perjantai 22. elokuuta 2014

Venäjä meni taas menojaan



Venäjä meni taas menojaan

Historiassa kannattaa suhtautua varauksella selityksiin, jotka näyttävät tekevän kaikesta monimutkaisesta yksinkertaistaja vaikeasta helppoa. Toki ne siitä huolimatta kiehtovat ja todennäköisesti niistä on löydettävissä varteenotettavaa viisautta edes hiukan. Tämä sillä edellytyksellä, että aivan normaali terveen järjen mukainen viisaus pysyy samaan aikaan sen etsijän päässä eikä hän innoissaan vaihda sitä helppohintaiseen patenttiratkaisuun, joka tekee ajattelemisesta tarpeetonta.
Venäjän ja Euroopan suhde on kautta vuosisatojen muistuttanut aaltoliikettä. Välillä Venäjä lähenee länttä, välillä etenee siitä. Jo 1970-luvulla emigroitunut Alexander Yanov on kehitellyt tästä säännönmukaisuudesta selittävän kaavion, jonka mukaan Venäjän läheneminen Eurooppaan on aina päättynyt kriisiin, diktatuuriin ja taantumiseen. Ilmeisesti Venäjän sisäänrakennettu kansallis-valtiollinen erikoislaatu ei kestä ”eurooppalaistumista”, ainakaan tähän mennessä ei ole näin tapahtunut. Tämä ei taas periaatteessa sulje pois bifurkaatiota, joka lopullisesti veisi Venäjän uusille urille.
Toistaiseksi näin ei ole käynyt ja taannoisen tulvavuoksen jälkeen seuraa nyt luode, joka pyyhkii Venäjältä pois paljon sellaista, minkä jo kuviteltiin tiiviisti liittävän maan läntiseen kulttuuripiiriin. Hallitsemistapa Venäjällä on muuttunut yhä röyhkeämmäksi, valehtelu on suorastaan kunniassa ja lurjuksia suositaan. Sanalla sanoen, Venäjän Leviathan on korottanut itsensä absoluuttiseksi arvoksi, joka ei ole muiden kritisoitavissa. Se kulkee ”erityistietä”, jolla ei ole muita kulkijoita, joten sen rooteliin sopii sanella omat arvonsa ylhäisessä yksinäisyydessään.
Sinänsä tämä kuuluu normaaliin totaalisen sodan logiikkaan, joka tuli kylmän sodan aikana kaikille liankin tutuksi. Valtioetu, tuo Paasikiven mielestä ”hirmuinen asia” pystyy tässä mielessä enemmän tai vähemmän korvaamaan uskonnon tai kommunismin kaltaisen poliittisen kiliasmin. Amerikkalaisten näkemykset maansa edusta ja sen asemasta tässä universumissa eivät nekään sovi kovin huonosti tuohon samaan rooliin. Leviathan on ankara ja vaativa jumaluus, mutta muunnetun totuuden puhujille ja valikoiville ymmärtäjille se saattaa joskus olla varsin suvaitsevainen myös lännessä.
Jack Matlock, joka oli Yhdysvaltojen suurlähettiläs Neuvostoliitossa sen hajotessa, on Foreign Policy-lehden tuoreessa numerossa pahoitellut sitä, miten kevytmielisesti ja ylimielisesti länsi –taas kerran, voisi lisätä- päästi Venäjän karkaamaan yhteisestä poliittisesta kodista tai pikemminkin ajoi sen pois.
Ilman NATO:n laajenemista itään ei olisi mitään Ukrainan kriisiä, Matlock toteaa ja ihmettelee, mikseivät amerikkalaiset, jotka pian pari sataa vuotta ovat noudattaneet Monroen oppia, voi ymmärtää sitä, että muutkin valtiot saattaisivat olla herkkiä sille, että potentiaaliset kilpailijat pystyttelevät niiden rajoille sotilastukikohtia. On yksinkertaisesti absurdia jättää vaille huomiota alueiden historia. Myös se tapa, jolla länsi kannusti ”demokraattisia voimia” ansaitsee tulla kriittisesti analysoiduksi. Mielenosoitukset eivät ole hyvää diplomatiaa edes amerikkalaisten tekeminä. Matlock ei aseta sanojaan täsmälleen tällä tavoin, mutta viesti on selvä: jos länsi kerran halusi tehdä yhteistyötä Putinin kanssa, niin se valitsi aivan väärät keinot ja muodot loukatessaan häntä.
Voidaan tietenkin lähteä siitä, ettei Putinin kanssa haluttukaan mitään yhteistyötä tehdä, vaan eri keinoin pakottaa Venäjä todellisen demokratian tielle, mitä se sitten lieneekään. Aikomus saattoi olla hyvä, mutta tulokset eivät ainakaan anna ylpeilyn aihetta. Mikäli Venäjää olisi kaikin tavoin pyritty lähentämään länteen, olisi tulos toki voinut olla aivan jotakin muuta.
