Napoleon ja pissisten madonna

Napoleon ja pissisten madonna

Napoleon lienee joskus lausahtanut, että taulut, kuten ihmisetkin pääsevät oikeuksiinsa vasta oikeassa valaistuksessa.

Tämä on niin ilmeinen totuus, että sitä suorastaan hätkähtää ajatellessaan, miten paljon vaivaa nykyaikana uhrataan sille, että saatettaisiin kuvauksen kohteena oleva ihminen epäedulliseen valoon, ehkä naurettavaksikin, varsinaista paheksumistahan ei enää harrasteta.

Englantilainen historioitsija Thomas Carlyle, jolle suurmiehet olivat keskeinen tutkimuksen kohde, kommentoi tunnettua sanapartta, jonka mukaan kukaan ei ole sankari kamaripalvelijansa silmissä. Hän selitti asian sillä, että ongelmana oli kamaripalvelijasielu, joka ei kyennyt ymmärtämään mitään itseään korkeampaa. Goethen kommentti samalle asialle oli, että sankaria pystyy ymmärtämään vain se, joka on itsekin sankari. Kamaripalvelija taas Goethen mielestä varmaankin kunnioitti jotakuta toista kamaripalvelijaa.

Demokraattisena aikanamme, kun koko instituutio nimeltä valet de chambre on tykkänään hävinnyt, kuulostavat noiden herrojen kommentit suorastaan rienaavilta. Emme voi, emmekä saa asettaa ketään yksilöä sankarin erityisasemaan, hänen täytyy alistua yhteismitallisuuteen, joka koskee kaikkia. Ehkä voisimme jopa sanoa, että kamaripalvelijan nykyaikainen vastine on kaiken mitta, jos sellaisen löytäisimme.

Goethen ja Carlylen tarkoittama valet oli ilmeisesti kelpo ihminen, tosin rajoittunut, mutta siitä onnellisen tietämätön. Hän kuului juuri niihin, jotka olisivat vilpittömästi hämmästyneet saadessaan kuulla, että olivat sekä puhuneet että ajatelleet koko ikänsä proosan lajityypissä.

Tuskin voimme sijoittaa tätä henkilöä mihinkään erityiseen ammattikuntaan tai tietyn koulutustason tai harrastuspiirin kategoriaan. Löydämme hänet kaikkialta, Suomessa hän ehkä viihtyy erityisen hyvin. Sanaton yhteisymmärrys tervehtii häntä joka puolella. Netissä hän on varsin aktiivinen ja useimmiten sapekas.

Tasa-arvon lahjomattomina ritareina kohtaamme nykyään usein tutkijoita ja jopa ns. huippututkijoita, joiden työnä on dekonstruoida erilaisia hierarkkisia rakenteita paljastaen, millaista vahinkoa ja haittaa ne matkaansaattavat ihmisen itsetoteutukselle eli hänen halulleen, lähinnä seksuaaliselle, koska ruokahalun tyydyttäminen on enää harvalle ongelma.

Hyvin suurena ongelmana saatetaan tässä toiminnassa nähdä kaikenkarvaiset ihanteet ja esikuvat, joiden rinnalla tavallinen tallaaja vaikuttaa jotenkin vähäpätöiseltä ja riittämättömältä, jopa syylliseltä. Mikä oikeus olemassaoloon on tällaisilla ihanteilla, kysyy kriittinen tutkija? Eikö ne ole rakennettu esteeksi ja häpäisyksi alkuperäiselle ihmisluonnolle? Eikö jokainen yksilö riitä omaksi ihanteekseen, kun vapaassa maailmassa elämme, tai sitten kun siinä elämme?

Logiikka on tietenkin aukotonta. Jos halujen tyydytys on se, mitä ihmiset tavoittelevat ja jota heidän siis tulee tavoitella, on ihanteeksi, sankariksi nostettava se aivan tavallinen ihminen, jonka näemme joka puolella toteuttamassa itseään.

 Hän, joka toteuttaa itsensä on onnellinen, arveltiin jo antiikin Kreikassa. Tosin asiaa ei taidettu lopullisesti ratkaista. Sanoihan sofisti Sokrateelle, että onnellisin on se, jolla on paljon voimakkaita haluja ja joka saa niitä mielin määrin toteuttaa. Silloin Sokrates vastasi, että siinä tapauksessa onnellisin oli ilmeisesti koira, jolla oli syyhytauti eli kapi, ja joka sai mielin määrin raapia itseään.

