Pintaa syvemmällä. PIenoisromaani

 Persepolis. Tie esikartanoihin

Eräänä elokuisena päivänä kohtasin aamuisella promenadillani yliopistouralla aikoinaan ansioituneen vanhemman herrasmiehen, jota nimitettäköön vaikka G. Papparaiseksi. Hänen aivonsa olivat epäilemättä yhä terävät, mutta piirteitä tylsytti vanhuuden veltostuminen, joka teki niistä irstaan karikatyyrimäiset. Hän muistutti satyyria tai mahdollisesti seileeniä, kuten Sokrateen sanottiin muistuttaneen.

Hoidettuamme muodolliset tervehdykset, hän valitsi minut yleisökseen ja alkoi kuvailla tyttöjen ja nuorehkojen naisten nykyistä muotia, jolle olennaista on jalkojen koko muodokkuuden sangen siekailematon ja määrätietoinen esillepano. Itse puolestani pidin puheenaihetta jokseenkin banaalina ottaen huomioon meidän molempien saavuttaman korkeahkon iän. Huomasin keskustelukumppanini puhuessaan myös tuijottavan johonkin tyhjyyteen. Samaan aikaan hän kuolasi.

Voittaen vastenmielisyyteni kuuntelin tuon yllättävän eläimellisyyden purkauksen kollegani taholta, sillä halusin ymmärtää elämän tätäkin puolta, joka hieman yllättävästi paljastui kollegani karun ja kuivakkaan kuoren alta. Halusin myös päästä sondeeraamaan hänen ilmeisen häiriintyneen  mielentilansa syitä ja koettamaan, jos mahdollista, auttaa häntä intellektuaalisella tasolla löytämään sekä normaalius että myös se mielenrauha, jonka filosofia oikein ymmärrettynä –ja nyt en puhu jälkistrukturalisteista- meille voi tarjota.

Papparainen kuvaili kokemiaan järkytyksiä emotionaalisin sanankääntein. Kuulemma rytmihäiriö pyrki usein yllättämään, kun täydellinen takamus ilmestyi eteen ja sen hedelmällisyyttä uhkuva muoto esitti ”käsittämätöntä hytinä-tytinä-elämäänsä”, kuten Veikko Huovinen aikoinaan asian ilmaisi. Sulojen hahmo välähti kuin tuhannen kandelan lamppu pitkälle kehittyneen harmaakaihinkin läpi. Se on kuin isku palleaan, mutta niin pehmoinen ja miellyttävä, jaaritteli pappa liikutettuna.

Huomautin tuohon, että koko läntisen maailman edistynein osa ja erityisesti sen vapautta rakastavat, emansipaatiopiirit ovat tuominneet Papparaisen ja hänen kaltaistensa tuntemukset ja niihin liittyvät asenteet.  Ei kaikki, mitä näytetään ole tarkoitettu katsottavaksi. Tarkemmin sanoen sitä ei edes saa katsoa mieskatseella.

Kyseessä on tuolloin naista alistava miessovinismi, joka on erityisen iljettävää ilmetessään yli-ikäisen henkilön taholta. Tosiasiassa noiden söpöliinien tuijottaminen on rikollista irstailua, eivätkä he suinkaan ole sitä pakotettuja sietämään, saati sellaista toivo. Törkeissä tapauksissa kyseessä on vakavaan pahoinpitelyyn rinnastettava rikos nimeltä sukupuolinen häirintä. Sakkoa tai vankeutta on luvassa, mikäli tunnusmerkit täyttyvät ja sen asian ratkaisee asianomistaja. Uusi oikeusperiaate muuten, ellei muumio asiaa tiennyt.

Ehdotin, että Papparainen katselee sitten vaan muualle, esim. naisten pään yli tai vaikkapa omia kenkiään, niin pysyy vapaalla jalalla. Jos seksiä tekee mieli, niin kopeloikoon omaa vaimoaan, mutta on hyvä muistaa Viagran olevan hengenvaarallista rytmihäiriöpotilaille. Ja vaimolta pitää muistaa pyytää lupa vielä juuri ennen aktia ja varautua siihen, että hän muuttaa mieltään kesken kaiken. Ja silloin ollaan murhaan rinnastettavan rikoksen lähituntumassa. Siinäkään ei ole lieviä muotoja eikä se vanhene koskaan. ”Ei” tarkoittaa aina ”ei”. Myös jälkikäteen sanottuna.

Papparainen kalpeni, mutta ei vähästä luovuttanut, vaan sanoi stoalaisen arvokkaasti, ettei voinut totella lakia, jota ei kunnioita. Sitä paitsi vaimo oli heittänyt henkensä jo kymmenen vuotta sitten, eikä seksiä saanut muuten kuin maksusta.

Meinasi jo koko asia unohtuakin, kun ei maksullisia löytynyt mistään, mutta sitten tulivat nämä paljasjalkanymfit joka puolelle esiintymään. Eihän niitä voinut näkemättäkään olla.

Huomautin tähän hyvin täsmällisesti, että rikoslaki on lähiaikoina vielä kovenemaan päin ja tiettävästi rangaistuksen alaisiksi tulee myös seksistä palkitseminen kahden aikuisen välillä kaikissa muodoissaan ja lisäksi seksististen asenteiden propagoiminen myös kahden aikuisen välillä.

Tarkoituksena on antaa viesti niille, jotka eivät muuten jaa edistyksellisiä asenteita. Yleinen syyttäjä ottaa asiat hoitoonsa, koska asianomistajarikoksina ne edellyttäisivät uhreilta alentavaa velvollisuutta vastata kaikenkarvaisiin selittelyihin.

Nyt rikollista on jo ehdottaa seksiä toiselle henkilölle, kohta sakotetaan myös asian julkisesta puolustamisesta rikoksen suosimisena ja siihen yllyttämisenä. ”Sananvapauden” nimessä tehdyistä taantumuksen hyökkäyksistä on jo saatu tarpeeksi.

