Huliganismin vuosisata
Arvid Järnefelt, Huligaani ynnä muita kertoelmia. WSOY 1926, 184 s.
Sanan huligaani kantana on ymmärtääkseni venäjän kielen arkaainen verbi hulit, joka tarkoittaa hulinointia tai rähisemistä. Siitä sana bogohulnik, jumalanpilkkaaja.
Huligaani on ennen muuta törkimys, jollaisia varten venäjässä on myös sana ham, joka taas lähinnä liittyy hävyttömään käytökseen kanssaihmisiä kohtaan. Ainakin itse koen huliganismin laajempana käsitteenä, johon nimenomaan sisältyy hyökkäys kaikkia rajoituksia ja myös kaikkea kaunista ja ylevää tai ainakin sellaisena esiintyvää vastaan.
Huligaanihan saattaa saada tyydytyksensä vaikkapa hienon taideteoksen töhrimisestä tai esityksen häiritsemisestä, pelkkä ham on vain hävytön lähimmäiselleen.
1920-luvulla bolševikit joutuivat huliganismin kanssa ongelmiin. Kun joku yritti jossakin maaseudun kylässä ruveta mallikelpoiseksi puolueen linjan noudattajaksi, löytyi pian kylän huligaaneja, jotka lupasivat vetää kuonoon moisia pellejä. Uhkaukset usein myös toteutettiin.
Ratkaisuna oli terrori. Huliganismi puolueen jäseniä ja sen asialla olevia peredovikeja vastaan alettiin tulkita terrorismiksi, mistä seurasi kuolemanrangaistus. Käännekohtana oli ns. Tšubarovin kujan raiskausjutun näytösoikeudenkäynti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=transportni ).
Huliganismin olemukseenhan kuuluu niin meillä kuin muualla niin sanoakseni tietty haistattelumentaliteetti. 1920-30-lukujen Neuvostoliitossa se oli vaarallinen ilmiö, koska virallinen totuus oli hyvin haavoittuva eli siis valheellinen ja pelkkiä puolueen kannalta epäsuotavia puheitakin alettiin nimittää neuvostovastaiseksi agitaatioksi, josta saattoi tulla kova rangaistus. Vitsitkin olivat nyt vaarallisia.
Huliganismin muodot ja merkitys muuttuvat ajan myötä. Esimerkiksi taideteosten töhrimisen kohdalla kyseessä on tietenkin samalla suora hyökkäys kaikkia niitä ihmisiä vastaan, jotka haluaisivat nähdä sen alkuperäisen kauniin teoksen, mutta ovatkin nyt sen sijaan pakotettuja katselemaan tai kuuntelemaan huligaanin aikaansaannoksia.
Kyseessähän saattaa olla pohjimmiltaan pyrkimys totuudellisuuteen. Huligaani kenties haluaa osoittaa oman ymmärryksensä rajoissa, minkä arvoinen jokin asia hänestä on. Suomalaisittain asia kai yleensä lähenee merkitykseltään ns. haistattelua, josta ei tässä sen enempää.
Toki huliganismia on monenlaista, juristeilla on tietenkin asiasta oma näkökulmansa ja omia näkemyksiään ja kulttuurin tutkijoilla omiaan. Tuskin erehdyn, jos sanon, että suhtautuminen huliganismin kaikkiin lajeihin on läntisessä maailmassamme joka tapauksessa nykyään sangen pitkämielistä ja suvaitsevaa, jopa ihannoivaakin. Nykyisen taidekäsityksen aikana esimerkiksi tuhrimisen salliminen ei ihmetytä.
Miksi huligaanin aikaansaannoksia pitäisi tai edes voitaisiin pitää huonompina kuin monen apurahataitelijan? Miksi nuoren tytön ihosta suurimman osan peittävä sinisenkirjava tuherrus ei olisi upeampaa esiteltävää kuin luojan luoma iho?
Sivumennen sanoen, 1900-luvun alussa, kun vasemmisto vielä yleensä palvoi kansaa ja odotti sitä paratiisia, joka ihmiskunnalle koittaisi työläisten tultua valtaan, kirjoitti Dmitri Merežkovski yhtä häijyn kuin profeetallisen pamfletin Graduštši ham -Törkimys, joka on tulossa. Missä muka olivat todisteet siitä, että kulttuuri olisi kehittymässä yhä hienommaksi? Itse asiassa kaikki viittasi päinvastaiseen.
