Törkeiden ajatusten historiaa

Törkeiden ajatusten historiaa

Taannoisina neuvostoaikoina, jotka siis eivät Suomessa olleet ns. neuvostovallan vuosia, oli poliittisella korrektiudella silti omat sääntönsä ja rajansa. Ne oli helppo tietää, eikä niiden rikkominen kiinnostanut juuri ketään. Uhmaaminen oli täysin luvallista, mutta aiheutti asianomaisen luottoluokituksen romahtamisen roskasarjaan.

Kauko Kare julkaisi omaa lehteään, mutta harva viitsi sitä lukea, useimmissa lukijoissa se lieneekin herättänyt lähinnä vaivaantuneisuutta. Karehan kertoi asioista, jotka kyllä olivat tosia, mutta entäs sitten? Ne olivat asioita, jotka tukivat vääriä mielipiteitä ja tulkintoja. Sellaisten mielipiteiden tunnustaminen, saati ääneen lausuminen oli turhaa, tarkoitushakuista ja loukkaavaa. Asiat eivät moisesta poliittisesta pornosta muuksi muuttuneet eikä isänmaan etu hyötynyt, päinvastoin.

Totuus sinänsä, pelkkänä totuutena, ei ollut vielä yhtään mitään, kuten jo Lenin oli kertonut. Olennaista oli kysyä, ketä tämä tällainen totuus palveli. Suomessa totuuden tuli palvella kansojen ystävyyttä, nimenomaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Olisi ollut rikos toimia tuota ystävyyttä vastaan ja tämä ymmärrettiin hyvin siinä vaiheessa, kun Kekkonen valittiin poikkeuslailla kaikkien puolueiden tuella. Valtava enemmistö kannatti häntä oikeasti, eikä tuo outo laki herättänyt kovin kummoisia reaktioita. Tärkeintä ei ollut totuus sinänsä, vaan se, että ystävyys kukoisti ja kauppa kävi.

Koska venäläiset olivat itse valinneet osansa ja rakastivat poliittista järjestelmäänsä, ei sen sorkkiminen kuulunut muille, saati suomalaisille. Suomessa oli tavattoman vähän niitä, jotka 1970-luvulla pitivät Baltian maiden kuulumista Neuvostoliittoon väkivaltana, saati rikoksena. Ehkä nyt liittäminen oli kyllä tapahtunut epäselvissä oloissa, mutta kukaan ei ryhtynyt paasaamaan sen epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä sillä olisi voinut saavuttaa? Kuka sitä paitsi pystyi osoittamaan, etteivät baltit ja virolaiset olleet osaansa tyytyväisiä? Kaikki käytettävissä olevat tiedot kertoivat muusta.

Jos Baltian kuuluminen Neuvostoliittoon oli kiistaton ja ilmeisen peruuttamaton tosiasia, niin Ukrainan kuuluminen siihen oli niin ilmeinen selviö, että olisi ollut suorastaan kummallista ja hirvittävää kuulla jonkun epäilevän sen oikeutusta. Yleensä Suomessa ei edes tiedetty, että oli olemassa kansakuntaa nimeltä ukrainalaiset. Ukrainan nimi toki tunnettiin ja ymmärrettiin sen sijaitsevan eteläisellä Venäjällä. Monet arvelivat, että siellä puhuttiin jonkinlaista murretta, mutta tuskin kukaan epäili, ettei seutu oikeastaan ollut Venäjää. Venäjää tuntevat tiesivät Kiovan vanhaksi pääkaupungiksi ja Venäjän kaupunkien äidiksi, Gogolin ukrainalaistarinat tiedettiin ja Kaarle XII:n tappio Pultavassa. Siinä se sitten jo alkoi ollakin.