Seksismi tulee rangaistavaksi myös avioliitossa ja tähän liittyen kaikenlainen vastakkaisen sukupuolen hännystely ja liehittely, jonka ilmeisenä tarkoituksena on viime kädessä seksin saaminen.

Samaa sukupuolta olevia säännöt eivät koske, kuten jokainen ymmärtää. Silloin sovelletaan lisätyn tasa-arvoisuuden ja suvaitsemisen sääntöä, joka ajaa ohi kaikista muista, myös perustuslain määräyksistä, luonnonoikeudesta, tapaoikeudesta ja ilmestykseen perustuvista auktoriteeteista, koraania lukuun ottamatta.

Papparainen oli kuitenkin päässyt edesvastuuttomaan tilaan ja väitti Lutherin tapaan käyvänsä vielä naulaamassa jonkin pahvin Eduskunnan oveen.

Totesin Lutherin olevan kaikkien halveksima natsi ja varoitin huliganismista, mutta naapuri jatkoi vastenmielistä öyhöttämistään, joten päätin poistua tästä tunkkaisesta seurasta, joka muistutti liikaa viime vuosisadan asenteista ja sen joukkomurhien, pappispimityksen ja irstauden mahdollistaneista ideologioista.

Ulkona raittiissa ilmassa vastaani asteli kaunotar, jota vaistomaisesti tervehdin heilauttamalla hattua laajassa kaaressa. Unohtaen ajan, paikan ja rikoslain otin ystävällisimmän ilmeeni ja sanoin: ”Kaunis on päivä, mutta vielä kauniimpiapa ovat vastaantulijat!” Puolipukeisen neitosen kasvot tummenivat pidätellystä suuttumuksesta ja ohi mennessään hän sähähti, ”sika!”

Samalla tunsin, miten vasempaan käteeni lujasti tartuttiin, ja kun sain nostaa pääni puolinelson-otteen hellittäessä, näin rippikouluikäiseltä näyttävän virkapukuisen konstaapelin tuimat kasvot. Poliiseja en ollutkaan nähnyt kadulla kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta nyt, kun tarkemmin katsoin, niitä näytti olevan kaikissa kadunkulmissa. Se, joka raahasi minut käsiraudoissa maijaan, näytti univormunsa puolesta jotenkin kummalliselta ja huomasin, että hänen lakkinsa kokardi muistutti kirkkovenettä.

”Pillupoliisista?” kysyin epäuskoisena. Olin aina kuvitellut, että tämä termi oli pahantahtoisten maskulistien keksimä.

”Yksikkömme nimi on Persepolis,” sanoi nuorukainen yrmeästi. ”Pääsette Isolle Roballe miettimään asioita”. ”Valemyyjämme ovatkin käräyttäneet teikäläisiä katiskan täyteen.”

Nyt ymmärsin, että vastaan tullut kohtalokas kaunotar oli itsekin poliisi. Ehkäpä hän oli jopa komisario uudessa yksikössä. Peräti johtaja? Tuskinpa tuollaista yksikköä johtaisivat pojanklopit, joita olisi pakko pitää epäluotettavina.

Konstaapelit potkaisivat minut sisään ja lensin rähmälleni pimeään luolaan. Onneksi alastulo ei ollut kova, sillä tyrmä oli tupaten täynnä vankeja, vanhoja ja nuoria, lihavia ja laihoja. Kaikki olivat miehiä.

”Persepoliksen uhreja, oletan?” kysyin tarpeettomasti.  ”Paikkansa pitää”, mökelsi joku puhaltaen suustaan vahan konjakin tuoksuja kaukaisesti muistuttavan aldehydipilven. Tunnistin miehen äänestä Papparaiseksi. Hymähdin kuivasti. Se lurjus oli saanut ansionsa mukaan, mutta entä kaikki nämä muut? Entä minä itse? Olin sentään aina kannattanut uusimpia asenteita. Julkisesti vältin kaikkia rikollisuuteen viittaavia ilmeitä ja eleitä. Nyt olin täällä sovinistien ja publikaanien joukossa ja ihmisoikeuteni oli kuulemma toistaiseksi peruutettu. Näin oli ilmoittanut joku kimeä-ääninen konstaapeli, joka oli käynyt juudaksensilmän kautta lukemassa jonkin julistuksen. Akka oli sen päälle nauranut vahingoniloisesti.

”Akka”? Olinko ajatellut sovinistisesti? Olinko itse asiassa ansainnut kohtaloni? Laskin pääni käsien varaan ja aloin miettiä syntejäni. Muistin, miten muuan suomalainen 30-luvun Neuvostoliitossa oli sanonut, kun naapuri vangittiin: ”Meissä kaikissa suomalaisissa on sen verran kapitalismin jäänteitä, että tarvitsemme kymmenen vuotta uudelleenkasvatusta.” Niin se kyllä oli. Olipa hyvinkin.

”Uudelleenkasvatusta”? Siitäkö oli kysymys. Oli pakko myöntää, että tarvitsisin sitä. Se myös olisi omaksi parhaakseni. Mutta silti… En ollut vielä kypsynyt kiittämään osakseni tullutta kohtaloa. Tiesin, että se aika vielä tulisi.

Mietin osaani ja tuska alkoi vaihtua tylsään toivottomuuteen. Kymmenen vuotta? Miten käy eläke-etujeni? Tuntevatko minua enää vaimo ja lapset? Oli sanottu, ettei meillä ole kirjeenvaihto-oikeutta…

Näissä mietteissä nukahdin löyhkäävän vankityrmän nurkkaan. Olisiko tämä vain unta? Jospa heräisinkin omassa kodissani, lasteni ja koirieni keskellä…?