Ehkäpä meidän nyt kannattaa sitten odottaa Yanovin uumoilemaa bifurkaatiota, joka kaiketi tapahtunee suuren mullistuksen kautta ja toivoa sen tuovan siunausta kaikille osapuolille. Tai ehkäpä voisimme jopa hyväksyä sen, että valtioitakin on monenlaisia.
Venäjän nykyinen käyttäytymiskaava on siinä määrin epäsympaattinen, että monille näyttää tulleen kiusaus ajatella, ettei se muuta voisi ollakaan. Nyt on viimeinkin paljastunut Venäjän todellinen olemus, sillä päinvastoin kuin muilla asioilla tässä postmodernissa maailmassa, sillä tosiaan on olemus.
Hätkähdyttävänä esimerkkinä tästä uudesta ajattelusta voi mainita Kaja Kunnaksen artikkelin Helsingin Sanomissa. Toimittaja kertoo ikään kuin suurena urotyönä sen, miten Viron itsenäistymisvaiheissa neuvottelustrategiaa haettiin kaiken tietäviltä ja ymmärtäviltä amerikkalaisilta, jotka kehottivat aluksi kohtelemaan venäläisiä tylysti ja röyhkeästi. Vasta viime vaiheessa päästettiin riidan ratkaisijaksi hyvis, jonka kanssa venäläiset saivat aikaan säädyllisen ratkaisun.
Asiassa herättää hieman huomiota se, ettei viime aikoina paljon hehkutettu virolainen Venäjän tuntemus saanutkaan tässä yhteydessä tulla ohjenuoraksi. Toki tulos oli hyvä, mutta niinhän se taisi olla monella muullakin maalla, ehkä jopa ilman importoitua konsulttiviisautta.
Yhtä kaikki, virolaisten kerrotaan nyt olevan niitä, jotka todella tuntevat Venäjän ja kelpaavan tässä myös suomalaisille malliksi. Onhan se mahdollista. Tosiasia kyllä on, että vuonna 1939 meillä noudatettiin juuri sitä linjaa, joka nyt esitetään virolaisena keksintönä. Suosittuna sananpartena oli, että ryssä kumartaa sille, joka sitä potkaisee ja potkaisee sitä, joka sille kumartaa. Virolaisilla oli tuolloin tyystin toinen linja.
Siinä sitten kävi kuten kävi, me pelastuimme ihmeen kautta, mikäli kahden sodan läpikäymistä ja sadantuhannen ihmisen kuolemaa nyt voi sanoa pelastumiseksi. Virolaisille taas kävi huonommin, sillä heidän linjansa ei ollut ainoastaan huono, vaan peräti kelvoton. Koska minkäänlaista vastarintaa ei tehty, on tänäkin päivänä mahdollista väittää, että virolaiset liittyivät Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti.
Näin surkean politiikan seuraukset olivat erittäin valitettavat ja onnettomat, eikä ole ihme, että se jätti jälkeensä pahemmanpuoleisen trauman, johon myös Tarja Halonen aikoinaan viittasi. Trauman syvyyttä kuvastaa se, että Viron presidentti Ilves ryhtyi asian pelkän mainitsemisen takia esittämään loukattua prinsessaa ja kieltäytyi vierailuista Suomeen. Turha mainitakaan, että ylevän ja naurettavan välillä oleva pieni askel jäi häneltä tässä aivan vaille huomiota.
Viron paljon kärsineen kansan kohtalo, enempää kuin sen entinen tai nykyinen politiikka eivät juuri houkuttele jäljittelemään. On peräti outoa, että kun historiasta kaivataan esikuvia, ei sellaiseksi kelpaa Suomen ainutlaatuinen, reaalinen suoritus, vaan sitä pyritään halventamaan vertaamalla erilaisten epäonnistujien julistuksiin omasta erinomaisuudestaan. Pelkäänpä, että asian taustalla on huono tai kerrassaan puuttuva kyky ymmärtää historiaa.
Venäjä on nyt siis länneltä taas kerran mennyt menojaan ja asian taustalta näyttäisi olevan helppo löytää sitä vanhaa russofobiaa, joka on ollut länsivaltojen Venäjä-asenteiden taustalla jo vuosisatoja. Venäjä on toki itse antanut tähän pelkoon aihetta, ei kysymys ole pelkästä kuvittelusta. Sen sijaan tuntuu ilmeiseltä, että länsi on tässä kohden pelannut korttinsa kovin huonosti. Ennakoiva patoamispolitiikka, yksipuoliset ratkaisut Balkanilla ja Lähi-Idässä, demonstratiivinen tuki Maidanin hulinoitsijoille. Lista Venäjälle annetuista potkuista on pitkä.
Saattaa olla, että Venäjä kumartaa sitä, joka sitä potkaisee, mutta tähänastinen kokemus ei vahvista tätä näkemystä. On mahdollista, että potkun pitäisi siinä tapauksessa olla aivan ennen kuulumattoman luja. USA tai EU eivät oikein taida siihen pystyä eikä edes Viro, vaikka sen asenne onkin sankarillinen. Kannattaakohan meidän edes yrittää?