Kulttuurin muutos todella on etenkin 1900-luvulla ollut erittäin nopeaa. Tässä taannoin viittasin ns. fanikulttuurin räjähdysmäiseen kasvuun ja sille annetun huomion ja merkityksen muuttumiseen. Asian ydin ei tietenkään liity erityisesti mihinkään tiettyyn peliin tai leikkiin, itse fanittaminen on yhä tärkeämpi osa elämää. Moni nimittää fanikulttuureja jo vähintäänkin puolitosissaan elämää suuremmaksi asiaksi, mikä tietenkin vain kertoo siitä, miten mitättömäksi elämän arvo on siinä tapauksessa käynyt.
Kuulemani selityksen mukaan ilmiö syntyi Englannin slummeissa, joissa nuorisolla ei alkoholin ja jalkapallon lisäksi ole ollut eikä ole vieläkään mitään muuta suurta asiaa elämässään. Melko tarttuvalta tuo ilmiö joka tapauksessa on näyttänyt. Ehkä voisi puhua jopa kulttuurisesta pandemiasta?
Tiedä häntä. Joku tuttavani kertoi ystävänsä joutuneen Italiassa hengenvaarallisen pahoinpitelyn kohteeksi tervehdittyään hymyssä suin baarimikkoa todeten, että taisipa Italialla mennä eilen pelit huonosti.
Epäilemättä ottelu tarjoaa sekä tekosyyn mielettömälle väkivallalle että tosiaan saattaa aidosti toimia sellaisen syynä. Pietarin kisat toki hoidettiin tyylikkäästi, eikä huliganismin leimaa tietenkään tarvitse liittää koko fanikuttuuriin. Sen monien muotojen selittäjää on parempi hakea kulttuurin yleisestä infantiilisuudesta, jonka eri mahdollisuuksien ilmaisemiselle se tarjoaa institutionalisoidut kehykset.
Mikä minusta on tässä kiinnostavaa, on se, että tämä ilmiö on noussut niin sanoakseni kukoistukseen vasta muutama vuosikymmen sitten ja että se on erittäin nopeasti saanut niin tavattoman suuren aseman tiedotusvälineissä. Tarkoitan siis tätä pelaamisen instituutiota, jolle jopa laatulehdiksi itseään nimittävät aviisit saattavat tuhlata aivan estottomasti paperia.
Mitä nykyiseen läntiseen huliganismiin yleensä tulee, luulen, että sen ensimmäisiä yleisesti hyväksyttyjä joukkoesiintymisiä nähtiin rock-konserttien yhteydessä. Silloin, 50-luvulla nuo konsertit pidettiin pienissä teattereissa tai kahviloissa ja uutiset alkoivat säännöllisesti kertoa siitä, että nuori yleisö oli kuulemastaan villiintynyt niin, että huoneistojen sisustus oli särjetty. En ole ihan varma, tapahtuiko sitä meilläkin.
Kyseessä oli ilmeisesti eräänlainen lupa huliganismiin. Kun kerran sitä samaa oli tapahtunut muuallakin tällaisessa yhteydessä, niin pitihän sitä tapahtua täälläkin. Olemmehan me yhtä fiksuja nuoria mekin…
Muoti, johon kuului kaluston särkeminen, taisi kestää vain jonkun kuukauden. Saman toistaminen yhä uudelleen alkoi tuntua juuri siltä mitä se olikin eli puuduttavan tyhmältä.
1800-luvun lopulla, jolloin näyttää tapahtuneen ensimmäinen suuri huliganismin nousu, asia liitettiin meillä tiettyjen työläiskorttelien nuorisoon, joka briljeerasi sillä, että teki mitä tahtoi eikä kuvia kumarrellut. Vastaava ilmiö voitiin kyllä havaita myös Pohjanmaan häjyilyssä.
Sittemmin termi siirtyi valkoisen Suomen viholliskuvastoon, jossa vuoden 1918 sota oli suurelta osin myös järjestäytyneen yhteiskunnan ja kulttuurin sota huliganismia vastaan. Muistamme, miten Mannerheim miekkavalassaan lupasi karkottaa Leninin soturit ja huligaanit myös Itä-Karjalasta.
Lapualaisaikana ja itse asiassa jo sitä ennen alettiin puhua myös oikeistohuligaaneista. Tunnettu iskulause ”me teemme mitä tahdomme” antoi herkullisen aiheen pilkkariimitykselle: Me teemme mitä tahdomme/ ja tahtomme on paha/ Se väkivaltaan, vääryyteen/ on taipuva kuin vaha!
