lauantai 2. maaliskuuta 2013

Kleio ja markkinamiehet



Onko totuudella merkitystä?

Venäjällä on, kuten tiedämme demokraattinen poliittinen järjestelmä, mutta demokratiaa on monenlaista. Amerikkalainen, ranskalainen ja englantilainen demokratia poikkeavat toisistaan ja samoin vaikkapa kreikkalaisesta, joka myös poikkeaa suomalaisesta. Venäläinen demokratia on yksi monien joukossa. Sen merkittävä erikoispiirre on, että se ilmoittaa olevansa ”suvereeni” eli päättävänsä omista arvoistaan itse ja muilta kysymättä.
Jokaisessa kulttuurissa toki korostuvat tietyt arvot ja normit juuri sille ominaisella tavalla. Ei tarvitse olla relativisti hyväksyäkseen tämän asian. Vain tietyt, Samuel Huntingtonin sanontaa käyttääkseni ”ohuet” eettiset periaatteet ovat koko ihmiskunnalle päteviä ja niiden loukkaamista voidaan ja täytyy kaikkialla pitää yleisen ihmisyyden loukkauksina. Kansainvälisessä oikeudessa niiden loukkaaminen yleensä onkin kriminalisoitu.
Sen sijaan kulttuurisidonnaiset normit kantavat mukanaan kansakunnan tai vastaavan yhteisön kulttuuriperintöä ja on moraalisesti hyvin arveluttavaa mennä ulkoa käsin mestaroimaan niitä. Raja yleisinhimillisten ja kulttuurin sisäisten normien välillä on kuitenkin veteen piirretty. Onko homofobia koko ihmiskunnan vastainen rikos? Jos on, milloin siitä tuli sellainen? Oliko amerikkalainen kulttuuri siis rikollista vielä kaksikymmentä tai ehkä kymmenen vuotta sitten? Entä onko punk-messun esittäminen temppeleissä loukkaamaton ihmisoikeus? Onko islamilaiset maat pakotettava hyväksymään tämä oikeus?
Luulen, ettei meillä ole mitään yleisavainta, jonka avulla voisimme tuomita koko maailman tapoja ja normeja, vaikka ainakin USA:n entinen ulkoministeri näyttää näin ajatelleen. Kyllä meidän lienee viisainta alistua siihen ajatukseen, että jokaisella kulttuurilla on ainakin jossakin kohtuullisessa määrin sisäinen itsemääräämisoikeus, jonka loukkaaminen on sekä epäviisasta että epäeettistä.
Venäläisellä kulttuurilla on epäilemättä omat erikoispiirteensä, kuten siellä päin on jo iät ja ajat korostettu. Siellä monet eivät halua noudattaa ainakaan kaikkia länsimaisia normeja ja tuskin on länsimaiden asia painostaa heitä tähän, ellei kysymys ole törkeistä ”ohuiden” ihmisoikeuksien loukkauksista, kuten murhista.
 Tietoinen valehtelu selvistä tosiasioista on niin ikään universaalisen pätevyyden omaava rikkomus, vaikka se ehkä joissakin Machiavellin tarkoittamissa tapauksissa voi olla puolustettavissa.
Venäjällä voi nykyään havaita voimakkaasti korostettavan informaationhallinnan, ”piarin” (PR) merkitystä. Nykyinen kulttuuriministeri Vladimir Medinski on erityisesti kunnostautunut kirjoittamalla historiaa uusiksi ”piarin” näkökulmasta. Hän on julkaissut toistakymmentä teosta, joissa venäläisyyteen liittyviä negatiivisia myyttejä puretaan. Yksi teoksista keskittyy nimenomaan venäläisen ”piarin” historiaan –Rurikista Pietari Suureen... Kirjan nimi on Особенности национального пиара PRавдивая история Руси от Рюрика до Петра. Nimessä on siis viittaus kulttielokuvaan ”Kansallisen metsästyksen erikoispiirteet”,
Ne myytit, joita vastaan Medinski hyökkää, liittyvät yleensä Venäjän ja venäläisten kielteisiksi koettuihin ominaisuuksiin, väitetyistä laiskuudesta ja lahjottavuudesta petollisuuteen ja ”kovan käden kaipuuseen”.
Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja hauskoja, useimmiten niissä esitetään merkittäviä faktoja, jotka puhuvat yksioikoisia kielteisiä tulkintoja vastaan. Nuo tulkinnat asetetaan myös historialliseen vertailuun, jossa lopputuloksena on aina, ettei Venäjä ollut sen huonompi kuin muutkaan, vaan yleensä päinvastoin.
En halua lainkaan kiistää Medinskin hyvin suosittujen kirjojen oikeutusta. Yksisilmäiset negatiiviset stereotypiat tekevät Venäjän ja venäläisyyden historialle vääryyttä. Kun Medinski ei myös ainakaan kirjoissaan ole ryppyotsainen nationalistinen fanaatikko, voi niitä itse asiassa pitää sangen hyödyllisenä luettavana kenelle tahansa.
