Kaiken takana oli valtio

Ja kaiken takana oli valtio. Putinin epistola ja Venäjän arvot

Presidentti Putinin tavaksi on tullut pitää juhlallisia puheita, hieman neuvostoajan tapaan. Venäläisessä julkisuudessa niiden nimeksi on tullut ”poslanije” eli ”epistola”. Samaa sanaa käytetään Uuden testamentin apostolien kirjeistä.

Putinin epistola Valdai-klubin kokouksessa 20.9.2013 oli hyvin merkittävä sikäli, että siinä puitiin syntyjä syviä, ei vain modernisaation ja nykypolitiikan ongelmia, vaan koko Venäjän olemusta ja sen ja lännen suhdetta.

Venäjä on yhä monikansallinen valtio, jossa on useita uskontoja ja kieliä. Sellaisena se sopii huonosti tämän aikakauden muotteihin, ainakin mikäli sillä on huomattavasti keskusjohtoisen yhtenäisvaltion piirteitä. Siispä se joutuu sanoutumaan irti aikakauden yleislinjasta.

Venäläisten patrioottien piirissä on varsin suosittu se Lev Gumiljovin kehittelemä ajatus, että Venäjä on luonnostaan eräänlainen tasa-arvoisten imperiumi, jonka kansat elävät ja ovat aina eläneet symbioosissa keskenään. Tämän oletetaan juontavan juurensa Euraasian maantieteestä ja geopolitiikasta.

Joka tapauksessa alueellisesti keskittynyt monikansallisuus aiheuttaa keskipakoisia paineita, ellei synny kaikille edullista ns. ”orgaanista solidaarisuutta”. Yhdistävää ”venäjäläistä” identiteettiä ei enää löydy ”proletaarisesta internationalismista”. Sitä ei myöskään ole ilman muuta löydettävissä venäjän kielestä, venäläisestä kulttuurista ja ortodoksisesta uskonnosta. Kaiken keskellä on yhä pakostakin Venäjän valtio ja sen yhteinen historia.

Alueellisten haasteiden ohella varsin akuutti on presidentti Putinin kannalta myös älymystön muodostama haaste. Urbaani nuori keskiluokka on ärsyyntynyt Putinin ja koko valtaeliitin tavasta hallita ja hyökkää ”varkaita ja huijareita” vastaan enimmäkseen läntisen kulttuurin arvoihin tukeutuen.

Venäjän hallinto on tulkinnut länsimaisten arvojen tunkeutumisen Venäjälle propagandasodaksi, jolla on poliittisia ja jopa valtiollisia päämääriä. Alueilla, esimerkiksi Tatarstanissa ilmennyt nationalismi, joka on näkynyt historian oppikirjoissakin, viittaa myös yhteisen identiteetin murenemiseen.

Tässä tilanteessa yhteisiä arvoja korostavan ja enemmistöä yhdistävän identiteetin etsintää voi pitää ymmärrettävänä reaktiona ongelmiin. Ideologista etsintää ja tukijoukkojen organisointia on harjoitettu jo kauan. Putinin kolmannelle kaudelle saakka tätä toimintaa johti Vladislav Surkov, joka nyt on saanut väistyä. Hän korosti modernisaatiota ja yritti luoda ideologista liikettä kannattamaan keskusjohdon politiikkaa, mutta laihoin tuloksin.

Presidentti ja hänen lähipiirinsä ovat ilmeisen tietoisia venäläisen ideologian luomisen vaikeudesta. Siihen liittyviä tutkimusprojekteja on viime vuosina tehty useammassakin think tankissa. Tällaisia ovat rautatiemagnaatti Vladimir Jakuninin johtama ”Probleemianalyysin ja valtion hallinnon projektien keskus” (www.problemanalysis.ru) sekä Suomessakin filiaalinsa omaava ”Strategisten tutkimusten instituutti” (www.riss.ru) , jota johtaa KGB-kenraali evp Reshetnikov. Lisäksi on olemassa ”Tieteellisen poliittisen ja ideologisen ajattelun keskus” (www.rusrand.ru)  , jota johtaa Jakuninin instituutista lähtenyt Stepan Sulakshin.