Luultavasti vain historiaa opiskelleilla oli tietoa siitä, että Ukraina oli Venäjän kansalaissodan vuosina ollut itsenäinen ja jopa solminut diplomaattisuhteet Suomeen. Joissakin tutkimuksissa asia mainittiin ohimennen pikanttina yksityiskohtana ja osoituksena Suomen hallituksen typerästä ja sopimattomasta neuvostovastaisuudesta.

Kun taistolaisnuoriso lauloi Nataliasta, joka odotti Ukrainan vapautumista, oli jokaiselle selvää, että vapaus tarkoitti saksalaisten fasistien karkottamista ja neuvostovallan palauttamista murtumattomassa ystävyysliitossa. Historian harrastajat tiesivät lisäksi, että natsi-Saksa oli yrittänyt nostaa ukrainalaisia neuvostojen maata vastaan ja luvannut jopa erillistä ukrainalaista valtiota.

Tämä pitikin paikkansa. Itse asiassa jo keisarillinen Saksa oli suunnitellut Ukrainan erottamista Venäjästä ja peräti toteuttanutkin sen. Lisäksi suunnitelmissa oli, että Venäjästä olisi erotettava Kaukasia ja Turkestan sekä tietenkin Puola, Baltia ja Suomi. Silloin venäläinen imperialismi olisi kukistettu ja kansojen vankilan portit avattu. Se olisi myös tarkoittanut sen venäläisen vaaran minimoimista, jonka Venäjän valtava kasvu oli Saksalle tuonut.

Saksalla oli siis mitä kiitettävin vapautusmissio ja sen toiminta ensimmäisessä maailmansodassa todella herätti kiitollisuutta niin Suomessa kuin Ukrainassa. Ikävä kyllä toiminta ei ollut pyyteetöntä. Saksankin imperiumi oli imperialistinen, kuinkas muuten. Vapauttaja halusi uudet valtiot omaan intressipiiriinsä, ei ehkä nyt aivan samanlaiseen riippuvuuteen kuin Venäjä aikanaan, mutta silti, Jopa Suomessa tästä saatiin hieman esimakua ennen kuin saksalaiset poistuivat.

Ajatus Ukrainan vapauttamisesta jäi elämään, myös Saksassa. Sen erityisenä ajajana ja teoreetikkona oli Paul Rohrbach, joka oli puolustanut Ukrainan valtiollisuuden ideaa jo keisarillisessa Saksassa. Hitler peri ajatuksen ja natsien teoreetikoilla oli siitä pian omat versionsa. Kuten tiedetään, Alfred Rosenberg otti ajatuksen Ukrainan vapauttamisesta enemmän tai vähemmän tosissaan. Hitler, Erich Koch ja monet muut brutaalin riistopolitiikan kannattajat sen sijaan viittasivat kintaalla niille tulkinnoille, joiden mukaan ukrainalaiset olivat eri rotua kuin isovenäläiset ja melkoiselta osin peräti goottilaista, arjalaista alkuperää.

Siitä, minkä piti olla Ukrainan vapautus, tuli sen tuho. Joukkoteurastus vaati miljoonia uhreja, ehkäpä peräti kymmenen miljoonaa. Aineelliset tuhot olivat ennenkuulumattomat. Tällainen ”vapautus” ei ollut kenenkään mieleen. Silti yhteistoimintamiehiä oli aikoinaan löytynyt. Oli jopa koottu ukrainalaisia SS-yksiköitä. Koko ajatus Ukrainan vapauttamisesta leimautui natsien juoneksi. Itse asiassa heidän tarkoituksensa oli Ukrainan orjuuttaminen, ryöstäminen ja joukkomurhan järjestäminen. Koko idea ”vapautuksesta”  oli siis törkeä. Jälkimaineeksi tuli tämä ja ansaitusti.

 Virallisen neuvostotulkinnan mukaan Neuvostoliiton suurena erikoisuutena sodassa oli ollut, ettei siellä lainkaan tavattu pettureita. Sen sijaan joukkosankaruus yhteisen suuren isänmaan puolesta oli ollut ominaista kaikille kansallisuuksille.