Apologia ei kuitenkaan ole historiaa sen syvemmässä merkityksessä. Jos Venäjänkin historiaa haluaa todella ymmärtää, on kyllä hyväksyttävä myös sen ikävät piirteet. Vasta niiden tunnustaminen on kansakunnan kypsyyden aatelismerkki. Kansallinen pöyhkeily taas alentaa hienointakin historiaa.
Vaarana tässä ministerin kovin tarkoitushakuisessa lähestymistavassa on, että historialliseen totuuteen aletaan suhtautua kyynisesti: totuus on se tulkinta, joka menee parhaiten kaupaksi, tarkemmin sanoen, totuus on se, joka saadaan myytyä kansalle ja tässä aktiivisella markkinoinnilla on avainasema. Medinski puhuu yllä mainitussa teoksessaan ”leimojen” roolista historiassa. Oliko Napoleon historian suurin hahmo vai lurjus ja tyranni, joka huijasi koko maailmaa? Oliko Pietari Suuri suuri uudistaja vai hullu repijä?  Kumpaakin voi pitää totuutena ja kummankin voi todistaa. Vanhassa historiassa tapana onkin käyttää vain mustavalkoisia värejä ja yhtä leimasinta. Mitäpä ihminen tekisi kymmenellä tulkinnalla jostakin Vale-Dmitristä? Oppiriidat ovat spesialisteja varten, miksipä vaivaamaan niillä suurta yleisöä?
Historia on kuitenkin erittäin ajankohtaista, Medinski katsoo. Ei siitä suotta lehdissä riidellä. Juuri tällä hetkellä sitä käytetään instrumenttina. Jotkut tekevät sille väkivaltaa ja joillekin se tekee väkivaltaa. Joka tapauksessa historialla tehdään sitä. Tässä ei kysymys ole tieteestä, vaan nykypäivän politiikasta, ministeri päättelee. Hänen mielestään kansakunnan olisi itsesuojelunsa takia juurrutettava ihmisten mieliin positiivisia stereotyyppejä ja esitettävä musta mustana ja valkoinen valkoisena.
Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, että Venäjän Korkein taho on ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että historianopetuksessa o esitetään oppilaille monia erilaisia tulkintatapoja. Asian korjaamiseksi onkin asetettu työryhmä akateemikko Aleksandr Oganovitsh Tshubarjanin johdolla.
Venäjä ei kuitenkaan ole Neuvostoliitto. Kun tiedotusasiain varaministeri Andrei Volin hiljattain puhui Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan opiskelijoille siitä, että heidän on syytä kirjoittaa sitä, mitä omistaja haluaa, eikä yritettävä parantaa maailmaa, hän sai vastaansa tömistyksiä ja vihellyksiä.
Pettynyt varaministeri katsoi, etteivät opiskelijat ymmärtäneet elämän realiteetteja. Hän selitti yrittäneensä kertoa, miten tiedotusvälineet markkinataloudessa oikeasti toimivat, mutta nämä totuudet eivät kuulijakuntaa miellyttäneet.
Vaikka varaministeri saattoi todella puhua aivan hyvässä tarkoituksessa, on Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan ”naiiveille” opiskelijoille syytä antaa täysi tunnustus. ”Realiteettien” tunnustamisesta on lyhyt matka kyynisyyteen ja nihilismiin. Me tiedämme hyvin, miten Paasikiven viisaus meillä tiettyjen henkilöiden käsissä myöhemmin jalostui itseriittoiseksi tyhmyydeksi.
Venäjän uudessa demokratiassa ja kapitalismissa on niiden koko olemassaolon ajan esiintynyt meidän sivusta katsojien mielestä kummallisia piirteitä. Kapitalistista maailmaa kuvattiin Neuvostoliitossa moraalittomaksi työtätekevien helvetiksi. Kun kapitalismi sitten tuli Venäjällekin, oli loogista, että siitä tehtiin juuri sellaista, kuin sen oli aina kuviteltu olevan.
 ”Demokraatit” olivat Venäjällä käytännössä usein pelkkiä roistoja ja totuus ja oikeus jäivät uuden kyynisyyden aallossa harvalukuisten intelligentsian edustajien murheeksi. Päälle päätteeksi julisti uusi älymystö koko intelligentsijan kuolleeksi ja tarpeettomaksi muinaisjäänteeksi. Demokratia kyllä pitäisi huolen itsestään.
Kun Venäjän ”suvereeni demokratia” on nyt yhä selkeämmin kumartelemassa obskurantismia ja yhä kyynisemmin manipuloimassa tiedotusta, on se aidon intelligentsijan hengen herääminen, joka Moskovan yliopistossa nähtiin, hyvin ilahduttava merkki.

