Myöhästynyt Venäjä

Myöhästynyt Venäjä ja vaihtoehtoinen kehitystie

Aikoinaan ns. kypsän eli kehittyneen sosialismin vuosina, kun oli tarvis selittää, miksi Neuvostoliiton yhteiskunta oli auktoriteettiasemassa Itä-Euroopan kansandemokratioihin nähden, voitiin todeta, että se oli kehityksessään muita pidemmällä, olihan sosialismi siellä saavutettu jo vuonna 1936, kun taas Itä-Euroopan vallankumoukset olivat vielä aivan tuoretta perua. Tieteellinen johtopäätös oli, että lainomaisen sosialistisen kehityksen vaiheet tunnettiin konkreettisesti vain Neuvostoliitossa, vasta kypsä muoto teki mahdolliseksi nähdä, mistä sosialismissa oli kysymys.

Tämä johtotähden asema oli Venäjän historiassa poikkeuksellinen. Kolmannen Rooman ideana ei aikoinaan ollut kehitys, vaan asema pelastushistoriassa, jonka päämääränä oli viimeinen tuomio,страшный суд. Sinne jokainen oli saapuva yhtä aikaa ja saattoipa käydä niinkin, että viimeiset tulisivat silloin ensimmäisiksi ja päinvastoin.

Joka tapauksessa tietoisuus historiasta kehitysprosessina, jossa kukin valtio oli ennalta määrätty saavuttamaan tietyt kehitysvaiheet, alkoi tulla yleiseksi valistuksen aikana ja ajatus tietenkin herätti suurta kiinnostusta Venäjällä, joka vasta Pietari Suuren aikana oli toden teolla tempaistu mukaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin.

1700-luvun ajattelijat olivat myös lännessä hyvin kiinnostuneita Venäjästä, jossa sivistys näytti alkaneen tyhjältä taululta. Pietari Suurella ei ollut voitettavanaan kaikkea sitä historian painolastia, joka teki järjenmukaisen yhteiskunnan rakentamisesta niin pirullisen vaikeaa Ranskassa ja muualla lännessä. Katariina Suuren suuria suunnitelmia ylistettiin aikakauden nerojen toimesta, vaikka niistä ei käytännössä tullut sen kummempaa. Tilanne oli joka tapauksessa se, että jälkeenjääneellä Venäjällä oli käytössään valtava etu: se saattoi oppia muiden virheistä ja jättää ne tekemättä.

1800-luvulla alkoi maailman etummaisissa valtioissa näyttää selvältä, että tulevaisuus kuului porvaristolle. Raha, pääoma, toimeliaisuus, teollistaminen ja kansainvälinen kauppa olivat tie loputtomiin rikkauksiin, kuten Englannin esimerkki osoitti. Tähän liittyen myös poliittinen valta kuului oikeutetusti porvaristolle, joka oli näiden uusien rikkauksien luoja.

Demokratiasta saattoi antaa käytännön kokemukseen perustuvan kuvan oikeastaan vain Amerikka, joka siis näytti pitkän päälle olevan jokaisen maan valoisan tulevaisuuden malli. Alexis de Tocqueville ryhtyi tutkimaan tuota uutta ilmiötä, porvarillista demokratiaa ja kirjoitti aiheesta ylittämättömän teoksensa jo 1800-luvun alussa.

Yhdysvallat ei tuntenut Ranskan vallankumouksen kauhuja, siinä mielessä sen demokraattinen vaihtoehto oli selvästi houkuttelevampi kuin se Napoleonia edeltänyt poliittinen kouristelu, joka oli tuonut tullessaan avoimen hirmuvallan ja muutoinkin sotkenut perusteellisesti valtion ja yhteiskunnan asiat.

Kuitenkaan Amerikassa ei ollut kaikki kunnossa. Huolimatta ennennäkemättömästä tasa-arvosta, vapaudesta ja vauraudesta, Yhdysvalloissa oli jotakin luotaantyöntävää. Sen vapaus oli todellisuudessa konformismin orjuutta ja sen tasa-arvo tarkoitti lähinnä sitä, ettei mikään ollut minkään arvoista. Amerikkalaisen sananlaskun mukaan siellä kuulemma jokainen oli yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen  –ellei hieman parempikin…

Amerikkalainen kulttuuri oli niin mitätöntä ja latteaa, ettei maailma olisi menettänyt mitään, vaikka koko paikka olisi jäänyt löytämättä, huomautettiin vielä satakunta vuotta sitten hieman snobbailevasti. Yhtä kaikki, niin Yhdysvallat kuin Venäjä olivat Euroopan silmissä kulttuurisia mitättömyyksiä 1800-luvun ensi puoliskolla. Molemmissa asia liittyi kulttuurin nuoruuteen, Amerikassa myös sen porvarillisuuteen.