41 kommenttia:

  1. Jos Krim saisi oolantilaisen erityisaseman poliittisesti osana Venäjää mutta taloudellisesti hyötyisi Ukrainan EU-sopimuksesta, voisi Hartwallin Krimin keikasta paljon pelastua. Ei kai Niinistöä muuten olisi pantu asialle?

    Virolaisista sen verran että he hyötyivät kommunismin ajasta päästessään eroon jumalan pelosta, mikä taasen ajoiTarja Halosen liittymään takaisin seurakunnan jäseneksi huokaillen että jokin ihmsitä suurempi on hänen tietään ohjaillut.

    VastaaPoista
  2. Tuossa on ratkaisematon kysymys johon kirjoituskaan ei tarjoa vastausta. Mitä olisi tapahtunut, jos länsi olisi kumartanut Venäjälle?Tietenkin ulkoa tuotu länsimaisen mallin tuputus Venäjälle oli hullua. Toisaalta siinä oli myös oma tolkkunsa. Olin itse mukana amerikkalaisten organisoimassa kansainvälisessä delegaatiossa, joka kiersi Venäjää ja Ukrainaa ja yritti selittää miten länsimainen talousjärjestelmä toimi. Vaikka venäläisten silloisessa puheessa joka viides sana oli markkinatalous, harva ymmärsi siitä mitään. Ymmärtäjät olivat lähinnä vanhoja trokareita.

    Mutta entä Venäjän ulkopuolella, itsenäistyneiden naapurimaiden keskuudessa? Jos ne olisi jätetty läntisten rakenteiden ulkopuolelle, olisiko se jotenkin parantanut asioita? Mikä on todennäköisyys, että Venäjä olisi rakentanut niiden kanssa normaalin valtion suhteet? Veikkaan, että aika pieni. Imperialistinen hulluus taitaa olla sisäsyntyistä Venäjällä ja nousee pintaan aika ajoin.