Persepolis 2. Pääsy piireihin

Kurjasti nukutun yön jälkeen ovi rämähti auki ja valokeilaan ilmestyi kaksi hahmoa. He olivat varustautuneet jonkinlaisilla aseilla, jotka arvasin sähköpampuiksi. Päässään heillä oli niin sanottu burka, joten enempää sukupuolesta kuin muistakaan intiimeistä seikoista ei voinut päästä perille.

”No niin, kyyhkyläiset!” kaikui kimittävä ääni. ”Vanha Aatami saa nyt hieman kyytiä.” ”Jotta tietäisitte mitä on odotettavissa, teemme pienen ekskursion”. Sen jälkeen jakauduttiin ryhmiin. Koska ryhmät piti koota erilaisten tuntomerkkien perusteella, syntyi aluksi tolkuton hässäkkä, kun kukaan ei tiennyt, mihin oikeastaan eniten kuului. Sitten kuulin kutsuttavan venäjäksi: «Говорящих по-русски здесь есть?»

Olin ainoa, joka tätä kysyttäessä viittasi ja niin minut otti komentoonsa uljasryhtinen dinaarisen rodun edustaja, joka puhui jotenkin kummallisella ohuella äänellä. ”Kondrati!” sanoi hän ja kumarsi.

Ymmärsin heti, että kyseessä oli Kondrati Selivanov, joka oli perustanut skoptsien eli kuohitsijoiden lahkon. Siitä siis tuo outo sopraano, joka ei tuntunut sopivan jyhkeään olemukseen.

”Niin, olen Kondrati, Jumalan orja”, sanoi eunukki.  ”Seuraa minua!” Niin aloimme laskeutua portaita, jotka tuntuivat vievän Jonnekin Kasarmitorin suuntaan tai kenties Kaartin maneesin alle. Pian aukesi eteemme valtava kartiomainen kaivos, joka muistutti Talvivaaraa. Tätä oli siis merkinnyt se vuosia kestävä räjäyttely, joka oli saanut tietokoneeni hyppimään aina Kruununhaassa saakka.

« Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura,
ché la diritta via era smarrita. »

Jotenkin tähän tapaan aloitti Kondrati laulaa kontokkia ohuella kuoripojan äänellään. Ymmärsin, että minun oli pakko kuunnella, enkä kommentoinut tätä veisuuta, joka oli peräisin ehkä uniaateilta tai sitten skoptsien itse kehittämä.

Saavuimme hämärään galleriaan, joka reunusti valtavaa monttua. Sivuutimme melkoisen määrän kalpeita ja nääntyneen oloisia herrasmiehiä, jotka näyttivät olevan syventyneenä ahkeraan intellektuaaliseen toimintaan. ”Filosofeja”, kuiskasi Kondrati. ”Selvittävät Irigarayn diskurssianalyysien ontologista perustaa”.

Yritin nopeuttaa kulkuamme, päästäkseni näkemästä noita viheliäisiä olentoja, mutta Kondrati sanoi: ”He ovat täällä kaikkein onnellisimmat, sillä he ovat jo omaksuneet oikeat asenteet. Heidän kohtalonaan on vain se, että he eivät kykene tekemään itselleen uskottavaksi, miksi vapaus  tarkoittaa välttämättömyyteen alistumista. Siksi he eivät lopultakaan voi olla vapaita.”

Kulkumme suuntautui hitaasti alaspäin kohti kraaterin syövereitä. Sieltä tulvahti vastaan rikin katkua ja kylmyyttä. ”Rikittävät.”, lausui Kondrati. ”Tämä on niille, jotka ovat käyttäneet myskihajuvettä ja muita vippaskonsteja herättääkseen alhaisia vaistoja”. Tämän kerroksen miehille oli ominaista nyrpeä ilme, ikään kuin he olisivat koko ajan haistelleet pahoja hajuja, kuten tekivätkin.

”Heidän on opittava ymmärtämään, että nautinto on saastaista” kertoi Kondrati. ”Kun tämä on saavutettu, he voivat siirtyä ylimpään kerrokseen”. ”Eivätkö he koskaan pääse pois?” kysyin ääni värähtäen. ”Sitten pääsevät, jos pääsevät, kun ovat tulleet minun kaltaisikseni”, oppaani sanoi ja alkoi taas hyräillä kuvottavaa jollotustaan, minkä johdosta en uskaltanut protestoida.

Kolmannessa kerroksessa oli kovin hienon näköisiä herrasmiehiä, jotka vaikuttivat intellektuelleilta ja toisaalta myös kehonrakentajia, joiden silmistä paistoi yksinkertaisuus. ”Homojen kerros”, sanoi oppaani. ”Toisin kuin monet luulevat, homous ei ole mikään oikotie. Täällä on paljon välinpitämättömiä, jotka eivät kunnioita pyhimpiä arvoja. On myös naistenvihaajia, jotka tosin heitetään alempiin kerroksiin, kun kiinni saadaan. Näin, että homot suorittivat vuoronperään kunnianosoituksia kumartamalla jonkinlaisen Havis Amandaa muistuttavan patsaan edessä. ”Hengellisiä harjoituksia”, totesi Kondrati kuivasti. ”Kyseessä on eräänlainen eheyttäminen, koska monet ovat eksyneet. Niin käy sekä  maan pinnalla että täälläkin. Se on heidän luontonsa. Homo homini lupus”. ”Eikö luontoa siis saa kunnioittaa?” kysyin yksinkertaisesti. Oppaani naurahti surumielisesti ja työnsi minua ystävällisesti kohti neljättä piiriä.

Neljännessä piirissä oli kelmeäkasvoisia ihmisraunioita, joiden silmät tuijottivat syvällä kuopissaan. ”Itsesaastuttajia” sanoi Kondrati inhon värähdys äänessään. Pornon suurkuluttajia, peräkammarin poikia. Nimitämme heitä B-miehiksi.