Väitettä Neuvostoliiton erikoislaadusta ei voi kokonaan tyrmätäkään, sillä vähemmistökansallisuudet todella osallistuivat huomattavalla innolla taisteluun Saksaa vastaan, jopa ukrainalaiset, jotka olivat hiljattain saaneet kokea kovia neuvostovallan kynsissä. Syitä pohdittaessa ei kannata unohtaa puna-armeijan drakonista komentoa ja rintamamiesten selän takana odottavia konekiväärejä. Tärkein syy uskollisuuteen neuvostovallalle saattoi kyllä olla saksalaisten törkeä miehityspolitiikka ja yleinen brutaalius.

Poikkeuksia lojaalisuudesta olivat ns. rangaistut kansat, joita virallinen neuvostopropaganda kieltäytyi tykkänään muistamasta. Sen lisäksi jäi neuvostohistorian muistihäiriön uhriksi aika lailla muutakin, tässä joukossa mainittakoon aivan erityisesti monien ukrainalaisten aktiivinen tai edes passiivinen sympatia ajatukselle omasta valtiosta. Saksalaiset olivat huonoja ystäviä, mutta ajatus ukrainalaisuudesta, vapaasta Ukrainasta jäi taas kerran kytemään.

Jos meillä tai vaikkapa Ruotsissa tai Tanskassa olisi ryhdytty kirjoittelemaan Ukrainan ”miehitystä” vastaan, ennen 1990-lukua, olisi asia herättänyt joko naurua tai todennäköisemmin suurta närkästystä. Kenen etuja palveli tällainen idea? Kyseessähän oli ajatus neuvostovaltion hajottamisesta eli siis antikommunistisen imperialismin palvelemisesta, jota natsit olivat yrittäneet toteuttaa.

Mitä todennäköisimmin asiasta olisi närkästytty myös Ukrainassa. On luultavaa, että ukrainalainen nationalismi ennen Neuvostoliiton hajoamista oli yhä paljolti lapsenkengissään. Kun paine hellitti, alkoi kuohua kuin vichypulloa avatessa. Siitä ne rivit sitten pantiin ojennukseen, rintaman puolet valittiin ja nyt taidetaan jo käydä vapaussotaa, jossa kansakunta lopullisesti taotaan. Onnea vaan kaikille osapuolille!

Mutta niin se vaan aika menee ja selviöt seuraavat toisiaan ilman erityistä logiikkaa. Ajatelkaamme nyt vaikka Suur-Suomi-aatetta. Siinä oli myös kyse venäläisen imperialismin purkamisesta. Se saattoi jopa tukeutua kansankomisaarien neuvoston dekreetteihin, eritoten numero ykköseen (rauhandekreetti), jossa mahdollisimman selvin sanoin ja ilman varauksia tunnustettiin jokaiselle, pienelle ja suurelle kansalle oikeus itse määrätä valtiollinen asemansa, Venäjän yhteydessä tai sen ulkopuolella. Tämä piti voida suorittaa kansanäänestyksellä ilman minkään maan sotavoimien läsnäoloa. Se oli aitoa boševismia se! Se siis oli äärimmäisyyspolitiikkaa ilman mitään rajoja ja tolkkua.

Niinpä monet kansat ottivat lupauksen tosissaan ja irtautuivat Venäjästä. Sen jälkeen niitä ryhdyttiin kaikin keinoin ajamaan takaisin pilttuuseen, erityisesti ns. proletaarisen internationalismin merkeissä eli tukeutuen kunkin maan radikaaliin oppositioon. Sitä voi nimittää leniniläiseksi dialektiikaksi, ellei halua puhua kaksinaamaisuudesta ja imperialismista. Mutta se jääköön tässä sikseen.