10 kommenttia:

  1. Venäjää on turha tuomita tai kauhistella. Riittää kun suojautuu siltä edes jollain tasolla. Ja itse ajattelisin että Nato-jäsenyys nostaisi Suomen neuvottelu-asemaa suhteessa Venjään.

    Nato-jäsenyyden jälkeen voisimme suhtautua venäläisiin maahanmuuttajiinkin yksilöinä ja vähemmän Venäjän ulkopolitiikan välineinä, Volks-russeina, ja potentiaalisina viideskolonnalaisina.

    Ps. Suomen venäläisten yhdistyksestä käsittääkseni irtisanoutui joukko toimitsijoita jotka eivät hyväksyneet viideskolonnalaisuutta. Mikäli nyt ymmärsin asian oikein.

    VastaaPoista
  2. Mutta itse asiasta:

    ”Realiteettien” tunnustamisesta on lyhyt matka kyynisyyteen ja nihilismiin. Me tiedämme hyvin, miten Paasikiven viisaus meillä tiettyjen henkilöiden käsissä myöhemmin jalostui itseriittoiseksi tyhmyydeksi.

    Ko. kyynisyys on Suomessa edelleen vahvaa. Aihe on jotenkin surullinen eikä sitä edes oikein jaksa enää puhua.

    VastaaPoista
  3. Ei tuomita, ei kauhistella. Mutta kannattaa tarkkailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en tarkoittanut sanoa että sinä kauhistelisit.

      Poista
  4. "В Россию можно только верить!"

    "Venäjään on ainoastaan uskominen!"

    SUVEREENI DEMOKRATIA

    "В русскую суверенную демократию можно только верить!"

    "Venäläiseen suvereeniseen demokatiaan on ainoastaan uskominen!"


    Jo muinaisen Kreikan historiasta tiedämme, että orjat eivät päässeet äänestämään. Toisin sanoen, demokratia on kaksijakoinen asia: kansalaiset ja ei-kansalaiset. Neuvostoliiton historiasta tiedämme taas, että vaaleissa aina, 99,9% äänesti aina NKP:n jäsenten ja puolueettomien ihmisten järkkymättömän liiton puolesta. Käytännössähän se merkitsi sitä, että äänestyslippuja ja äänestysuurneja vietiin myös jokaisen GULAG:n jäsenen tai jokaisen GULAG:n jäsenkanditaatin eteen ja taattiin NKP:n jäsenten ja puolueettomien ihmisten järkkymättömän liiton voitto.

    Professorin kirjoitus on niin monisärmäinen, että siihen kaikkinensa ei voi ottaa kantaa samalta istumalta.

    VastaaPoista
  5. Bongasin tämän hyvän kirjoituksen petroskoilaisen professori Ilja Solomeschin suosituksesta Facebookissa. Olen menossa Pietarin pääkonsulaattiin keskiviikkona kertomaan suomalaisten ja venäläisten historian oppikirjojen eroista. Vihavainen tulee sitten viikon kuluttua siivoamaan jäljet. Olen pohdiskellut presidentti Putinin sanomaa siitä, että "historia ei voi olla tuontitavaraa". Eikö kuitenkin - vaikka jokaisen kansan selitys historiasta on omannäköisensä - lähemmäksi nk. historiallista totuutta - mikäli sellaista ylipäätään on - päästä vuoropuhelun ja -vaikutuksen kautta?