B-miehet tuijottivat suurta valkokangasta, jolla irstaan näköiset naiset tekivät temppujaan. Heidän -pyydän nyt lukijalta anteeksi-  kaluihinsa oli kuitenkin asennettu sähköjohdot ja aina kun kiihotus pyrki etenemään aivokudokseen, yhdistyi virta korkeajännitekäämiin, joka antoi räsähtävän sähköiskun. Kuulimme hiljaista voihketta ja silloin tällöin teräviä kiljahduksia. Vartijakapot saattoivat antaa sähköiskuja myös huvikseen, sillä tämä porukka oli perisynnin tyystin saastuttamaa ja varsinaiset kehityskeskustelut sen kanssa olivat turhia niin kauan kuin vanhan Aatamin refleksit toimivat, kuten täällä sanottiin.

Viidennen kerroksen väki oli siististi pukeutunutta ja vaikutti asialliselta. Kyseessä olivat niin sanotut alfaurokset, oppaani selitti. Heidän kohtalonaan oli ikuisesti palvella gamma- ja deltanaaraita, joita näkyikin siellä täällä hyvin uskalletuissa asennoissa, jos saan sanoa. Uroksilla ei ollut valinnan varaa, mutta henkilökunta sen sijaan sai aina valita heistä mieleisensä, eikä lepotaukoja tunnettu. Olin näkevinäni joukossa ansioituneita kansalaisia ja muistin sitten, kenet olin nähnyt. Tietenkin Joukon! Tämä teatterimies oli tuomittu ikuisiksi ajoiksi esittämään kiimaista alfaurosta. Kirjeenvaihto-oikeutta ei ollut eikä yleisöä hänelle myönnetty.

Yltä päältä kylmän hien vallassa seurasin opastani kuudenteen piiriin. Siellä oli vieläkin kuuluisampia henkilöitä, joista luulin tuntevani ainakin apostolit Paavalin ja Pietarin. Heidän kohtalonaan oli puhua järkeä laumalle ivallisen näköisiä naisia, jotka tuon tuostakin puhkesivat vuolaaseen sanatulvaan ja tekivät erilaisia häpeämättömiä eleitä sen sijaan, että olisivat vastanneet järkipuheeseen järkipuheella. ”Täällä ovat traditionalistit ja luonnonoikeuden kannattajat”, huusi Kondrati korvaani, sillä muuten en olisi voinut kuulla mitään tässä kerroksessa vallitseva pälpätyksen läpi. ”Näitkö Aristoteleen?” kysyi oppaani. ”Miesparka on joutunut kahleissa kuuntelemaan Julia Kristevan filosofointia jo parikymmentä vuotta”. Säälin kyyneleitä vuodattaen siirryimme tukevalle rautaovelle, joka oli vahvistettu niittaamalla siihen ratakiskoja.

”Säästä minut avaamasta tätä ovea” pyysi Kondrati. ”Joudun tekemään tahtosi mukaan, mutta päätösvalta on sinulla. Enempää en voi sanoa.”

Hetkeäkään arvelematta työnsin oppaani syrjään, purin hammasta ja aloin kiskoa ovea auki. Tiesin, että se oli tutkijan velvollisuuteni.

Korvia raastavasti naukuen aukenivat saranat ja eteeni levisi kauhistuttava näky. Jonkinlaiselle saatanalliselle ristille oli naulittu tavattoman kaunis nainen. Oliko siinä itse Afrodite Kallipyge?

Lumouduin aluksi naisen sulojen johdosta siinä määrin, että en tajunnut hänen koko onnettomuuttaan. Kaunotarta piiritti harpyijain parvi, joka tuon tuostakin osoitti vihaansa ja halveksuntaansa häntä kohtaan. Naisparkaa kiusattiin kaikin keinoin ja hänen ulkonäköäänkin herjattiin. Koska tämä oli jo enemmän kuin ritarillisuuteen kasvatettu vanha Aatamini saattoi sietää, rykäisin hyvin kuuluvasti ja aloin esittää kiivasta puolustuspuhetta.

Oppaani keskeytti minut kuitenkin ja pani käden suuni eteen. ”Emme voi tehdä asialle mitään”. ”Huomasitko, kuka siinä oli?” Aluksi en käsittänyt tätä vihjettä, mutta sitten ymmärsin, että kaunottarelta puuttui napa, vaikka vatsa muutoin oli täydellisen kumpumainen muodoltaan.

”Eeva”, huudahdin ja oli vähällä pyörtyä nähdessäni lihallisen esiäitini.

”Niin, se on Eeva” sanoi Kondrati. ”Nyt olet nähnyt kaiken, eikä sinulla ole enää paluuta maan päälle”. Oppaani pahoitteli sitä, että en ollut totellut hänen neuvojaan. Nyt tiesin salaisuuksista kaikkein syvimmän. Ne, joiden valtaan olin joutunut, pitivät Eevaa vankinaan ja pilkkasivat ja häpäisivät häntä.

Kaikki tämä oli nyt selvää, mutta vielä en tiennyt,  ketkä oikeastaan olivat nykyiset vallanpitäjät. Harpyijoitako? Jonkinlaisia vapaamuurareita? Siionin viisailta he eivät ainakaan näyttäneet. Entä miten minun kävisi? Entä miten onnettoman maamme? Ja koko maailman”

Vaivuin istumaan eräälle louhoksen suurista kivistä ja tunsin, että menetän tajuntani. Rikinkatkuiset huurut leyhähtelivät Eevan kidutuskammiosta ja salpasivat hengityksen. Syöksyin yhä syvemmälle tunneliin, joka muistutti Pariisin katakombeja…

3. Ruteenien katakombit. Osa 1. Saapuminen

Vauhti kapeassa käytävässä kiihtyi kiihtymistään. Takaa tulevan ilmanpaineen lisäksi kohdistui kappaleeseen eli minun tomumajaani nyt sangen ilmeisesti myös edestä käsin suuntautuva imu. Yhdessä tyhjiö ja ylipaine saivat aikaan sen, ettei mitään ilmavirtausta ollut havaittavissa, mutta siitä huolimatta nopeus näytti kasvavan aivan hirmuiseksi.

