Lugandaan jouduttiin

Lugandaan päästiin, mutta miten päästään pois?

Eurooppalainen sivistys on taas kerran joutunut alennustilaan. Aina välillähän on ajateltu, että ei koskaan enää. Apinan vaistoilla varustetut pyssymiehet lahtaavat nyt kuitenkin taas innolla toisiaan ja siinä sivussa muitakin. Taloja poltetaan ja räjäytetään, kaikkea mikä särkyy, hajotetaan. Joku tarjoaa tähän myös välineet, mutta tällaiselle toiminnallehan on löytynyt sponsoreita maailman sivu.

Venäläisen älymystön piirissä näiden tapahtumien näyttämöä on kutsuttu ”Lugandaksi” (sanasta Lugansk), mikä ei ole kohteliaisuus. Samaan aikaan Venäjän suuri yleisö siunailee televisioidensa ääressä fasistisen vihollisen kataluutta ja rukoilee korkeimman suojelusta oikealla asialla oleville taistelijoille ja kaiken hyvän antajalle, Putinille.

Ymmärrettävästi paineet selittää uskomatonta tilannetta ovat kovat. Kukaan ei oikein halua tunnustautua niiden isäksi. Niistä taitaa vilpittömästi riemuita vain jokunen häiriintynyt fanaatikko ja todellisuudentajunsa menettänyt dosentti.

Normaalissa eurooppalaisessa valtiossa nuo pyssymiehet pantaisiin telkien taa ja Venäjällä heidän oikea sijoituksensa olisi kovennetun kurin leiri, jossa käytetään psykopaateille soveltuvia riuskoja menetelmiä. Nyt kuitenkin koko häpeällisestä riehumisesta onkin seurannut sankarin glooria. Laillisen esivaltansa käskyjä toteuttava vastapuolihan on lavastettu pahuuden ruumiillistumaksi, fasistiseksi periviholliseksi. Erikoinen ja nopea on ollut tämä veljeskansan muodonmuutos sinänsä.

Tuntuu siltä, että myös lännessä on virittäydytty ylevään tunnelmaan näitä näytelmiä katsottaessa. Tässähän taistellaan vapauden puolesta orjuutta vastaan ja päinvastoin. Tässä on kyse uuden Hitlerin pysäyttämisestä, ennen kuin se ehtii saada aikaan vielä enemmän tuhoa. Ellei nyt panna kovaa kovaa vastaan, käy vielä kaikille huonosti. Vain voima voi pysäyttää Putinin, häirikön, joka ei muuta kieltä ymmärrä. Hänelle sälytetään luontevasti myös vastuu siviilikoneen pudottamisesta, vaikka tiedot puuttuvat.

Noiden asenteiden atavistisuus hätkähdyttää. Hysteria on levinnyt Suomeenkin ja arimmat näyttävät jo lianneen housunsa tai ainakin jo henkisesti valmistautuvan uudestisyntyneen puna-armeijan vyöryyn rajojemme yli. Miksei se tulisi tännekin, jos se on mennyt muuallekin, tai ainakin menossa? Kuka sen pysäyttää? Jos Jumalaa ei ole tai hänen apunsa on epävarma, on Nato ilmeisesti monille ainoana oljenkortena, joka voi pelastaa orjuudelta, eli siis kuolemaakin pahemmalta kohtalolta, joka lienee tarjolla niin meille kuin muille. Olisi, muuten, kiinnostavaa nähdä, millaisia skenaarioita nämä pakokauhun valtaamat henkilöt ovat kehitelleet kansojen kohtalosta valloilleen päästetyn Venäjän armoilla. Kai pelkääjällä pitäisi olla ainakin jonkinlainen käsitys siitä, mitä hän pelkää.

Aleksandr Nevzorov, originelli journalisti, joka vielä taannoin oli venäläisen imperialismin kannattaja, kuvitteli mahdollisuutta, että Putin lähettäisi joukkoja yhdessä Kiovan hallituksen kanssa kukistamaan nuo pyssymiehet. Se olisi valtiomiesteko ja sillä Putin pelastaisi kasvonsa ja saisi arvovaltaa vaikuttaa myös Ukrainan päätöksiin.

Se olisi ehkä todella paras mahdollinen vaihtoehto kaikkien osapuolten kannalta. Ukrainan pilkkominen veisi Putinin yhä kauemmas haaveillusta Euraasian unionista, koko maan kaappaaminen aiheuttaisi Venäjälle niin suuret ongelmat, että siellä pian toivottaisiin tehtyä tekemättömäksi.

Tshetshenian sodat vaikuttivat aikoinaan hyvin raitistavasti venäläisiin imperialisteihin, jotka kuvittelivat, että maan kukoistus liittyy sen hallussaan pitämään pinta-alaan. Zhirinovski puhui parikymmentä vuotta sitten siitä, miten Venäjän tulisi päästä lämpimille merille ja liittää Turkki itseensä. Zhirinovskin päätarkoitus lienee ollut ihmisten naurattaminen, mutta Tshetshenian kokemusten jälkeen nämä vitsit lakkasivat huvittamasta.

Aikaa näyttää taas kuluneen sen verran, että kalliisti lunastettu oppi alkaa unohtua. Samoin alkaa näköjään kaikilta jo unohtua, ettei tämä kriisi aivan ilmeisesti ole minkään suunnitelman tulos, vaan tökeröistä käsistä lipsahtaneen politiikan seuraus, joka on laskenut tapahtumat vyörymään typeryydestä rikokseen ja siitä yhä eteenpäin, uusiin ulottuvuuksiin, kuten tämänkaltaisten prosessien yleinen logiikka edellyttää. Miten paljon vahinkoa mahtaakaan syntyä uudesta kylmästä sodasta, varustelukierteestä ja jopa mahdollisista yhteenotoista? Kannattaakohan odottaa ja katsoa?