    VastaaPoista
  6. Näinhän sen täytyy olla. Jos vuoropuhelu katkaistaan, niin silloin on piru merrassa. Toivottavasti näin ei käy, vaikka eräät tahot näyttävät kovasti sitä haluavan. Esimerkiksi Tshubarjan on kyllä kylmäpäinen järkimies ja tuskin pompoteltavissa. Tunnen hänet jo vuosikymmenten takaa.

    VastaaPoista
  7. Onko Venäjä vallankumoustensa vanki?

    Venäjän ehkä ensimmäinen ylhäältä päin suoritettu vallankumous on Iivana IV nimissä, joka kruunattiin 16-vuotiaana keisariksi ja jumalaksi. Hän tuhosi myöhemmin koko Venäjän ylimystön ja perusti tilalle uuden orjasäädyn, "dvorjanstvo", johon kelpasivat kaikki, sanalaskun mukaan "из грязи да в князи" jaIivana IV sai siitä tittelin "Julma". Dvorjanstvolla oli vain sotilaallisia velvollisuuksia, lisätä alueita Venäjän yhteyteen. V.I. Leninkin lainasi Tshernyshevskin sanontaa: "Me olemme kaikki orjia". Orjuuden merkkinä oli ruumiillinen rangaistus Venäjän armeijassa, joka koski myös dvorjanstvoa/aatelistoa.

    Ranskan Suuri vallankumous antoi teoreettisen ja filosofisen mallin ja venäläinen sivistynyt orjaaatelisto lyöttäytyi saksalaisten radikaalieen Marxin ja Engelsin kanssa ja vuosikymmenien aikana he kehittelivät yhteistyössä "tieteellisen vallankumouksen teorian", joka ristittiin "tieteelliseksi sosialismiksi".

    Tätä tieteellistä vallankumousta toteutettiin Venäjällä sata vuotta, alkaen Aleksanteri II murhasta.

    Muiden vallankumousten lisäksi 1930-luvun lopulla tapahtui uusi vallankumous, informatiivinen vallankumous, kun ilmestyi stalinismin toimittama NKP(b):n historian Lyhyt kurssi, ylhäältä päin suoritettu vallankumous. Josef Stalinilla oli siihen kyllä jotain tekemistä, mutta Venäjän arkistot ovat yksityiskohtien osalta suljettuja, ainoastaan Stalinin reunahuomautuksiin kaunokirjallisuudessa saattaa tutustua.

    Kuinka paljon venäläisiä ja suomalaisia intellektuelleja saattaakin yhä olla Lyhyen kurssin lumoissa?




    VastaaPoista
  8. No näitä lyhyitä kaavoja siitä, millä tavalla Venäjä on erilainen, riittää vaikka kuinka.
    Kiinnostavaa on nyt se, julistetaanko Venäjä taas kerran niin erilaiseksi, ettei vuoropuhelu muun maailman kanssa ole mielekäs eikä mahdollinen.
    Millä tavalla muuten Lyhyen kurssin synty olisi erityisesti arkistoissa tavoittamattomissa? Enpä oikein usko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virheiden korjaus.

      Tekstissä on: "suljettuja, ainoastaan Stalinin reunahuomautuksiin kaunokirjallisuudessa saattaa tutustua."

      Pitää olla: "suljettuja. Yleisen tiedon mukaan ainoastaan Stalinin reunahuomautuksiin kaunokirjallisuuden teoksissa saattaa tutustua, ei käsikirjoituksiin.

      Vuoropuhelu on ainut järkevä olemassa oleva keino, koska uusia sukupolvia Venäjällä on kasvussa ja kehitteillä. Mutta näiden sukupolvien pitää tietää mitä tapahtui aikaisemmin. Neuvostoliitossa ei mitenkään turhaan liikkunut sanonta "Смесь бульдога с носорогом". Näiden "buldogien ja sarvikuonojen ristisiitosten" sukupolvien tekoja Venäjä joutuu käsittelemään vielä pitkään.

      Poista

Kirjoita nimellä.