Kyynikkojen mielestä koira tietenkin tosiaan oli kaiken mitta, eikä heille ollut mahdollista muuta todistaa. He olivat aikalaisten mielestä koirasieluja, mille annettiin halventava merkitys. Tämä on asia, joka nykyaikaisen koiranomistajan mielestä on hyvin vaikeasti ymmärrettävä.

Yhtä kaikki. Kyynikkojen maailma on sanan jossakin mielessä hyvin tai peräti täysin tasa-arvoinen, mitä he pitävät tärkeänä ja arvokkaana seikkana. Joissakin suhteissa tasa-arvo ei tietenkään koskaan toteudu. Koirien parissa kohtaamme aina heitä, joita luonnehditaan sanalla underdog sekä heitä, joiden asemaa kuvaa sana overdog. Huomautan ohimennen, että pronomini se, olisi halventavana poistettava käytöstä ainakin koirista, hevosista ja tietenkin myös kissoista puheen ollen. Ihmisiähän hekin ovat.

Kun vertaamme ihmistä koiraan, on nykyään suurin ongelmamme siinä, että koira on useinkin kaikessa olennaisessa liian ylivoimainen. Miten koira haistaakaan! Miten maistuu sille ruoka! Seksihumussa ovat koirat myös aika tekijöitä, kuten tietää jokainen kylässä asunut. Koirat ovat usein tavattoman kauniita, nopeita, tarkkoja ja sukkelia. Tosin varsinaiset sukkeluudet ovat ehkä heillä harvinaisia, mutta se on sivuseikka. Olemme koirien rinnalla kehnoja ja vajavaisia, se on tosiasia. Menkää vaikka osallistumaan agility-kisaan.

Tarvitseeko koira edes oikeaa valaistusta päästäkseen oikeuksiinsa? Eikö se vaistomaisella varmuudella ole aina täydellinen, jopa sankari, mikäli sille tarjoutuu siihen tilaisuus? Ihminen, koiran palvelija, yleensä palvoo kohdettaan kritiikittömästi. Onko koira oikeastaan nykyään ihanteemme tai olisiko se sitä, ellei se olisi niin selvästi ylivoimainen, ettei sen kanssa kannata käydä kilpasille tai edes yrittää sitä vakavasti jäljitellä?

En ole asiasta varma, tiedän vain sen, ettei asiantuntevissa piireissä pidetä mahdollisena asettaa ihmisten esikuviksi toisia ihmisiä, jotka ovat ominaisuuksiltaan saavuttamattomia, liikaa arkiselle elämällemme vieraita, ihannoituja, poseeraavia kiiltokuvia tai nyt edes maalauksia tai veistoksia.

Kriittinen teoria auttaa paljastamaan, että tuollaiset hahmot ovat tosiasiassa viallisia. Ne ovat loukkaus tavallisen ihmisen tavallista halua ja sen vapautta kohtaan. Ajatelkaamme pyhimyksiä, vaikkapa niitä, joiden ortodoksinen kirkko arvelee jo täällä maan päällä saavuttaneen jotakin jumalallista. Niinpä heidät on kuvattu luonnottoman näköisiksi puupalasille, joiden edessä harjoitetaan hartautta. Miksei noissa kuvissa ole tavallisia kunnon kansalaisia hyvine ja huonoine puolineen?

Simeon pylväspyhimys istui vuositolkulla maan ja taivaan välillä rukoilemassa. Miltä tuntuisi asettua jonnekin syväväylän varrelle reunamerkkiin höpisemään rukouksia? Miten pitkään  viranomaisemme katselisivat tätä toimintaa?

Pyhimysten pyhimys on tietenkin neitsyt Maria. Hän oli vähän toisella kymmenellä oleva tyttö, kun enkeli kävi kertomassa hyvän uutisen. Itse asiassa kyseessä oli hirveä onnettomuus koko naissukuiunnalle, kertoi dekonstruoija hiljattain radiossa. Naisen ruumiista tehtiin absurdin näytelmän väline tarkoituksella hiljentää koko naissukupuoli ihailemalla neitseellisyyttä, joka kuitenkin viedään miltei jokaiselta naiselta vieläpä heidän omasta halustaan.