Nämä think tankit ovat käsitelleet laajasti Venäjän identiteetin erityispiirteitä ja tehneet ideologisia tilaustöitä eri valtion elimille. Niille on tyypillistä voimakas lännenvastaisuus. Sitä edustaa esimerkiksi Probleemianalyysin keskuksen Sergei Kara-Murza, joka nojautuu vahvasti 1800-luvun slavofiilisiin klassikoihin kuten Nikolai Danilevskiin, joka teki jyrkän eron Venäjän ja Euroopan välille. Hämmästyttävän aggressiivista uskonnollisuutta edustaa RISI:n johtaja, kenraali Reshetnikov, joka uudessa kirjassaan ”On palattava Venäjään. Kolmas tie vai toivottomuuden umpikujat?” samaistaa kommunismin ja liberalismin ”saatanallisina” ja russofobisina ideologioina.

Putinin hallinnon kannanotot liberaaleja virtauksia vastaan eivät ole mikään uutinen. Putinin puhe Valdai-klubin tilaisuudessa 20.9.2013 oli kuitenkin harvinaisen suorasanainen ja seikkaperäinen kannanotto Venäjä ja länsi-keskusteluun. Se voidaan rinnastaa Medvedevin tunnettuun ”modernisaatio-ohjelmaan” ja Yhtenäisen Venäjän varhaisempaan samantyyliseen paperiin, joka ilmeisesti oli lähinnä Surkovin muotoilema. Paperia kannattaa katsoa tarkemmin. Se löytyy Kremlin kotisivulta (www.kremlin.ru) sekä englanniksi Valdai-clubin sivustolta.

Kuten mainitut edeltäjänsä, Putin sanoutui heti aluksi irti sekä palaamisesta kommunismiin että palaamisesta vuotta 1917 edeltäneen Venäjän arvoihin. Joka tapauksessa maan ja kansan menestys edellyttää identifioitumista omaan historiaan, omiin arvoihin ja traditioihin. Kansallisen identiteetin vahvistaminen oli hänen mielestään perustavan tärkeää. Valtio oli 1900- luvulla romahtanut kaksi kertaa ja jättänyt jälkeensä demoralisaatiota. Vastuun ottamisen ja luottamuksen puute juonsi juurensa siitä.

Putinin mielestä pyrkimys itsenäisyyteen sekä hengen maailmassa että ulkopolitiikassa on osa Venäjän kansallista erikoislaatua. Vieraiden elämänmuotojen istuttaminen ei ”enää” ole mahdollista, totesi Putin, jota tässä suhteessa voisi arvella Nikolai Danilevskin tai Konstantin Leontjevin oppilaaksi.

Tarina jatkui saman kaavan mukaan. Kansallisen idean tulee Putinin mielestä perustua kansallisen perinteen parhaiden ainesten synteesiin. Sitä ei voi sanella ylhäältä, eikä se ole ikuisiksi ajoiksi samanlainen, vaan pikemminkin elävä organismi, ilmoitti presidentti Herderin ja Danilevskin perinteitä noudatellen. Hänen mielestään niin uusslavofiilien kuin uusien länsimaistajienkin, niin etatistien kuin liberaalienkin tuli oppia keskustelemaan ja työskentelemään yhdessä ja luopua keskinäisestä vihamielisyydestä. Valtiota osapuolena tässä keskustelussa ei mainittu, mikä kannattaa panna merkille. Tulkitsisin asian niin, että valtio-isänmaa on kaikkien keskustelujen yläpuolella ja sama koskee sen korkeimpia symbolisia edustajia. Näillä tahoilla on oikeus odottaa tottelemista ja palvelemista.

Putin ilmoitti myös jo Pushkinin puhuneen siitä, että valtion vihollisista on tullut itse Venäjän vihollisia. Ilman viitettä tämä kohta jää hieman epäselväksi. Mahdollisesti kyseessä on runo ”Venäjän parjaajille”. Viesti nykypolvelle on joka tapauksessa selvä. Pushkin kelpasi esikuvaksi kaikille vapautta rakastaville kapinoitsijoille, mutta valtiota ei hänkään haastanut, vaan kiiruhti sen tueksi puolalaisia ja näiden auttamisen verukkeella Venäjän kimppuun rientäviä länsimaita vastaan.

Aikoinaan tämä kehitys –valtion vastustaminen- johti Putinin mukaan valtion hajoamiseen ja sen jättämät haavat on vielä hoidettava. Viesti sopii ainakin tsaari-Venäjän intelligentsijalle.

