Venäjä meni taas menojaan

Venäjä meni taas menojaan

Historiassa kannattaa suhtautua varauksella selityksiin, jotka näyttävät tekevän kaikesta monimutkaisesta yksinkertaistaja vaikeasta helppoa. Toki ne siitä huolimatta kiehtovat ja todennäköisesti niistä on löydettävissä varteenotettavaa viisautta edes hiukan. Tämä sillä edellytyksellä, että aivan normaali terveen järjen mukainen viisaus pysyy samaan aikaan sen etsijän päässä eikä hän innoissaan vaihda sitä helppohintaiseen patenttiratkaisuun, joka tekee ajattelemisesta tarpeetonta.

Venäjän ja Euroopan suhde on kautta vuosisatojen muistuttanut aaltoliikettä. Välillä Venäjä lähenee länttä, välillä etenee siitä. Jo 1970-luvulla emigroitunut Alexander Yanov on kehitellyt tästä säännönmukaisuudesta selittävän kaavion, jonka mukaan Venäjän läheneminen Eurooppaan on aina päättynyt kriisiin, diktatuuriin ja taantumiseen. Ilmeisesti Venäjän sisäänrakennettu kansallis-valtiollinen erikoislaatu ei kestä ”eurooppalaistumista”, ainakaan tähän mennessä ei ole näin tapahtunut. Tämä ei taas periaatteessa sulje pois bifurkaatiota, joka lopullisesti veisi Venäjän uusille urille.

Toistaiseksi näin ei ole käynyt ja taannoisen tulvavuoksen jälkeen seuraa nyt luode, joka pyyhkii Venäjältä pois paljon sellaista, minkä jo kuviteltiin tiiviisti liittävän maan läntiseen kulttuuripiiriin. Hallitsemistapa Venäjällä on muuttunut yhä röyhkeämmäksi, valehtelu on suorastaan kunniassa ja lurjuksia suositaan. Sanalla sanoen, Venäjän Leviathan on korottanut itsensä absoluuttiseksi arvoksi, joka ei ole muiden kritisoitavissa. Se kulkee ”erityistietä”, jolla ei ole muita kulkijoita, joten sen rooteliin sopii sanella omat arvonsa ylhäisessä yksinäisyydessään.

Sinänsä tämä kuuluu normaaliin totaalisen sodan logiikkaan, joka tuli kylmän sodan aikana kaikille liankin tutuksi. Valtioetu, tuo Paasikiven mielestä ”hirmuinen asia” pystyy tässä mielessä enemmän tai vähemmän korvaamaan uskonnon tai kommunismin kaltaisen poliittisen kiliasmin. Amerikkalaisten näkemykset maansa edusta ja sen asemasta tässä universumissa eivät nekään sovi kovin huonosti tuohon samaan rooliin. Leviathan on ankara ja vaativa jumaluus, mutta muunnetun totuuden puhujille ja valikoiville ymmärtäjille se saattaa joskus olla varsin suvaitsevainen myös lännessä.

Jack Matlock, joka oli Yhdysvaltojen suurlähettiläs Neuvostoliitossa sen hajotessa, on Foreign Policy-lehden tuoreessa numerossa pahoitellut sitä, miten kevytmielisesti ja ylimielisesti länsi –taas kerran, voisi lisätä- päästi Venäjän karkaamaan yhteisestä poliittisesta kodista tai pikemminkin ajoi sen pois.

Ilman NATO:n laajenemista itään ei olisi mitään Ukrainan kriisiä, Matlock toteaa ja ihmettelee, mikseivät amerikkalaiset, jotka pian pari sataa vuotta ovat noudattaneet Monroen oppia, voi ymmärtää sitä, että muutkin valtiot saattaisivat olla herkkiä sille, että potentiaaliset kilpailijat pystyttelevät niiden rajoille sotilastukikohtia. On yksinkertaisesti absurdia jättää vaille huomiota alueiden historia. Myös se tapa, jolla länsi kannusti ”demokraattisia voimia” ansaitsee tulla kriittisesti analysoiduksi. Mielenosoitukset eivät ole hyvää diplomatiaa edes amerikkalaisten tekeminä. Matlock ei aseta sanojaan täsmälleen tällä tavoin, mutta viesti on selvä: jos länsi kerran halusi tehdä yhteistyötä Putinin kanssa, niin se valitsi aivan väärät keinot ja muodot loukatessaan häntä.

Voidaan tietenkin lähteä siitä, ettei Putinin kanssa haluttukaan mitään yhteistyötä tehdä, vaan eri keinoin pakottaa Venäjä todellisen demokratian tielle, mitä se sitten lieneekään. Aikomus saattoi olla hyvä, mutta tulokset eivät ainakaan anna ylpeilyn aihetta. Mikäli Venäjää olisi kaikin tavoin pyritty lähentämään länteen, olisi tulos toki voinut olla aivan jotakin muuta.