Aleksandr Herzen, joka vihasi Nikolai I:n itsevaltiutta ja nuoruudessaan palvoi länttä, sen vapaata ilmastoa ja korkeaa kulttuuria, pettyi katkerasti Ranskaan, unelmiensa maahan, johon hän kotimaastaan emigroitui. Porvarikuningas Ludvig Filip eli ranskalaisittain Louis-Philippe oli lisänimensä  mukaisesti omaksunut uuden, nousevan luokan arvot ja julisti kansalleen: enrichissez-vous! Rikastukaa!

Siinä oli tavoite, joka käytännössä oli vain harvojen ulottuvilla ja joka arkipäiväisyydessään oli mahdollisimman kaukana siitä kansallisesta kunniasta, gloire, jolla Napoleon hieman aiemmin oli hurmannut ranskalaiset. Maailmassa, josta valistusfilosofit olivat tappaneet Jumalan, oli siis virallisesti hävitetty vielä tämänpuolisetkin yksilöä suuremmat arvot. Jäljelle jäi vain poroporvarillinen latteus, kaiken mittaaminen rahassa, elämä ilman runoutta ja sankaruutta.

Kuin vielä alleviivatakseen uuden luokan ja sen elämäntavan tylsyyttä Louis-Philippe toi käyttöön iskulauseen juste-milieu –kultainen keskitie. Herzen, joka pakolaisena pohdiskeli vanhan  kotimaansa ja Ranskan eroja ja yhtäläisyyksiä, päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Venäjä sentään vielä oli verrattomasti korkeammalla tasolla kuin Ranska.

Venäjällä ei vielä ollut lainkaan porvaristoa, venäläinen ei luontojaan ollut mikään mammonan palvoja ja omassa kodissaan kököttävä poroporvari. Kyläyhteisössään ahertava venäläinen talonpoika ei ollut vain oman kotitaloutensa isäntä ja vaalija, vaan osa koko kylää. Venäläinen oli kollektivisti, hän osasi tuntea myötätuntoa ja huolehtia osattomista, hänelle oli luontaista uhrautua toisten puolesta. Itse asiassa venäläinen talonpoika, tässä ja nyt, oli luonnollinen sosialisti!

Ongelmina olivat itsevaltius ja maaorjuus, mutta pitkällä tähtäimellä ongelmana oli nimenomaan Venäjää uhkaava rakennemuutos. Jos Venäjäkin teollistuisi ja kasvattaisi hallitsevan porvariston, se hävittäisi kyläyhteisön ja ajaisi talonpojan kotoaan siihen proletaariseen orjuuteen, joka oli todellisuutta Euroopassa ja Amerikassakin. Sellainen demokratia, joka toimii kapitalismin ehdoilla, olisi Venäjän moraalinen kuolema.

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat omat madonluvunsa hurjassa pamfletissa Kommunistisen puolueen manifesti vuonna 1848. Siinä he kuvasivat, miten kapitalistiset tuotantosuhteet loivat maailman, jossa kaikki moraalisesti todella arvokas sai antaa tilaa ahneudelle ja törkeydelle. Raha puhui ja korotti tolvanat valtaan ja kunnon ihmiset orjuuteen. Näin ei voinut jatkua eikä näin saanut jatkua, selittivät nuoret miehet Saksassa, jossa demokratia oli myös nostamassa päätään ja uusi aikakausi häämötti mellakoivan kansan noustessa poliittiselle areenalle.

Mutta Saksassa ei ollut enää samoja mahdollisuuksia kuin Venäjällä. Sosialismi koko läntisessä Euroopassa ja Amerikassa olisi toteutettava kurjistuneen teollisuusproletariaatin toimesta ja lopputuloskin taisi olla epävarma. Venäjällä sosialismi oikeastaan oli jo julistamista vaille valmis. Venäläisen henkinen rakennekin oli sellainen, ettei poroporvarillinen ihanne sitä kiehtonut. Venäläinen oli äärimmäisyyksien ihminen, juste-milieu oli hänelle mahdoton, päätteli Herzen.

Kuten tunnettua narodnikit, joiden kantaisiin ja esikuviin Herzen on luettava, lähtivät sitten terrorin ja väkivallan tielle, kunnes itse miekkaan hukkuivat. Vallankumokselliset sosialistit, SR:t, joiden suuri nousu tapahtui 1900-luvun alussa, saivat jo havaita, että ihannoitu kyläyhteisö kuvitteellisine sosialismeineen alkoi olla menetetty. Venäjän ikkuna, josta haluttiin astua ulos eurooppalaisesta kehityksestä, oli jo sulkeutunut. Markkinavoimat jyräsivät kyläyhteisön ja Stolypinin reformit tekivät siitä juridisestikin selvää.