Putinin mielestä nyt on tärkeää, ettei saa rikkoa sukupolvien ketjua. Ei pidä enempää takertua yksityiskohtiin kuin viedä tulkintoja äärimmäisyyksiin. Historian pahoihin asioihin keskittymisen on loputtava. Kritiikki on välttämätöntä, mutta ilman itsetuntoa ja isänmaanrakkautta siitä tulee alentavaa ja vahingollista. Historiasta on oltava ylpeitä. Historian, sensuroimattomana ja kokonaisuudessaan, tulee olla osa venäläistä identiteettiä. Ilman tämän ymmärtämistä ei ole mahdollista saada aikaan keskinäistä luottamusta ja siirtyä eteenpäin.

Puheensa edellisessä osassa Putin siis lausui julki uskonsa kansalliseen perinteeseen identiteetin keskuksena ja valtioon sen ytimenä, toisessa osassa hän arvioi eräitä nykyisiä virtauksia traditionalismin näkökulmasta. Julistusta voi verrata paavi Leo XIII:n ensyklikaan ”Rerum novarum” vuodelta 1891. Merkittävänä erona on, ettei Putin väitä olevansa erehtymätön, vaikka hänen kritisoimisensa ylimpänä valtion edustajana lienee myös lähtökohtaisesti väärin.

Putin toteaa, että toisen haasteen Venäjälle muodostaa yleismaailmallinen kehitys, niin poliittinen kuin moraalinen. Monet euro-atlanttiset maat ovat hylkäämässä juurensa, mukaan lukien kristilliset arvot, jotka ovat länsimaisen sivilisaation ytimessä. Moraaliset arvot ja perinteiset identiteetit hylätään, kansalliset, kulttuuriset, uskonnolliset ja jopa seksuaaliset. Ollaan toimeenpanemassa politiikkaa, jossa suurperheet ja homoliitot asetetaan samanarvoisiksi, samoin usko Jumalaan ja usko saatanaan.

Poliittisen korrektiuden äärimmäisyydet ovat johtaneet siihen, että on vakavasti harkittu pedofiliaa kannattavien puolueiden rekisteröintiä. Euroopassa ihmiset häpeävät tunnustaa uskontoaan, pyhäpäivät poistetaan tai muutetaan muuksi. Mikä pahinta, tätä mallia yritetään aggressiivisesti eksportoida koko maailmaan. Putin kertoi olevansa varma siitä, että kyseessä on suora tie rappioon ja primitivismiin sekä syvään demografiseen ja moraaliseen kriisiin. Mitäpä muuta todistaa yhteiskunnan kyvyttömyys uusintaa itseään?

Putinin mielestä ihmiset menettäisivät ihmisarvonsa, mikäli kristinuskon ja muiden uskontojen luomasta moraalista luovuttaisiin. Näiden arvojen puolustaminen on oikein ja luonnollista. Vähemmistöjen oikeuksia tulee kunnioittaa, mutta enemmistön oikeuksia ei saa kyseenalaistaa.

Tämän jälkeen Putin puhui ulkopolitiikasta, korostaen Venäjän rakentavaa panosta menneisyydessä, esimerkiksi 1815 ja 1945. Vuonna 1919 Venäjä puuttui päättäjien pöydästä ja tulokset olivat murheelliset. Venäjän perinteisiin kuuluu Putinin mukaan tietynlainen monikulttuurisuus, jota Konstantin Leontjevin mukaan oli tuottanut kukoistavaa monimuotoisuutta. Venäjä on valtiosivilisaatio, jota ylläpitävät venäläinen kansa, venäjän kieli, venäläinen kulttuuri, venäjän ortodoksinen kirkko ja muut Venäjän perinteiset uskonnot. Tämä oli jotain aivan muuta kuin Euroopassa havaittava keinotekoinen ja nyt jo maineensa menettänyt ns. multikulturalismi, joka perustui kolonialismin johdosta tunnettuun syyllisyyteen.

Putinin mielestä pelkkä etninen komponentti ei riitä identiteetin perustaksi. On luotava kansalaisidentiteetti, joka perustuu yhteisiin arvoihin, patrioottiseen tietoisuuteen, kansalaisvastuuseen ja solidaarisuuteen, lain kunnioitukseen ja vastuullisuuteen isänmaan kohtaloista.

Tämän filosofian keskuksena tulee olla yksilön, toisaalla valtion keskeisyyttä korostanut Putin ilmoitti hieman hämmästyttävästi ja pahoitteli samalla sitä, että Venäjällä oli yksilölle aikoinaan annettu liian vähän arvoa ja kohdeltu häntä vain välineenä. Venäjän rikkaus oli kuitenkin sen koulutetuissa, luovissa ja fyysisesti ja henkisesti terveissä ihmisissä.