Ehkäpä meidän nyt kannattaa sitten odottaa Yanovin uumoilemaa bifurkaatiota, joka kaiketi tapahtunee suuren mullistuksen kautta ja toivoa sen tuovan siunausta kaikille osapuolille. Tai ehkäpä voisimme jopa hyväksyä sen, että valtioitakin on monenlaisia.

Venäjän nykyinen käyttäytymiskaava on siinä määrin epäsympaattinen, että monille näyttää tulleen kiusaus ajatella, ettei se muuta voisi ollakaan. Nyt on viimeinkin paljastunut Venäjän todellinen olemus, sillä päinvastoin kuin muilla asioilla tässä postmodernissa maailmassa, sillä tosiaan on olemus.

Hätkähdyttävänä esimerkkinä tästä uudesta ajattelusta voi mainita Kaja Kunnaksen artikkelin Helsingin Sanomissa. Toimittaja kertoo ikään kuin suurena urotyönä sen, miten Viron itsenäistymisvaiheissa neuvottelustrategiaa haettiin kaiken tietäviltä ja ymmärtäviltä amerikkalaisilta, jotka kehottivat aluksi kohtelemaan venäläisiä tylysti ja röyhkeästi. Vasta viime vaiheessa päästettiin riidan ratkaisijaksi hyvis, jonka kanssa venäläiset saivat aikaan säädyllisen ratkaisun.

Asiassa herättää hieman huomiota se, ettei viime aikoina paljon hehkutettu virolainen Venäjän tuntemus saanutkaan tässä yhteydessä tulla ohjenuoraksi. Toki tulos oli hyvä, mutta niinhän se taisi olla monella muullakin maalla, ehkä jopa ilman importoitua konsulttiviisautta.

Yhtä kaikki, virolaisten kerrotaan nyt olevan niitä, jotka todella tuntevat Venäjän ja kelpaavan tässä myös suomalaisille malliksi. Onhan se mahdollista. Tosiasia kyllä on, että vuonna 1939 meillä noudatettiin juuri sitä linjaa, joka nyt esitetään virolaisena keksintönä. Suosittuna sananpartena oli, että ryssä kumartaa sille, joka sitä potkaisee ja potkaisee sitä, joka sille kumartaa. Virolaisilla oli tuolloin tyystin toinen linja.

Siinä sitten kävi kuten kävi, me pelastuimme ihmeen kautta, mikäli kahden sodan läpikäymistä ja sadantuhannen ihmisen kuolemaa nyt voi sanoa pelastumiseksi. Virolaisille taas kävi huonommin, sillä heidän linjansa ei ollut ainoastaan huono, vaan peräti kelvoton. Koska minkäänlaista vastarintaa ei tehty, on tänäkin päivänä mahdollista väittää, että virolaiset liittyivät Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti.

Näin surkean politiikan seuraukset olivat erittäin valitettavat ja onnettomat, eikä ole ihme, että se jätti jälkeensä pahemmanpuoleisen trauman, johon myös Tarja Halonen aikoinaan viittasi. Trauman syvyyttä kuvastaa se, että Viron presidentti Ilves ryhtyi asian pelkän mainitsemisen takia esittämään loukattua prinsessaa ja kieltäytyi vierailuista Suomeen. Turha mainitakaan, että ylevän ja naurettavan välillä oleva pieni askel jäi häneltä tässä aivan vaille huomiota.

Viron paljon kärsineen kansan kohtalo, enempää kuin sen entinen tai nykyinen politiikka eivät juuri houkuttele jäljittelemään. On peräti outoa, että kun historiasta kaivataan esikuvia, ei sellaiseksi kelpaa Suomen ainutlaatuinen, reaalinen suoritus, vaan sitä pyritään halventamaan vertaamalla erilaisten epäonnistujien julistuksiin omasta erinomaisuudestaan. Pelkäänpä, että asian taustalla on huono tai kerrassaan puuttuva kyky ymmärtää historiaa.

Venäjä on nyt siis länneltä taas kerran mennyt menojaan ja asian taustalta näyttäisi olevan helppo löytää sitä vanhaa russofobiaa, joka on ollut länsivaltojen Venäjä-asenteiden taustalla jo vuosisatoja. Venäjä on toki itse antanut tähän pelkoon aihetta, ei kysymys ole pelkästä kuvittelusta. Sen sijaan tuntuu ilmeiseltä, että länsi on tässä kohden pelannut korttinsa kovin huonosti. Ennakoiva patoamispolitiikka, yksipuoliset ratkaisut Balkanilla ja Lähi-Idässä, demonstratiivinen tuki Maidanin hulinoitsijoille. Lista Venäjälle annetuista potkuista on pitkä.

Saattaa olla, että Venäjä kumartaa sitä, joka sitä potkaisee, mutta tähänastinen kokemus ei vahvista tätä näkemystä. On mahdollista, että potkun pitäisi siinä tapauksessa olla aivan ennen kuulumattoman luja. USA tai EU eivät oikein taida siihen pystyä eikä edes Viro, vaikka sen asenne onkin sankarillinen. Kannattaakohan meidän edes yrittää?