Venäjästä tuli siis yksi kapitalistinen maa muiden joukossa ja kun kerran näin oli, tekivät intellektuaalisia häränpyllyjä rakastavat dialektikot siitä yksin tein koko kapitalistisen maailman johtavan maan, joka aloittaisi maailmanvallankumouksen marxilaiselta pohjalta.

Tietenkään mistään maailmanvallankumousta ei koskaan tullut, mutta Leninin sekopäinen teoria Venäjästä maailman yhteiskuntakehityksen etummaisena maana saavutti kyllä vallan tavattoman merkityksen ja uskottavuuden. Asia tietenkin perustui siihen, että tämän tolkuttomuuden takana oli maailman suurin sotakoneisto, mutta silti.

Neuvostoliitolle ja sen sosialismille kävi niin kuin kävi, mutta tuon teoreettisen korttitalon romahdus heitti Venäjän taas tuttuun tilanteeseen. Venäjä oli taas myöhästyjä. Voisiko se taas käyttää myöhästyjän etua? Voisiko löytyä ikkuna, josta se voisi hypätä pois tämän kehityksen kyydistä?

Koko se ideologinen kasvullisuus, joka on pian parisen kymmentä vuotta kukoistanut ns. suvereenin demokratian ympärillä, on ollut tämän saman teeman jauhamista. Venäjä ei halua tulla normaaliksi kapitalistiseksi yhteiskunnaksi, sille ei sovi poroporvarillinen juste-milieu. Kapitalistinen kehitys näyttää kuitenkin vievän kulttuurin arvomaailmaa siihen suuntaan, mitä Ruotsi kaikessa latteudessaan symbolisoi. Näinhän World Values Survey tieteen arvovallalla meille ilmoittaa. Moniarvoisuus, monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus… Kehitttyneellä globaalisella kapitalismilla on näistä asioista omat tulkintansa, joita puhtaimmillaan ilmentää Ruotsi, mutta ne eivät ole Venäjän tulkintoja –ainakaan vielä. Näinhän on painokkaasti todennut Putin. Näin myös ajattelee Venäjän kansa, kuten World Values Surveyn tutkimukset osoittavat.

Venäjä todella siis on taas kerran myöhässä mitä sen arvomaailman kehitykseen tulee. Näyttää myös siltä, ettei se taaskaan halua kehittyä siihen suuntaan, kuin meidän kaikkien muiden määränä näyttäisi olevan. Mutta onko asia pelkästä halusta kiinni? Ehkäpä Venäjällä on vain kyse siitä, että se on vasta tulokas uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kapitalismin voimat ovat vaikuttaneet siellä vasta parikymmentä vuotta. Se kollektivistinen ja altruistinen kulttuuri, jossa venäläiset vielä muutamien sikäläisten analyytikkojen mielestä asuvat, rappeutuu kovaa vauhtia.

Uusslavofiilit kiittävät Jumalaa siitä, että kommunismi paradoksaalisesti säästi maan ja kansan kapitalistisen roskakulttuurin vyöryltä. Venäläiset patriootit vannovat ortodoksian nimeen ja entiset KGB-upseerit tekevät ristinmerkkejä kuin suntio praasniekassa. Lännen mädännäisyys, sen populaarikulttuuri, jota Solzhenitsyn nimitti paskavelliksi, tuomitaan virallisesti ja korkeimmalla tasolla: Venäjän tie on oleva toinen ! Мы пойдем другим путем!

Mutta onko tämä mahdollista ja onko se edes alkuunkaan totta? Uskonnollisuus Venäjällä on kyllä taas laajasti hyväksyttyä, mutta ilmeisen pinnallista. Länttä pelätään ja vihataan nyt, Krimin ja Ukrainan kriisin takia, mutta onko Venäjällä muka todella tarjolla tai edes kehittymässä jotain vaihtoehtoista kulttuuria? Miksi venäläisen eliitin lapset opiskelevat eurooppalaisissa yliopistoissa? Miksi sadat tuhannet ovat muuttaneet länteen? Onko paljon puhutun vaihtoehtoisen kehitystien ikkuna jo sulkeutunut vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Potjomkin oli kulissien rakentajan pelkkä amatööri, hänen jälkeensä on tämä toiminta tullut paljon suurisuuntaisemmaksi ja kaikki ennätykset ehkä lyötiin Brezhnevin aikana. Kehityksen juna oli silloin pysähtynyt, mutta jokaisen oli teeskenneltävä uskovansa, että se liikkui. Verhot pantiin kiinni ja hytkyteltiin, mutta silloin se ei auttanut. Ei se taida auttaa nytkään.