Koska tilanne on kaikille sekä nolo että epäedullinen, olisi osapuolten todella syytä miettiä, miten pommi saadaan purettua. Siihen kannattaisi pyrkiä yhteisin ponnistuksin sen sijaan, että leimataan toinen osapuoli ilman muuta ainoaksi syypääksi ja vaaditaan sitä perääntymään. Venäjä on tässä kriisissä toki käyttäytynyt härskisti ja röyhkeästi. Sen paluu 1900-luvun alkupuolen poliittiseen kulttuuriin on vakava uhka maailman turvallisuudelle ja juuri siksi se olisikin, myös oman etunsa takia, vedettävä takaisin läntiseen yhteisöön, joka aivan tarpeettomasti on sitä ylenkatsonut ja kävellyt sen yli.

Kannattaa myös miettiä, millainen itse asiassa on se Ukraina, joka nyt on jännittänyt jousen katkeamispisteeseen ja käynyt kykenemättömäksi hallitsemaan edes omaa maataan. Venäjällä on tässä asiassa vastuunsa, mutta niin on Ukrainallakin ja on käsittämätöntä, miten sallivasti ja kannustaen niin EU kuin USA ovat suhtautuneet sen äärinationalistisiin ilmiöihin. Ei sellaisten pitäisi kuulua tämän päivän Eurooppaan, vaikka ne venäläisvastaisia ovatkin.

On sanottu, että Ukraina oli kuin sammunut nainen, jonka käsilaukusta törrötti Krim. Venäjä nappasi sen, mikä oli rumaa ja tietysti rikollista, mutta jokainen rikos on tuomittava sen mukaan, millaisten asianhaarojen vallitessa se tapahtuu. Tämä on yleinen oikeusperiaate, joka ei siitä muuksi muutu, etteivät esimerkiksi feministiänkyrät halua sitä tunnustaa. Voimme ainakin muistaa, ettei kyse ollut vakain tuumin ja aseella uhaten tehdystä ryöstöstä, vaan siihen liittyi jopa jälkikäteen hankittu uhrin suostumus. Lakia toki rikottiin, mikä on aina väärin ainakin länsimaisen oikeustajun mukaan. Venäläisillä ajattelutapa on perinteisesti joustavampi ja heille ”laki” on usein ollut ”oikeuden” ja ”totuuden” vastakohta.

On joka tapauksessa pelättävissä, ettei asia ole hevin muutettavissa ja siihen ei ehkä kannata erityisesti panostaa. Sen sijaan voitaisiin varmaan neuvotella korvauksista ja vaikkapa uudesta euronormien mukaisesta kansanäänestyksestä ja vastaavista seikoista. Neuvotteluprosessi voi tuoda liennytystä ja tehdä asiat siedettävämmiksi. Non possumus –kanta ei ole aina ja kaikissa tilanteissa ikuisesti yhtä hyvä idea, mutta luulen, ettei esimerkiksi EU:ssa ole sellaista päättäjää, joka pystyisi tämän edes periaatteessa ymmärtämään saati toteuttamaan.  Eihän siitä ole mitään direktiiviäkään.

Jos Putin olisi valtiomies, hän tulisi ”Lugandaan” rauhan tuojana eikä sietäisi itse itsensä nimittäneiden pyssymiesten tasavaltoja. Myös Venäjän alueella on toiminut Kaukasian emiraatti ja historia voi vielä kostaa niille, jotka eivät siitä halua oppia. Mutta ilmeisesti myös Putinin pitäisi voida luottaa siihen, että EU ja USA pystyvät valtiomiestekoihin eli luopumaan äkkiväärästä linjasta. Osapuolten ilmeisen kompromissikyvyttömyyden tuloksena osa Eurooppaa on nyt taantumassa Afrikaksi.

Mutta ehkä Putinille riittää pelkkä massiivisella propagandalla sumutetun kansan suosio. Ehkä hän on jo itsepetoksen uhri? Siinä tapauksessa hän vain jatkaa rosvojen tukemista ja antaa politrukkiensa leimata nämä oikeuden ja moraalin tukipylväiksi ja heidän vastustajansa pahuuden perikuviksi. Se merkitsee myös hyvästejä vakavasti otettavalle Euraasian unionille.  Jos Putinin tarkoituksena on pelotella Eurooppaa ja Amerikkaa, niin siinä hän on tainnut onnistua. On vain pelättävissä, että Venäjälle koituu siitä vain ja ainoastaan vahinkoa, vaikka se nationalistin egoa kutkuttaa ja Putinin suosiota lisää.

Ja ehkä lännessäkin kannattaisi muistaa, ettei kukaan ole vielä selvittänyt niitä pahimpia tihutöitä, jotka on ripustettu Putinin kaulaan kuin albatrossin raato vanhan merimiehen kannettavaksi. Tärkeä oikeusperiaate ainakin Euroopassa on ollut, ettei ketään saa nimittää syylliseksi ennen kuin asia on todistettu. Asian vakavuuden huomioiden jokaisella syyttömällä taholla pitäisi olla vahva intressi sen perinpohjaiseen selvittämiseen.