Ihmisen kehittämisessä keskeinen rooli on kasvatuksella ja opetuksella. Yksilön ja patriootin kasvatuksen pitää perustua suurelle Venäjän kulttuurille ja kirjallisuudelle. Opettajat olivat avainasemassa ja heitä on tuettava.

Venäläisten tulee myös tuntea olevansa maansa, alueensa, kaupunkinsa ja omaisuutensa vastuunalaisia omistajia. Kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan rooli on tärkeä ja sen tulee kehittyä itsehallinnon kautta. Tässä Putin tölväisi ”ulkomailta saneltua” tai median tyrkyttämää ideologiaa ja väitti hallituksen luottavan yhdistysten itsesäätelyyn, mutta valtion tehneen toimenpiteitä saadakseen selville, kehen oikein oltiin luottamassa, mikä on normaali kansainvälinen käytäntö.

Lopuksi Putin puhui Euraasian unionista, joka oli ”absoluuttinen prioriteetti” ja jonka oli määrä muodostua itsenäiseksi keskukseksi sen sijaan, että sen alueet muodostuisivat Euroopan ja Aasian laitamista.

Putinin puhetta on nimitetty tunnustautumiseksi ”traditionalismiin”, mikä lienee sille hyvä etiketti. Uskonnon edustamien arvojen ja perinteiden kunnioittaminen asetettiin läntisen aggressiivisen rappiokulttuurin vastakohdaksi. ”Venäjäläisen” identiteetin keskiössä korostettiin valtion roolia ja valtiossa taas etnisen venäläisyyden, venäjän kielen ja kulttuurin, ortodoksisen uskonnon ja yhteisen historian merkitystä. Historian merkitys nousi hyvin voimakkaasti esille.

Auktoriteeteiksi valituista henkilöistä Pushkin luonnollisesti kelpaa kaikille venäläisille ja suurelle osalle varmaan myös Solzhenitsyn. Konstantin Leontjev, joka aikoinaan voimakkaasti korosti Venäjän itäsuuntausta, sen sijaan lienee monelle paljon vaikeampi sulattaa. On erittäin huomionarvoista, että hänet otettiin auktoriteetiksi näin juhlallisessa yhteydessä. Joidenkin mielessä saattaa tämän johdosta käväistä ajatus, että Valdai-klubin asemesta Putinin ideologiset esikuvat löytyvät ns. Izborskin klubista, joka yhdistää hurraaisänmaallisia ”kvassipatriootteja”.

Kokonaisuutena puheessa käytettiin maltillisia ilmauksia, mutta asiallisesti se oli varsin selkeä kannanotto läntistä ideologista vaikutusta vastaan ja oman, siitä selvästi poikkeavan venäläisen identiteetin kehittämisen puolesta. Tutkimusten mukaan peräti 80 prosenttia venäläisistä kannattaa ”ulkomaisten agenttien” suitsimista. Sieltä löytyy se hiljainen enemmistö, jonka varaan Putin näyttää rakentavan. Hänen oma suosionsa keikkuu jossakin viidenkymmenen prosentin tietämillä, joten lisä ei olisi pahitteeksi. Voidaan kuvitella, että presidentin hallinto on selvittänyt erilaisten linjausten merkityksen kannatukselle, mikä demokratiassa on tärkeää. Ja siinähän on, ainakin traditionaalisen käsityksen mukaan, tärkeää myös noudattaa enemmistön tahtoa. Ei vähemmistä muutu ”moraaliseksi enemmistöksi” vaikka olisi kuinka moraalinen.

On vaikea sanoa, mitä käytännön merkitystä näillä linjauksilla tulee olemaan. Varmasti sitä on. Historianopetuksen alalla tämä kehitys jo näkyy. Ehkä se pian voidaan havaita esimerkiksi kouluissa ja niille osoitetussa huomiossa laajemminkin. Ehkä syntyy konflikteja. Ehkä vanha Venäjälle tyypillinen taipumaton intelligentsija syntyy uudelleen ja ryhtyy valtion periviholliseksi kuten 1800-luvulla kävi. Silloin valtio oli taipumaton ja katsoi olevansa keskustelun yläpuolella.

Se linja toimi aikansa. Nyt korkein johto korostaa yhtä aikaa niin yksilön kuin valtion primäärisyyttä. Tässä voi kuulla kaikuja neuvostokauden yrityksistä neliöidä ympyrää mahtikäskyllä. Mutta periaatteelliset julistukset ovat sittenkin vain julistuksia. Ne eivät vielä riitä ohjeeksi käytännön ratkaisuille.