Venäjänkin historia muuttuu taas
Charles-Maurice
de Talleyrand-Périgord eli lyhyesti vain Talleyrand (ks. Vihavainen:
Haun talleyrand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli ranskalainen
diplomaatti, joka palveli niin Ludvig XVI:tta, vallankumousta sen eri
vaiheissa, Napoleonia, restauraation jälkeisiä Bourboneja kuin lopulta vielä porvarikuningas
Ludvig Filipiä. Paitsi diplomaatti, hän oli myös Beneventon ruhtinas ja Autunin
piispa ja nautti tästäkin sinekuurista meheviä tuloja.
Talleyrandin
nimi symbolisoi monelle moraalittomuutta ja opportunismia, siinä kuin tuo nimi Périgord
tuo jokaiselle mieleen hillotun ankan, joka tosiaan on parasta juuri
säilöttynä. Niitä on meilläkin myynnissä ja voin niitä suositella. Myös ns.
leipäpappeus ei ilmeisesti ole meilläkään tuntematonta, mikä tulkoon vain
ohimennen tässä mainituksi.
Tallyrandilla
oli epäilemättä sellaisia taitoja, joita ranskaksi kutsutaan nimellä savoir-vivre.
Hän ei ollut pelkästään bón-vivant, joka meillä käännettäisiin ehkä hieman
liioitellen irstailijaksi ja tuskin myöskään täysin aatteeton opportunisti. Sen
sijaan hän oli sekä elämän nautintojen että diplomatian alalla tuntija ja
taiteilija. Hänen palveluksiaan käyttivät vuorotellen hyväkseen keskenään
vihamieliset tahot ja olivat yleensä niihin tyytyväisiä.
Talleyrandin ura
sattui suurten mullistusten aikaan. Ne tekivät monista hänen tuttavistaan ja
kollegoistaan päätään lyhyempiä, mutta Autunin ylenmääräistä hurskautta
karttava piispa säilytti asemansa ja pääsi aina uudelleen vallanpitäjien
suosioon.
Talleyrand tuli
itse asiassa mieleeni aivan toisesta henkilöstä. Somessa ja kai lehdissäkin on
viime aikoina kerrottu siitä, miten Venäjällä ollaan uudistamassa historian
oppikirjoja. Edellisten mallikurssien valmistumisesta ei ole montakaan vuotta,
mutta nyt tehdään taas sodan oloissa isänmaallista iskurityötä ja uudet kirjat
tulevat painosta jo syksyllä.
Tätä projektia
johtaa akateemikko Aleksander Oganovitš Tšubarjan (synt. 1931) (ks. Чубарьян,
Александр Оганович — Википедия (wikipedia.org).
Monet
suomalaiset tuntevat tämän kollegan muun muassa suomalais-venäläisistä
historiasymposiumeista Hän kävi meilläkin muutaman kerran ja muistan olleeni
hänen mukanaan tapaamassa Helsingin ylipiston rehtoria, Päiviö Tommilaa. Herrat
muuten keskustelivat saksaksi, mikä merkittäköön muistiin tämän aikakauden tulevia
tutkijoita varten. Tämä tapahtui 1990-luvun alussa.
Armenialaisyntyinen
Tšubarjan
on itsekin ollut aktiivinen tutkija ja julkaisi mm. yhdessä englantilaisen
Harold Shukmanin kanssa teoksen Stalin and the Soviet-Finnish War, 1939-1940,
London 2002. (Alexander O. Chubaryan and Harold
Shukman , eds., Stalin and the Soviet-Finnish War, 1939-1940. London :
Frank Cass , 2002 . 301 pp. $80.00 | Request PDF (researchgate.net)).
En muista enää kirjasta
sen enempää kuin ettei siinä mitään älyttömyyksiä ollut, jos nyt ei
suomalaisille sen kummempia sensaatioitakaan. Tekstihän on tuossa luettavissa.
Joka tapauksessa
Tšubarjanilla
on, kiitos noiden suomalais-venäläisten symposiumien, kohtuullisen hyvät tiedot
myös Suomen historiasta, vaikka eivät ne toki liene samaa luokkaa kuin hänen
nyt jo edesmenneellä kollegallaan Andrei N. Saharovilla, joka oli suuri Suomen
ystävä (врт. Сахаров,
Андрей Николаевич — Википедия (wikipedia.org); Vihavainen: Haun
saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).
Tiedotusvälineiden
perusteella arvioiden uusi pikaremontti historian oppikirjoissa tulee olemaan
melko suuri ja siinä muun muassa vähennetään Euroopan historian osuutta ja lisätään
ns. kolmannen maailman (eli käytännössä
kai noiden uusien ystävien ja kohtalotovereiden eli BRICS-maiden) saamaa
huomiota, kertoo Tšubarjan.
Sota vaatii
tietenkin veronsa ja kun tämä historian oppikirja jatkuu aina nykypäivään
saakka, minkä Tšubarjan myöntää olevan harvinaista, voinemme varautua siihen,
että historiatulkintoja käytetään siinä siekailematta myös uuden ja uljaan
putinistisen ideologian aseena. Odotukset
kirjan objektiivisuuden suhteen eivät liene missään päin maailmaa erityisen
korkealla. Ehkäpä Aleksandr Oganovitš itsekin hymähtelee tuota tekstiä
lukiessaan.
