olekaan tainnut Kekkosen jälkeen näkyä, mutta pienen tasavallan rauhan aika toki on jotakin muuta kuin suurvallan hullut vuodet.

 

Raju on ajan riento

 

Venäjänkin historia muuttuu taas

 

Charles-Maurice de Talleyrand-Périgord eli lyhyesti vain Talleyrand (ks. Vihavainen: Haun talleyrand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli ranskalainen diplomaatti, joka palveli niin Ludvig XVI:tta, vallankumousta sen eri vaiheissa, Napoleonia, restauraation jälkeisiä Bourboneja kuin lopulta vielä porvarikuningas Ludvig Filipiä. Paitsi diplomaatti, hän oli myös Beneventon ruhtinas ja Autunin piispa ja nautti tästäkin sinekuurista meheviä tuloja.

Talleyrandin nimi symbolisoi monelle moraalittomuutta ja opportunismia, siinä kuin tuo nimi Périgord tuo jokaiselle mieleen hillotun ankan, joka tosiaan on parasta juuri säilöttynä. Niitä on meilläkin myynnissä ja voin niitä suositella. Myös ns. leipäpappeus ei ilmeisesti ole meilläkään tuntematonta, mikä tulkoon vain ohimennen tässä mainituksi.

Tallyrandilla oli epäilemättä sellaisia taitoja, joita ranskaksi kutsutaan nimellä savoir-vivre. Hän ei ollut pelkästään bón-vivant, joka meillä käännettäisiin ehkä hieman liioitellen irstailijaksi ja tuskin myöskään täysin aatteeton opportunisti. Sen sijaan hän oli sekä elämän nautintojen että diplomatian alalla tuntija ja taiteilija. Hänen palveluksiaan käyttivät vuorotellen hyväkseen keskenään vihamieliset tahot ja olivat yleensä niihin tyytyväisiä.

Talleyrandin ura sattui suurten mullistusten aikaan. Ne tekivät monista hänen tuttavistaan ja kollegoistaan päätään lyhyempiä, mutta Autunin ylenmääräistä hurskautta karttava piispa säilytti asemansa ja pääsi aina uudelleen vallanpitäjien suosioon.

Talleyrand tuli itse asiassa mieleeni aivan toisesta henkilöstä. Somessa ja kai lehdissäkin on viime aikoina kerrottu siitä, miten Venäjällä ollaan uudistamassa historian oppikirjoja. Edellisten mallikurssien valmistumisesta ei ole montakaan vuotta, mutta nyt tehdään taas sodan oloissa isänmaallista iskurityötä ja uudet kirjat tulevat painosta jo syksyllä.

Tätä projektia johtaa akateemikko Aleksander Oganovitš Tšubarjan (synt. 1931) (ks. Чубарьян, Александр Оганович — Википедия (wikipedia.org).

Monet suomalaiset tuntevat tämän kollegan muun muassa suomalais-venäläisistä historiasymposiumeista Hän kävi meilläkin muutaman kerran ja muistan olleeni hänen mukanaan tapaamassa Helsingin ylipiston rehtoria, Päiviö Tommilaa. Herrat muuten keskustelivat saksaksi, mikä merkittäköön muistiin tämän aikakauden tulevia tutkijoita varten. Tämä tapahtui 1990-luvun alussa.

Armenialaisyntyinen Tšubarjan on itsekin ollut aktiivinen tutkija ja julkaisi mm. yhdessä englantilaisen Harold Shukmanin kanssa teoksen Stalin and the Soviet-Finnish War, 1939-1940, London 2002. (Alexander O. Chubaryan and Harold Shukman , eds., Stalin and the Soviet-Finnish War, 1939-1940. London : Frank Cass , 2002 . 301 pp. $80.00 | Request PDF (researchgate.net)).

En muista enää kirjasta sen enempää kuin ettei siinä mitään älyttömyyksiä ollut, jos nyt ei suomalaisille sen kummempia sensaatioitakaan. Tekstihän on tuossa luettavissa.