Lopulta kuului voimakas tussahdus, joka ikään kuin muodosti sanan ”elop”! Samalla vauhti pysähtyi ja jatkavuuden vaikutuksesta lensin päin jonkinlaista painimattoa, jonka päälle oli vielä puhallettu pari metriä selluvillaa. ”No se oli yksi hujaus!” sanoin äimistyneenä ja yritin saada selkoa hämärästä olinpaikastani.

«Убедительная просьба здесь не ругаться!» lausui närkästynyt ääni. Se, joka kielteli minua kiroamasta osoittautui vantteraksi vanhukseksi, jonka ryppyisiä kasvoja koristi muhkea täysparta. Näinhän Stoglav-kokous oli vuonna 1551 määrännyt. Ymmärsin nyt, että olin Venäjällä. Kenties Pietarissa.

”Teidän korkeapyhyytenne”, lausuin painokkaasti, ”En ole suinkaan kironnut! Meidän kielessämme sana tarkoittaa vain huimaa menoa.” Näin, että vanhuksen ilme oli tyytymätön, eikä hän ilmeisesti halunnut antaa mitään erivapauksia sellaisille kielille, joissa puhuttiin ”Hujauksesta”, ”huimauksesta”, ”huipistumisesta” ja ties mistä.

”Nyt saat joka tapauksessa seurata minua ja kehotan sinua vakavasti pitämään kielesi kurissa” ukko sanoi. Olin tyytymätön sinuttelun johdosta, mutta purin hampaani yhteen ja seurasin ukkoa. Nyt huomasin myös kaksi hahmoa, jotka kävelivät kahdella jalalla, mutta olivat itse asiassa erittäin paljon koiran näköisiä. ”Asetu hänen taakseen, Poligraf Poligrafovitš”, sanoi ukko pittbullin näköiselle vartijalle ”ja katsokin, ettei hän yritä mitään temppuja”.

Niin lähdettiin kulkemaan eteenpäin kelmeässä maanalaisessa valossa. Saimme kulkea hanhenmarssia puolisen tiimaa, kunnes saavuimme jonkinlaiseen saliin, jossa korkealla istuimella röhnötti virkapukuinen herra, joka vaikutti melkoiselta lurjukselta. Pöydällä oli kyltti ”Бюро пропусков». Ymmärsin, että kyseessä oli kulkulupavirasto. Virkamies oli kauluksestaan päätellen arvoltaan vain kollegireistraattori, mutta se ei ollut nyt tärkeätä. Olennaista oli, että tässä asemassaan hän oli diktaattori niin kauan kuin ylempää ei toisin määrätty.

Vanhus  sanoi käreällä äänellävirkamiehelle: ”Ilmat sen kuin pahenevat. Luita kolottaa ja kaihi pahenee. Nyt viskasi tsuhnalla”. Virkamies nauraa hörötti itsekylläisellä äänellä ja kiitti lähetyksestä. Vanhus jätti meidät –minut ja koiramaiset vartijani- virkamiehen eteen.

”Teidän korkeajalosukuisuutenne”, sanoin kohteliaasti, vaikka tiesin, että kollegireistraattorille olisi kuulunut yksikertaisempi puhuttelu ”teidän jalosukuisuutenne”. ”Suvaitkaa kertoa, mistä tässä on kysymys. Jos sallitte, niin haluaisin todeta, että en ole tullut tänne omasta tahdostani. Minut kaapattiin Helsingissä ja ennen pitkää huomasin vain olevani täällä näiden kahden herran vartioimana. Matkustusasiakirjoja minulla ei luonnollisestikaan ole.”

”Jaa-a, jaa-a. Luonnollisesti-kaan ee-i” virkamies toisi ja venytteli sanojaan. ”Ja luonnollisestikin tästä on tiettyjä seuraamuksia, kuten tietänette?”

Valmistauduin käyttämään koko kaunopuheisuuteni sen osoittamiseksi, että epävapaassa tilassa olevalta henkilöltä, joka ei omasta tahdostaan ole siirtynyt paikasta toiseen, ei voida edellyttää samanlaisia muodollisuuksia kuin vapailta kansalaisilta. Ehdin vain rykäistä ja lausua pari muodollisuutta, kun virkamies jo väsyneesti huitaisi -pyydän lukijalta taas anteeksi sanaa- kädellään ja haukotteli. Krapulaisen näköisenä hän vain ojensi kätensä minua kohti kämmen ylöspäin ja totesi. ”Minä puolestani teen vain velvollisuuteni. En pyydä mitään, kuten voitte todistaa, mutta teidän iässänne lienee kokemus jo opettanut, miten totta ovat raamatun sanat: ”Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee.” Samalla hän käänsi päänsä pois ja huomasin, että vartijani tekivät samoin. Kaivelin hätäisesti taskujani ja huomasin, että liivieni kellotaskussa oli jotakin kovaa. Se osoittautui kahdentoista karaatin timantiksi. Tyrkkäsin sen ojennettuun käteen ja sanoin: ”Jumala auttakoon oikeamielisiä. Tämä vähäinen uhri maan päällä tuokoon kerran moninkertaisen sadon!”

Virkamies sujautti jalokiven sinellinsä taskuun ja hymyili suopeasti. ”Kukoistakoon teidän toimintanne, niin kuin minunkin kukoistaa! Herra auttaa niitä, joiden mieli on altis!”