Mutta oikeastaan tässä piti kirjoittaa tuosta Järnefeltin novellista. Sen sankarina todellakin on puhdas huligaanityyppi. Kertomuksen juonena on, että sairaanhoitajaksi ryhtynyt aatelistyttö ihastuu tuohon huligaaniin, joka tuodaan sairaalaan hoidettavaksi. Tyttö yrittää vapauttaa sankarinsa, joka ilmeisesti on tehnyt miestapon ja halveksii samalla suuresti nimismiestä, jonka velvollisuuksiin kuuluu mellastajien paneminen rautoihin.
Novelli on täysin uskollinen oppi-isä Tolstoille ylistäessään jumalallista rakkautta -joka tässä tapauksessa on vain banaalia ihastumista alfaurokseen- tuomitessaan valtion väkivaltakoneiston ja pitäessään vannottua valaa nollan arvoisena.
Järnefeltillä on monta hienoa ja kiinnostavaa teosta, mutta tämä novelli tuskin kuuluu niihin. Sen sijaan se kyllä jaksaa hämmästyttää täydellisellä naiiviudellaan. Tarinan huligaani saa lopulta elinkautisen tuomion ja tyttö lähtee kulkemaan Mathilda Wreden jälkiä vankien ystävänä.
Muistaakseni se oli Nikolai Berdjajev, joka sanoi, että Tolstoin opin radikaalisuudessa oli demoninen juonne, niin Jeesukselta kuin se olikin omittu. Yhteiskuntaa ei voi rakentaa pelkän yksilöllisen tunteen varaan, vaikka se tuntuisi kuinka ylevältä. Rajat tarvitaan ja jonkunhan niitä pitää valvoa.
Kertomuksessa järjestyksen palauttanut vallesmanni saa tytön vihat niskoilleen.
Huligaani on outo teos etenkin oman aikakautensa yhteydessä. Vuonna 1917 Järnefelt oli osallistunut ns. kirkkomellakoihin pitämällä puheita Suurkirkossa, jossa esiintyi myös vielä hurjempi anarkisti Jean Boldt. Syntyneiden epäjärjestysten takia itse puhujiakin nimitettiin syystäkin huligaaneiksi ja kuten tunnettua vuonna 1918 tämä termi sai aivan erityisen kolkon kaiun.
Tässä tämä hahmo nyt joka tapauksessa sitten taas esitettiin sankarina, johon kaikki naiset olivat heikkona. Hän oli tansseissa pannut ranttaliksi, kuten siihen aikaan tyyli usein oli. Sammutettuaan valot hän oli mennyt halailemaan juuri tuota samaa tyttöä, joka sitten sairaalassa hoiti häntä.
Ikävä tahra tällä sankaruralla oli, että siinä samalla tuli ammuttua muuan poliisi, mistä seurasi elinkautinen vankeusrangaistus. Kertojalta tai hänen sankareiltaan ei kuitenkaan heru minkäänlaista myötätuntoa tälle väkivaltakoneiston edustajalle.
Sivumennen sanoen, maailmansotien välisenä aikana oli aivan tavallista, että pojat lähtivät tansseihin mukanaan puukko tai pistooli tai molemmat. Jälki oli sitten sen mukaista. Nykyiset huligaanit ovat yleensä kesympiä, luojan kiitos.
Kertouksen toinen sankari on sitten tuo aatelistyttö, joka uhmaa valtion väkivaltakoneistoa. Hän yrittää noudattaa jumalallisen rakkauden käskyä vapauttamalla vangin, vaikka hänen tekonsa ei onnistu eikä liioin paljastukaan. Kertomuksen konnaksi jää kuin jääkin välttämättömän työnsä tekevä kelpo vallesmanni.
Nykyaikaiselle lukijalle on aika vaikeaa seurata kirjoittajan aivoituksia, eikä huligaanin hahmosta taida löytyä mitään ylevää, vaikka sitä yrittäisi etsiä. Kertomuksen sankaritar sai kokemuksestaan joka tapauksessa yllykkeen seurata Mathilda Wreden, vankien ystävän jälkiä ja hyvä niinkin.
Mutta minkä opetuksen kertomus oikein antoi ja miten yleisö otti sen vastaan? Tuon ajan kritiikit ovat minulta lukematta. Ne saattaisivat olla kiinnostaviakin.