Joka tapauksessa Tšubarjanilla on, kiitos noiden suomalais-venäläisten symposiumien, kohtuullisen hyvät tiedot myös Suomen historiasta, vaikka eivät ne toki liene samaa luokkaa kuin hänen nyt jo edesmenneellä kollegallaan Andrei N. Saharovilla, joka oli suuri Suomen ystävä (врт. Сахаров, Андрей Николаевич — Википедия (wikipedia.org); Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Tiedotusvälineiden perusteella arvioiden uusi pikaremontti historian oppikirjoissa tulee olemaan melko suuri ja siinä muun muassa vähennetään Euroopan historian osuutta ja lisätään  ns. kolmannen maailman (eli käytännössä kai noiden uusien ystävien ja kohtalotovereiden eli BRICS-maiden) saamaa huomiota, kertoo Tšubarjan.

Sota vaatii tietenkin veronsa ja kun tämä historian oppikirja jatkuu aina nykypäivään saakka, minkä Tšubarjan myöntää olevan harvinaista, voinemme varautua siihen, että historiatulkintoja käytetään siinä siekailematta myös uuden ja uljaan putinistisen ideologian aseena.  Odotukset kirjan objektiivisuuden suhteen eivät liene missään päin maailmaa erityisen korkealla. Ehkäpä Aleksandr Oganovitš itsekin hymähtelee tuota tekstiä lukiessaan.

Mutta taas kerran häneen ainakin Moskovassa luotetaan. Putin kulki vielä polvihousuissa, kun Tšubarjan julkaisi ensimmäisiä töitään 1960-luvun alussa. Vuonna 2021 Putin luovutti hänelle henkilökohtaisesti Palveluksista isänmaan hyväksi-ritarikunnan ensimmäisen luokan kunniamerkin.

Huomattakoon, että Aleksandr Oganovitš on sen lisäksi saanut, paitsi edellä sivutun rehtori Tommilan luovuttaman Helsingin yliopiston mitalin, myös Ranskan kunnialegioonan ristin, ”Ansioista Saksan Liittotasavallan hyväksi”-ritarikunnan upseeriristin ja Vatikaanin Pyhän Gregorius Suuren kunniamerkin.

Mihin ehtii vielä, jos elää saa. Hm.

 

Kirjastojen tarkoitus

Kirjojen kohtalot ja kirjastot

Charles-Maurice de Talleyrand-Périgord, Autunin piispa, Beneventon ruhtinas ym. oli tunnettu tuhlari ja irstailija. Pari kertaa hän onnistui tuhlaamaan valtavan omaisuutensa ja selviytyäkseen veloistaan hän myi kirjastonsa, mikä auttoi hänet selviytymään herrasmiehelle sietämättömästä tilanteesta.

Moinen suhtautuminen kirjoihin oli epäilemättä kevytmielistä, mutta meniväthän ne nyt toisiin ja ehkä vastuunalaisempiin käsiin. Ei myyminen niitä minnekään hävittänyt, luoja nähköön.

Paljon surkeampaa oli, kun radikaalit nuoret ylioppilaat 1800-luvun alun Saksassa kasasivat mielestään epäisänmaallista kirjallisuutta rovioiksi ja polttivat ne. Se sai Heinrich Heinen puuskahtamaan, että siellä, missä moista barbariaa harrastetaan, poltetaan seuraavaksi jo ihmisiä.

Näin ei sentään tehty ennen kuin sata vuotta myöhemmin: ensin poltettiin kirjat ja sitten niiden kirjoittajat, mikäli kiinni saatiin.

Mutta tuota barbariaa on sittemmin toki osattu sangen katkerasti katua. Nyt Heinen pronssipatsas istuskelee yliopiston puistikossa vastapäätä tuon 1930-luvun kirjarovion paikkaa. Siellä olivat hänenkin kirjansa palaneet, mutta nyt ne ovat jälleen hyllyissä asianmukaisilla paikoillaan.

Mitäpä syntiä salaamaan, meidän aikanamme kirjojen polttamista ja muuta tuhoamista harjoitetaan laajemmassa mitassa kuin koskaan ja jotkut tomppelit taitavat asiasta jopa ylpeillä.

Naistenlehdet pohtivat nykyään, pitäisikö kirjahyllyjä asunnossa sittenkin olla. Niissähän voi esimerkiksi säilyttää kirjoja, jos sattuu sellaisia omistamaan. Toinen, ja ilmeisesti se normaalimpi vaihtoehto, jota postmodernit sisustusneuvojat suosittelevat, on luopua tykkänään moisesta kapistuksesta. Onhan keksitty digitaalinen kirja, mikäli niin vanhanaikaista tuotetta nyt välttämättä haluaa käyttää.