Näin sanoen virkamies kirjoitti jotakin pienehköön lappuun ja tökki siihen ainakin viisi leimaa. Ymmärsin, että tämä oli erityinen suosionosoitus, sillä oikeastaan yksikin olisi riittänyt. Olin niin iloinen siitä, että pääsin tämän kerberoksen ohi, etten edes osannut paheksua virkamiehen ilmeistä tekohurskautta. Astuin ulos salista, mutta samassa ymmärsin, etten vielä ollut vapaa, enkä edes tiennyt, missä olin. Vartijat murisivat uhkaavasti, kun aioin lähteä kulkemaan pitkin salin ulkopuolella olevia portaita kohti valon kajoa, joka tuli jostain ylhäältä.

Koirannaamainen Poligrafovitš sulki tieni hilparilla ja murahti uudelleen. Nyt vasta ymmärsin, että hän oli sanonut ”Krre-mm-ll!” Oliko siis kyseessä Moskovan Kreml? Luulin olevan Pietarissa.

Vartija vaikutti hieman yksinkertaiselta, joten päätin virittää diskurssini asianmukaisesti. ”Krrrem-ll Putina li? Eto Putin?”kysyin kohteliaasti. ”Raz Putin, tak Putin”, vastasi koirannaama. ”Olimp”, hän virnisti ja läähätti kieli roikkuen:. ”ne mne, ne tebe”.

Ymmärsin, että Kremlissä oli nyt ottanut vallan Rasputin, jonka puheille ei noin vain tultukaan. Olin nyt siis ”vapaa”, mutta kaksi vähä-älyistä vartijaa esti minua menemästä minnekään. Nälkäkin alkoi jo olla. Mitäs nyt tehtäisiin?

4. Apud ruthenos. Osa II. Pako ja uusi vangitseminen

Nälkä alkoi hiukoa tomumajani syövereitä yhä pahemmin ja tunsin verensokerini laskevan. Minua rupesi myös suututtamaan ruteenien iänikuinen typeryys. Mitä järkeä oli vaatia ihmisiltä kulkulupia, kun niillä ei kuitenkaan päässyt minnekään? Miksi näiden kahden idiootin piti vahtia minua, kun kerran olin päässyt vapaaksi, kuten minulle oli sanottu?

Toisaalta, vartijoita oli pakko ymmärtää. Ei heilläkään ollut mitään sananvaltaa asiassa. Heilläkin taisi olla nälkä. Poligrafin kumppani, jonka ulkonäkö muistutti Karjalan karhukoiraa, kurkisteli ympärilleen ja veti sitten plakkaristaan pitkäomaisen pullon, joka näytti sisältävän pippurivodkaa eli Petrsovkaa.

Poligraf puolestaan kaivoi esille jotakin huikopalaa, joka näytti kinkunluulta. Miehet mulkoilivat vuoroin minua, vuoroin toisiaan. Lopulta karhukoira kysyi epäystävällisellä ja möreällä äänellä: ”Третьем будешь?»

Niinpä tietenkin! Venäläiset eivät koskaan voineet ryypätä kahdestaan. Ehkäpä tässä olisi pelastukseni? Ainakin aika kulusi rattoisasti ja verensokerikin lähtisi nousuun.

Suostuin siis epäröimättä kolmanneksi tähän pieneen veljespiiriin ja hörppäsimme vuoron perään kipakkaa juomaa ja haukkasimme zakuskaa. Toverini purivat itse luuta ja maiskuttivat sen ydintä. Minä tyydyin näykkimään luun ympärillä olevaa lihaa. Aina ryypätessä pidimme pienen maljapuheen.

Pullon lähestyessä loppuaan olivat kaikki osalliset, myös minä, sen tunnustan, päässeet varsin liikutettuun tilaan ja itse kukin kiitti naapurimaansa viehättäviä puolia, joita todella löytyi. Vartijoitani miellyttivät erityisesti Suomen narttukoirat. Itse julistin pitäväni yhtä lailla molempia sukupuolia edustavista koirista, mikä herätti ystävissäni hiukan epäileviä murahduksia.

Pieni symposiumimme saavutti pian kulminaatiopisteensä. Korkeista mielialoista painuttiin ennen pitkää tylsään jankkaamiseen. Puškinin sijasta vartijat tapailivat pian jo Majakovskia ja Mallista, sen jälkeen öristiin sitten vulgaareja tšastuskoita.

Poligraf sönkötti nyt yhä uudelleen muistelmiaan maailmankuulusta entisestä isännästään, professori Preobraženskistä, joka oli yrittänyt tehdä hänestä kasvissyöjää. Olin olevinani kiinnostunut, mutta tosiasiassa tämä seura, joka jo hetkisen oli vaikuttanut aidosti sympaattiselta, alkoi tympäistä minua. Myös toverini taisivat kyllästyä habitukseeni. Poligraf kuvaili entisen isäntänsä intelligenttejä ystäviä ja lausui aina hyvin pilkallisesti sanan ”intelligent”. Sen jälkeen hän murahti ja kirskautti hampaitaan. Hänen silmistään näin, että proletaarisen vallankumouksen vaistot olivat yhä olemassa jossakin ylempien aivokerrosten alapuolella. Vodkan lamauttaessa estot, ne saattoivat koska tahansa purkautua. Silloin minulle kävisi huonosti.

Pelastuksekseni koitui, että vartijani kestivät vodkaa huonosti. Kun nostettiin viimeinen malja, joka oli omistettu maailmanvallankumoukselle, molemmat olivat jo täysin kypsiä. Muutaman minuutin päästä vartijat nukkuivat kerälle käpertyneinä pää käsien -etten sanoisi käpälien- välissä ja kuorsasivat korvia raastavalla äänellä.

Sieppasin mukaani hilparin ja toisen vartijan vyöllä olleen Nagant-revolverin ja hiivin matkoihini. Jos täältä pääsi vain Kremliin, niin sitten menisin Kremliin! Rasputin ei ollut niin turmeltunut henkilö, kuin joskus oli väitetty, sen tiesin. Minulla oli se käsitys, että teologisella kaunopuheisuudella voisin vaikuttaa häneen ainakin omassa asiassani, joka koski vain pääsyä pois näistä kauhistuttavista luolista, ei mitään sen enempää.