Kyseessä oli siis katala juoni, jossa naisille tyrkytetään mahdotonta ihannetta ja heidät sitten syyllistetään sen mahdottomuudesta. Tuota puhdasta neitsykäistä sitten palvottiin vuosisadasta toiseen ja tavallisia naisia ylenkatsottiin heidän puutteellisen neitsyytensä takia. Katala juoni! Kaikessa simppeliydessään kaamea.

Niinpä dekonstruoija asettikin Marian tavalliseen päivänvaloon ja haastatteli häntä kuin reportteri. Ihanne osoittautui aivan tavalliseksi tapaukseksi, joka kävi päivittäin huussissa ja jakoi normaalit harmit ja arjen pienet ilotkin aivan tavalliseen tapaan. Sattuipa niinkin, että hän nautti sukupuoliyhteydestä Jeesuksen sikiämisen jälkeen aivan tavanomaisella ahkeruudella ja sai asiasta normaalit kiksit, tietenkin näin oli, koska hän oli ihminen. Miksi oli pitänyt keksiä tuo kiiltokuvahahmo, joka tuhansissa kirkoissa kiikutteli lasta povellaan? Mitä sankaruutta oli siinä, että sattui tulemaan raskaaksi ilman miestä?

Oikea naisten jumaluus oli jo olemassa, Kybele, kertoi haastattelija. Se symboloi naisten valtaa ja ilmankos juutalaiset patriarkat sen palvontaa niin demonisoivat. Eikö maailma olisi ollut parempi ilman neitsyt Mariaa ja häneen liitettyjä joutavuuksia? Mitä hyvää oli neitsyydessä, neitseellisyydessä? Miksi tuo kuvien Maria-hahmo tuijotteli kuin idiootti eikä paljastanut, miten kiusaantui lapsen iänikuisesta tarrautumisesta, kiljunnasta ja tissin hamuamisesta, ruoansulatuksen tuotteista nyt puhumatta. Miksei niitä kuvata?

Napoleon oli todellisuudessa tuskin muuta kuin kevyt-Hitler, neitsyt Maria on vain vertaus, joka ylistämällä alistaa naista. Todellinen, oikea ja kaikinpuolinen muotokuva näyttää meille myös kohteen ikävät puolet. Ihannoiva taide kuuluu maalaismarkkinoille ja 1800-luvulle tai sitä varhaisempaan aikaan. Me olemme palanneet takaisin kyynikoihin, jotka oivalsivat terävästi sen, mistä tässä elämässä on kysymys.

Voisimmeko pystyttää patsaan vapaalle koiralle, hänelle, joka ei ole isännän liehittelijä ja orja, vaan kylänraittien sankari? Vai olisiko todellinen aikamme sankari sittenkin kissa, täydellinen ja kaunis nautiskelija, jolle julmuuskin on vain puhdasta iloa. Ehkäpä kissa on, kuten on epäilty, jossakin yhteydessä Luciferiin, langenneeseen enkeliin tai Prometheukseen, ihmiskunnan ylpeään ystävään? Ehkä se voisi parhaiten symboloida ihmiskunnan saatanallista ja sankarillista jumalkapinaa? Sen varmaan myös voisivat hyväksyä tunnustuksettomat, jotka kärsivät nykyisestä uskonnollisesta symboliikasta.

 Entä jos neitsyt Maria kuvissa korvattaisiin kissalla? Mutta ehkä kissan saavuttamaton ylevyys aiheuttaisi kalvavaa kateutta? Paras ja ajanmukaisin ratkaisu voisi olla korvata madonna nykyaikaisella farkkupukuisella pissiksellä. Näinhän oopperoissa jo tehdään. Näen jo mielessäni tämän tatuoidun ja hieman vetelästi hymyilevän hahmon, joka nauraa vedet silmissä saadessaan kuulla pyhän ilmoituksen.

Mutta mitä muuta tässä voitaisiin tehdä? Kun meidän aikamme cityihmiset eivät kerran pysty ymmärtämään menneiden aikakausien hahmoja eivätkä niistä kiinnostumaan, voisi taide tältä suunnalta löytää sen tavan puhua, joka tekisi kirkot taas kansalle läheisiksi ja jotenkin kotoisiksi paikoiksi.