Kaiken kaikkiaan tämän aikakauden suhde kirjaan tuskin voisi olla epäkunnioittavampi. Erityisesti asia koskee paksuja ensyklopedioita, jollaiset lienevät kuuluneet Talleyrandin kalleimpiin aarteisiin.

Asia on ymmärrettävä. Monelle riittää ensyklopediaksi wikipedia ja aika harva haluaa tietää, miten menneiden aikakausien käsitykset poikkesivat nykyisistä. Sellaista tietoahan vahat kirjat tarjoavat. Moni on tuskin kiinnostunut edes siitä, mitä ja kiten nykyään ajatellaan, lukuun ottamatta tietoa siitä, mitä on sopivaa sanoa ja mitä ei. Mutta sen asianhan saa selville netistä.

Paradoksaalisesti meidänkin maassamme ilmestyy nykyään enemmän kirjoja kuin koskaan aikaisemmin. Sitä paitsi ne ilmestyvät yhä paperisen koodeksin, eli numeroituja sivuja käsittävän niteen muodossa eivätkä digitaalisina, ainakaan pelkästään.

 Lukijat myös ostavat niitä, vaikka käytettyjen kirjojen hinta onkin niin matala, ettei minkäänlaisen kotikirjaston myymisellä voisi kuvitella maksavansa edes tavallisen auton hintaa. Sama koskee kirjojen tekemistä. Ne, jotka sillä asialla hankkivat merkittäviä tuloja, ovat vain äärimmäisen harvoin niiden kirjoittajia.

Esinehän kirja tietysti on ja tänä konsumerismin aikana tuntuu aivan luonnolliselta, että ne valtavat kirjavuoret, jotka vuosittain ilmestyvät, joutuvat ennen pitkää siistauslaitoksiin tai lämmityskattiloihin vai minne ne nyt joutuvatkaan. Samahan koskee lehtiä, joita kukaan ei yleensä jää suremaan.

Suuri osa siitä, mitä vuosittain julkaistaan, epäilemättä ansaitsee kohtalonsa. Siitähän muistuttaa jo englanninkielinen termi pulp fiction.

Monet, kovin monet nykyiset kirjat ansaitsevat karun kohtalonsa, mutta kun mennään kirjastoihin, ollaankin jo toisenlaisessa maailmassa.

Kirjastoilla on maassamme hyvin kunniakkaat perinteet. Vasta ne antoivat tavallisella kansanihmiselle mahdollisuuden oppia jotakin suuresta maailmankulttuurista, vieraista maista ja aikakausista. Ne yksinkertaisesti toivat uuden maailman tai peräti uusia maailmoita jokaisen lukutaitoisen ulottuville.

Nyt tilanne on muuttunut sikäli, että valtava tajuntateollisuus tarjoaa helppoa ja jopa valmiiksi sulatettua tajunnansisältöä myös lukutaidottomille. Kuva ei ole vielä surmannut sanaa, kuten Olavi Paavolainen lähes sata vuotta sitten ennusti, mutta ilmeisesti se on temmannut mukaansa sen suuren joukon, jolla ei ole älyllisiä harrastuksia ja joka tuskin opettelisi/oppisi edes lukemaan ja kirjoittamaan, ellei näitä taitoja yhä tarvittaisi chateissa ja muissa pulinabokseissa.

Mutta kirjastot eivät ole viihdettä varten, eivät ainakaan pääasiassa. Näinä aikoina, kun kirjaa pidetään tuotteena, joka on myytävä noin vuoden kuluessa, jäävät ihmisten sivistysmahdollisuudet paljolta julkisten kirjastojen varaan, ellei heillä ole kunnon kotikirjastoa.

Sitäkin hälyttävämpää on havaita, että myös kirjastoissa on päässyt vallalle se maaninen, sivistyksenvastainen henki, joka käsittelee kulttuuria vain yhtenä taloudellisena suureena ja tuo väkisin sen alueelle kauppasaksoilta kopioitua ajattelua.