Kiivettyäni hyvän matkaa, saavuin seudulle, joka näytti sijaitsevan jonkinlaisen linnoituksen tai ehkä luostarin alla. Oliko tässä siis ehkä Kreml?

Hiivin muurien laitaa pitkin ja katsoin pienestä maanalaisesta ampuma-aukosta sisälle tornin kellariin. Siellä istui keski-ikäinen partaniekka päässään valkoinen hytyrä. Hän näytti laskevan jalokiviä ja setelinippuja. Hänen molemmissa käsissään oli kallisarvoinen kello. ”Ex ungue leonem!” sanoin jostakin syystä ääneen latinaksi. Ymmärsin, että kyseessä oli hyvin korkea prelaatti. Rasputinilta hän ei kuitenkaan näyttänyt.

Minun ei tarvinnut pitkään seurata prelaatin askareita, kun jo tunsin, miten lapaluideni väliin työnnettiin kylmä metalliesine. Tunsin sen heti Makarov-pistoolin piipuksi. Pudotin aseeni ja lähdin taas kulkemaan vankina kohti tuntemattomia kohtaloita.

5. Ruthenica Osa III. Exodus Kimmerion yöstä

Seisoin pian valkohytyräisen prelaatin edessä ”Peccavi, pater et lutheranus sum!”, lausuin jostakin syystä hätäpäissäni latinaksi. Prelaatti nyrpisti nenäänsä kuullessaan latinankieltä ja pyysi vierellään seisovaa ponomaria pirskottamaan päälleni pyhitettyä vettä. ”Apage, Satana!” hän lausui hepreaksi ja veisasi pari säettä jotakin sellaista hymniä, jota en tuntenut. Jokin sanoista saattoi olla ”anafema”.

Vaihdoimme venäjään ja kerrottuani lyhyesti ihmeellisen saapumiseni Rutenian tasavaltaan prelaatti hymähti. ”Taas ovat pojat möhlineet! Tarkoitus oli mitä parhain…”

Sanoin uskovani häntä, minulla oli Venäjästä jo vuosien kokemus. Lisäsin, että jos minua jostakin voitiin syyttää, niin kyseessä oli vain ehkä liioiteltu kohteliaisuus naissukupuolen edustajaa kohtaan ja se taas ei Venäjällä ollut rangaistava teko, toisin kuin lännessä.

Prelaatti myönsi minun olevan oikeassa ja totesi kuivasti. ”Muuten, lännen kanssa meillä ei pian enää ole mitään suhteita. Juuri siksi rakensimme tuon salaisen yhdyskäytävän, joka tehtiin mukamas kaasuputken nimellä.” Prelaatti huomautti, että vanhana heterona varmaan ymmärsin läntisen maailman nykymenon olevan saatanan palvelemista ja siksi Venäjän oli suljettava sinne portit. Muuten kävisi kuin Sodomassa ja Gomorrassa. Tšeljabinskin kivisade oli ollut vain varoitus.

Yritin ottaa sovittelevan kannan ja halusin alustaa puheen apostoli Paavalin merkityksestä Lutherille. Prelaatti kuitenkin huitaisi kädellään kyllästyneenä ja sanoi, ettei luterilaisuus ollut mikään uskonto. Tiesin, että hän puhui totta.

Koska teologiset keskustelumme eivät johtaneet mihinkään, käski prelaatti kahden opritšnikan ottaa minut huostaani ja viedä Vernadskin kadun alla sijaitsevaan kaupunkiin, joka oli rakennettu ydinsodan varalta. Siellä kokoontui parhaillaan salainen konklaavi, jonka seuraaminen avaisi minunkin silmäni.”Слово и дело! Sanottu ja tehty!” karjaisivat mustapukuiset opritšnikat, joiden olkapäillä huomasin rautaisen luudan. Luudan toisessa päässä oli koiran pää. Tarkkaan katsoen paistoi luudan varren päältä Kalašnikov-rynnäkkökiväärin kaasumäntäkammio. Itse aseen piippu oli piilotettu luudan sisään.

Opritšnikat pujahtivat suuren istuntosalin lehterille retuuttaen minua välissään. Yleisesti ottaen he käyttäytyivät asiallisesti ja saatoin keskittyä seuraamaan salin tapahtumia. Kyseessä oli jonkinlainen parlamentti.

Koolla näytti olevan sekä suuri joukko valtion virkamiehiä että myös liike-elämän terävintä kärkeä. Keskeisillä paikoilla istui niin sanottujen voimaministeriöiden edustajia. Kaikki olivat puettuja kultabrokadisiin pukuihin. Ymmärsin, että tässä neuvoteltiin siitä, miten paljon oli sallittu ottaa jotakin, jonka nimi oli otkat. Mitä sitten oikeastaan oli tuo otkat? Tiesin, että tykistössä se merkitsi samaa kuin rekyyli, olinhan aikoinaan suorittanut Mikaelin tykistökoulun hyvillä arvosanoilla. Ainakin olin hankkinut siitä todistuksen, jota minulle tarjottiin Staraja ploštšad-metroaseman luona. Paperi herätti kaikkialla suurta arvonantoa, sillä sen tiedettiin maksavan kymmenentuhatta ruplaa.

Tutkintoni ei kuitenkaan nyt auttanut minua millään tavalla. Mitä kuului otkat virkamiehille ja muille kansan palvelijoille? Ei kai kansaa ollut ruvettu ampumaan? En tullut tämän juttutuvan tarinoista hullua hurskaammaksi, joten päätin siirtyä uuteen paikkaan. Tähän vartijani myös myöntyivät.