Mitä Suur-Suomeen tulee, sitä siis todella tarjottiin bolševikkien ”armolahjana”, kuten Mannerheim miekantuppipäiväkäskyssään paheksuvasti mainitsi lisäten samalla, että tällaiseen liitokseen on suomalaisilla muutoinkin oikeus, jopa ilman bolševikkeja, jotka ajetaan pois myös Itä- Karjalasta. Kenraalin julistuksen sanamuodot muistuttivat Venäjän keisarien käyttämiä, mikä ei ihme ollutkaan.

Suur-Suomen perustaminen floppasi kansalaissodan aikana, mutta se toteutettiin sitten oikein kaksi kertaa toisen maailmansodan aikana, kerran jopa virallisesti.

Virallisesti Suur-Suomi toteutettiin 2.12.1939 allekirjoitetulla valtiosopimuksella, jonka mukaisesti Neuvostoliitto luovutti Suomelle Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet ja näin toteutti noiden kansojen ”vuosisataisen toiveen jälleenyhdistymisestä”. Oikeus siis oli kiistattomasti Suur-Suomi-idean puolella. Sopimus astui voimaan heti.

Hurraahuutojen sijasta Suomi-kaunotar alkoi potkia vastaan ja koko sopimus jäi lopulta ratifioimatta. Asiaa yritettiin suomalaisten toimesta korjata jatkosodassa, jolloin Suur-Suomi perustettiin uudelleen, nyt hieman laajempana, mutta aluksi vielä epävirallisesti.

Kun sodassa meni niin kuin meni, tuli Suur-Suomesta kirosana. Sellaisena se on säilynyt tähän päivään saakka. Asia on ymmärrettävä, sillä jokainen ymmärtää, ettei Venäjä salli karjalaisille mitään itsenäisyyttä, etenkin kun he nykyään ovat alueella pienenä vähemmistönä. Vuonna 1920 he olivat vielä enemmistö. Hieman vaikeampaa on ymmärtää, että koko ajatusta Suur-Suomesta yhä pidetään törkeänä ja imperialistisena. Olihan se sentään neuvostotahollakin tunnustettu.

Myönnän, etten voi huvittumatta lukea Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittamaa teosta ”Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus”. Mainostekstin mukaan kyseessä on ”pelottavan ajankohtainen teos nationalismista”. Kirja ilmeisesti pyrkii paljastamaan maamme kansallisesta historiasta joitakin hyvin häpeällisiä asioita. Olimme imperialisteja ja natsien liittolaisia. Asiamme oli siis väärä, nolo ja jopa itsetuhoinen.

Olisin viimeinen vaatimaan Suur-Suomi-aatteen nostamista jälleen agendalle. Se kuuluu menneisyyteen, joka on oma maailmansa omine rajoituksineen ja mahdollisuuksineen. Se ei koskaan palaa.  Minun mielestäni on lähdettävä siitä, että Suur-Suomi on peruuttamattomasti ollutta ja mennyttä siinä kuin luovutettu Karjala. Niiden vaatiminen takaisin olisi nyt yhtä lailla hullua ja tämä on nimenomaan nykyajan näkökulma. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että menneen ajan näkökulma oli tyystin toinen ja että se on otettava huomioon jotta asioita voisi ymmärtää ja välttyisi halvalta anakronistiselta päivittelyltä.

Vapaa Ukraina oli jossakin historian vaiheessa mieletön ajatus. Niin oli aikanaan myös ajatus vapaasta Itä-Karjalasta ja jopa vapaasta Suomesta. Historia vain on niin kummallista, että se, mikä jossakin ympäristössä on törkeää ja mieletöntä, onkin jossakin toisessa normaalia, kunniallista tai peräti pyhää. Vain hölmö kuvittelee, ettei historialla ole väliä ja että samaan virtaan voisi astua kahdesti. Jokainen aikakausi ansaitsee itse kunniansa ja tekee omat virheensä, mutta niitä voidaan arvioida vain ajan omien edellytysten kannalta, ei nykyisten intressien mukaan.