Jokainen on törmännyt kirjastojen poistohyllyihin, joissa ikävä kyllä näyttää usein olevan sitä parasta antia, mitä koko laitos sisältää. Olen kuullut, että poistohyllyyn pääsee kirja, jota kukaan ei ole viiteen vuoteen lainannut.

Periaate on absurdi. Vaikka kaikkein uusin viihderoska menisikin lainaajille parhaiten kaupaksi, ei se ole mikään syy pitää sen lainaamista yleisölle kirjaston tehtävänä ja matkia näin kirjakauppiaiden ”dynaamista” bisnestä.

Kirjastojen velvollisuus nimenomaan on toimia kulttuurin varastoina, jotka tarjoavat yleisölle mahdollisuuden sukeltaa paljon syvemmälle ihmiskunnan ja oman kansan kulttuuriin, kuin aikakauden pintamuodit tekevät mahdolliseksi.

Peukalosääntönä voisi sanoa, että kirjastojen kokoelmissa arvokkain osa koostuu yli viidenkymmenen vuoden ikäisistä kirjoista. Niiden hävittäminen on barbariaa eikä mitään muuta. Niitä lukemalla voi jokainen oppia jotakin nykyisen kulttuurimme suhteellisuudesta ja alkaa ymmärtää historian merkitystä.

Järkytyksekseni kuulin, että kun maineikkaita venäjänkielisiä kirjastojamme ”perattiin” valikoi henkilökunta sieltä vähän käytettyä ainesta ja lähetti sen varastokirjastoon uskoen sen siellä ainakin olevan hyvässä tallessa.

Sittemmin saatiin kuulla, että kirjat oli siellä hävitetty. Kas, kun varastokirjastollekin oli annettu (tasa-arvon vuoksi???) velvollisuus supistaa tilojaan, sellainen kun näet toi jollakin fiktiivisellä mittapuulla rahaa valtion arkkuun. Todellisuudessa kukaan ei tietenkään ole koskaan sitä rahaa nähnyt eikä tule näkemään. Se on olemassa vain kauppakamarinulikoiden unissa.

Toinen esimerkki, jonka kuulin niin sanotusti suoraan hevosen suusta, oli, että hävitettäväksi oli jo määrätty muuan saksalainen maantieteellinen sarja, joka oli yhtenäisenä olemassa 1800-luvun puolivälistä. Onnettomat tunarit kuvittelivat, että kun tiedot ilmeisesti jo olivat vanhentuneita, ei niitä kukaan voinut enää koskaan tarvita.

Moinen usko meidän päiviemme tieteen lopulliseen totuuteen ei taida olla edes harvinainen ja moni kai luulee, että tiede aina etenee vain yhtä uraa pitkin, jättäen ohitetut vaiheet ikiajoiksi taakseen.

Itse asiassa esimerkiksi ympäristötieteissä on saatu yhä uudelleen havaita, että vanhat havainnot saattavat joskus olla äärimmäisen kiinnostavia. Kukaan ei voi etukäteen sanoa, mitkä niistä.

No, tässä tapauksessa ymmärrettiin kysyä asiantuntijan mielipidettä, mutta yleisenä linjana näyttää selvästi olevan, että kirjastoihin, kuten yliopistoihin yleensäkin on alettu soveltaa kulttuuriin aivan kuulumattomia kriteereitä.

Ei kulttuurin ja siis erimerkiksi kirjojen tehtävänä ole tuottaa voittoa. Se on vain enemmän tai vähemmän tarpeellinen sivutuote, joka edesauttaa kulttuurin säilymistä ja leviämistä. Jos voitonhankinnan periaate lasketaan vapaaksi koko yhteiskunnassa, se ennen pitkää tuhoaa koko kulttuurin ja tuo sen tilalle sitä äitelää ja primitiivistä viihdepuuroa, joka koko maailmaa jo nyt tyhmistää.

Kirjoilla on kohtalonsa, sanotaan. Se on nykyään yhä useammin ollut surkea kuolema polttouunissa tai sellukattilassa. Osa ansaitsee sellaisen kohtalon, mutta osa ei. Kirjastojen tehtävä on olla kulttuurin säilyttäjinä ja vartijoina. Jos niistä tulee liikelaitoksia, on kaikki hukassa.