Seuraavassa salissa näytti olevan käynnissä kirjelmän laatiminen ja käsitin, että se oli osoitettu jollekin neekerikuninkaalle lännessä. Kirjoittajat olivat villi näky. Jokaisella oli mukanaan säkki, johon oli näköjään sullottu ainakin rahaa ja ehkä muitakin arvoesineitä Joillakin oli mielestäni aivan selvä zaporogikasakan hiustupsu keskellä päätään, toiset näyttivät olevan kotoisin Donilta, mikä olikin paljon ymmärrettävämpää. Kaikkien yläruumis oli paljaana ja monet olivat suorastaan kaatokännissä, minkä kuuli älyttömästä hohotuksesta. Ajattelin, että minulla ei täällä ollut mitään oppimista. Tämän diskurssin hallitsin itsekin.

Niinpä pyysin vielä päästä seuraavaan huoneeseen, joka osoittautuikin kaikkein mielenkiintoisimmaksi. Siellä oli käynnissä jonkinlainen virkamiesten kokous, jota johti kenraalin univormuun puettu vanhanpuoleinen mieshenkilö. Naisia ei muuten näkynyt täällä, enkä ollut vielä nähnyt tällä matkallani ensimmäistäkään. Kontrasti Kaartinkaupunkiin ei olisi voinut olla suurempi.

Osoittautui, että kyseessä oli kolmannentoista kollegion kokous. Kollegiolle kuuluivat näköjään sekä turvallisuusasiat, että ideologian vartiointi. Kollegion seinällä oli suurikokoinen emblemi, jossa oli ihmisen silmä ja sanat ”Tiedämme kaiken”. Huoneen takaseinällä oli pitkä rivi monitoreja, joiden ääreen oli kumartunut nörttimäisiä hahmoja, joiden selässä oli teksti ”Homo”. Olin aivan ymmälläni, kunnes tajusin, että katselin peilikuvaa. Itse asiassa teksti kuului ”Omon” eli siis venäjäksi ОМОН.

Kyseessä oli siis kolmastoista tiedusteluhallinto, joka käsitteli ihmisten mielipiteitä. niistä otettiin selvää skannaamalla itse kustakin netistä löytyvä aineisto ja luomalla sen perusteella profiileja. Näiden avulla tehtiin erilaisia luonteenpiirteitä koskevia jakautumapiirakoita ja käyriä, jotka ennustivat henkilöiden tulevaa käyttäytymistä. Tunnistin käyristä ainakin ns. V-käyrän.

Kun kenraali huomasi kutsumattomat vieraat, hän sähähti kiusaantuneena adjutantilleen, joka näytti kuuluvan maihinlaskujoukkoihin, eli olevan ns. desantnik. Sen osoitti myös raitapaita eli telnjažka, jota tuo porsaannäköinen mies ylvästellen kantoi.

Siis desantti! Tässä täytyi olla juuri se loikannut suomalainen, joka oli sodan aikana pantu suorittamaan attentaatti Mannerheimia vastaan, mutta joka oli laskenut housuunsa jouduttuaan yllätetyksi. Sotaoikeus oli säälistä armahtanut poloisen, joka oli rauhan tultua luikkinut takaisin naapuriin ja ihmeen kautta säilyttänyt henkensä. Nyt hän oli siis ”huipulla”. Uusi Otto Ville, ei vähempää eikä enempää. Hätkähdin kuitenkin kun kenraali häntä puhutellessaan sanoi ”Провожайте гостей отсюда, Отто Вилгельмович!» Hän oli kuin olikin siis omaksunut myös esikuvansa nimen…

Päästyämme ulos pääsimme onneksi myös eroon tuosta lurjuksesta, joka jostakin syytä myös haisi pahalta. Opritšnikit yrittivät sen jälkeen retuuttaa minua kohti Butovon leirintäaluetta, mutta tiesin paikasta jo tarpeeksi ja sanoin: ”Kiitän ystävällisestä tarjouksestanne, toverit. Suvaitkaa minun kuitenkin kieltäytyä palveluksistanne. Nyt tämä poika lähtee Suomeen!”

Samassa olin jo napannut toiselta vartijalta luudan ja huitaisin sillä toista päin pläsiä. Hän horjahti ja putosi portaiden juurella olevaan rapakkoon, jossa kalašnikovin käyttäminen ei enää onnistunut. Osoitin toista luudallani ja kehotin häntä menemään pelastamaan toverinsa. Minua oli turha vartioida, koska minua ei syytetty mistään ja mikä tärkeintä, minusta ei ollut tehty yhtään dokumenttia. Kuten tunnetaan, venäläinen koostuu kolmesta osasta, jotka ovat sielu, ruumis ja dokumentti. Jos yksi puuttuu, puuttuu kaikki ja asia koskee myös Venäjällä asuvia ulkomaalaisia.

Pääsimme asiasta pian herttaiseen yhteisymmärrykseen ja jatkoin matkaani pitkin portaita, jotka veivät minut Komsomolskaja-aukiolle. Nikolain asemaalla totesin Pietarin-radan rakennuttajan patsaan korvanneen siellä ennen mulkoilleen Leninin ja pohdiskelin, mihin Venäjä lopultakin oli menossa. Olisiko vanhan kunnoin Rutenian ylle laskeutumassa Kimmerion yö?

Tämä oli kuitenkin minulle pienempi huoli kuin kysymys omasta maastani. Sinne pääsisin ilman viisumiakin, mutta mitä sitten tapahtuisi? Muistettaisiinko minut yhä Kaartinkaupungissa? Tiesivätkö harpyijat minusta jotakin ja jos, niin mitä?

Sapsan syöksyi läpi mustan ja sateisen yön kuin mieletön. Kukapa venäläinen ei sellaista menoa rakastaisi…  Tunsin jälleen kuuluvani samaan heimoon, johon veremme oli vuosituhansien aikana sekoittunut, silloin kun ei ollut hukkaan mennen vuotanut maahan…