Mutta taas
kerran häneen ainakin Moskovassa luotetaan. Putin kulki vielä polvihousuissa,
kun Tšubarjan
julkaisi ensimmäisiä töitään 1960-luvun alussa. Vuonna 2021 Putin luovutti hänelle
henkilökohtaisesti Palveluksista isänmaan hyväksi-ritarikunnan
ensimmäisen luokan kunniamerkin.
Huomattakoon,
että Aleksandr Oganovitš on sen lisäksi saanut, paitsi edellä sivutun rehtori
Tommilan luovuttaman Helsingin yliopiston mitalin, myös Ranskan kunnialegioonan
ristin, ”Ansioista Saksan Liittotasavallan hyväksi”-ritarikunnan upseeriristin
ja Vatikaanin Pyhän Gregorius Suuren kunniamerkin.
Mihin ehtii vielä,
jos elää saa. Hm.
Taitaa herra Tšubarjan erota vertailukohteestaan Talleyrandista siinä, että jälkimmäisellä oli kyky erota päämiehestään silloin kuin katsoi tämän politiikan haitalliseksi.
VastaaPoista”Raju on ajan riento”
VastaaPoistaKuten tunnettua, ballerinan ei tarvitse käyttää sanoja: ”Minä rakastan sinua, mutta tällä hetkellä minä olen hyvin surullinen.” Ballerinalla on käytössään liikkeitä sekä ihanien liikkeiden tuhansia salaisuuksia musiikin vieminä/innoittamina/koristamina/yms.
On tunnettua myös, että Venäjän perustuslaki on tulvillaan/täpötäynnä määritelmiä ja lupauksia ihmisen oikeuksista. Jokaiseen makuun. Eikä kukaan voi selvittää, miksi joku tärkeä hlö/henkilö ammuttiin kuoliaaksi Kremlin italialaisen tiiliseinämän tuntumassa, miksi joku toinen hlö/henkilö ”hirtti itsensä” Kiovan kuuluisassa puistossa; miksi joku toinen tärkeä hlö/henkilö myrkytettiin Englannissa; miksi joku toinen tärkeä hlö/henkilö saa joka vuosi siperiavankeuden jatkoa; ja niin edelleen; ja niin edespäin.
Venäjän perustuslaki on tulvillaan täynnä ihmisten oikeuksia, mutta se toteuttaakin jakobiineista alkanutta vasemmistolaista perinnettä, jossa ylevät puheet ja brutaalit teot ovat kuin siamilaiset kaksoset. Kun vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa ryhdyttiin toteuttamaan giljotiinilla, siitä syntyi rikkumaton perinne, joka jatkuu edelleen. Tässä yhteydessä kannattaa tietysti muistaa myös se, että jakobiinien johtohenkilöt olivat lehtimiehiä ja juristeja.
PoistaKun Venäjä jakautuu lopullisesti, niin Suomi saa monta hyvää itänaapuria.
VastaaPoistaSiihen voi kyllä mennä aikaa? Kukapa olisi vuosi pari sitten osannut arvata, että pian keskellä Eurooppaa olisi samanlainen tilanne, kuin Etelä- ja Pohjois-Korean välissä? Siellä tilanne on ollut jäätyneenä 70 vuotta, ja homma vain jatkuu ja jatkuu.
PoistaAika vaikea ainakin minun on uskoa, että venäläisten enemmistö olisi sukulaiskansansa tuhoamisen kannalla, vaikka tässä tilanteessa pitää tietenkin näytellä kannatusta. Joka tapauksessa pahaa pelkään että Ukrainan ja Venäjän konflikti jäätyy vuosikymmeniksi, ja Venäjä taantuu, ei nyt suolakurkkujen tai kaalin valtioksi, mutta taantuu kuitenkin, ja se kyllä muokkaa maan milelipuoliseen alhoon, jos ja kun myrkynkylväjät saavat vapaat kädet, ja saavathan he.
"Venäjänkin historia muuttuu taas"
Lienee syytä/tarvetta korostaa tärkeätä perusasiaa, että venäläiset ovat ihmisiä, jotka kehittävät venäläistä kulttuuria, mutta ryssät ovat niitä, jotka tuhoavat muiden kansojen kulttuuria.
Niin surullista kuin se onkin, mutta suurin osa venäläisestä sivistyneistöstä Putin savusti ulkomaille. Stalinilainen tappaminen on nykyään riskaabeelia, koska on olemassa netti.
Stalinilainen Putin luuli olevansa myös Hitler, mutta toisin kävi. Venäläiset saavat maksaa historialliset laskut.
Muuttuko Venäjän historia?
VastaaPoistaG-8 kokouksessa Putin "jalomielisesti" ilmoitti/tiedoitti/löi kengällä pöydälle seuraavaa: "Älkää sitten kiinnittäkö huomiota siihen, mitä tulee tapahtumaan entisen Neuvostoliiton alueella." Kuten tunnettua, Moskova/Kreml omisti silloin kaikki Varsovan liiton maat; Ukrainasta, yms. puhumattakaan.