    Jos nuo maat olisi jätetty läntisten rakenteiden ulkopuolelle, voi olla, että meillä ei olisi Ukrainan kriisiä. Sen sijaan meillä olisi esimerkiksi Viron, Latvian ja Liettuan kriisit ja ehkä Puolan kriisi? Kysehän olisi vain siitä, mihin vedettäisiin raja Venäjän uudelleen heränneen imperialismin laajenemiselle.

    Olisiko tuo imperialismi herännyt ilman "Venäjän loukattua kunniaa"? Vaikuttaa aika todennäköiseltä. Venäjällä on edelleen vallalla suuruusharha. Uskovat olevansa maailmavalta, vaikka ovat vain yksi keskikokoinen valta Euroopan ja Aasian rajapinnalla, taloudelliselta kooltaan Italian tasoa.

    Mikä siis on perimmäinen syy Venäjän raivolle siitä, että länsi on levittänyt organisaationsa Venäjän rajoille ja miksi länsi on sen tehnyt? Eiköhän Naton laajeneminen ole lähtenyt naapureiden peloista ja turvan halusta eikä Naton innosta? Toisaalta mikä muodostaa esimerkiksi sotilaallisen uhkan Venäjälle? Baltian maat? Naurettava ajatus. EU? Naurettava ajatus, koska EU:lla ei olisi siihen edes kykyä, se on riisunut itsensä aseista melkein kokonaan. USA? No sillä olisi kykyä, mutta ei Euroopassa, se siirtää painopistettä Aasiaan. Kyllähän venäläiset sotilaat ovat ammattilaisia ja tietävät hyvin, ettei uudet naapurit ja liittoutumat Venäjää kykene sotilaallisesti uhkaamaan.

    Miksi sitten Venäjän raivo? Sen voi oikeastaan selittää parhaiten menetetyillä mahdollisuuksissa. Venäjäkään ei ole niin voimakas, että se kykenisi uhkaamaan länttä. Läntisiin rakenteisiin sidotut naapurit eivät ole enää noin vain sen valloitettavissa ja liitettävissä imperiumiin. Jos se on Venäjän motiivi, eikö tuo pitäisi pysäyttää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Näin Venäjän naapurin näkökulmasta ajateltuna ainakin.

    Yksi selitys on talous. Ukrainan kriisi lähti liikkeelle siitä, kun ukrainalaiset antoivat potkut Janulle ja halusivat tehdä kauppasopimuksia länteen. Se ei Venäjälle kelvannut. Se halusi Ukrainan osaksi Euraasian unioniaan, eräänlaiseksi Venäjän siirtomaaksi. Ja taas pitää kysyä, miksi lännen pitäisi sallia tuo.

    Venäjä ei ole läpikäynyt sitä prosessia, jonka läntinen Eurooppa on. Saksa kävi läpi erityisen kovan uudelleenoppimisen, mutta samaa on tapahtunut Ranskassa ja Britanniassa, kun ovat kerta toisensa jälkeen saaneet turpaansa siirtomaistaan. Mutta Venäjällä tuo prosessi on käymättä. Kunnes se tapahtuu - jos tapahtuu - eikö viisainta politiikkaa lännessä ole Venäjän imperialismin patoaminen? Amerikkalaiset diplomaatit valitaan usein palkkioiksi vaalirahoituksesta. En heidän neuvojaan lähtisi heti uskomaan.

    VastaaPoista
  3. Tuskin tässä on patenttiselitystä ja jhärkeä vain pitäisi yrittää käyttää. USA:lla nyt on niin monta tarpeetonta potkua tilillään, että niiden mielekkyyttä kannatta ihyan kriittisesti miettiä. Janulle ei antanut vastoin demokratian pelisääntöjä potkuja Ukrainan kansa, vaan Maidanin hulinoitsijat. Ja Ukrainan vetäminen EU:n piiriin on erittäin kummallista politiikkaa, jonka hyötyjiä en nyt millään keksi. Olisi ollut erittäin outoa, ellei Venäjä olisi siihen regoinut. Naton leviäminen Venäjän entisiin naapurimaihin vsatoin annettuja lupauksia on aika ikävä temppu, joka ei liennytystä lisää huolimatta siitä, ettei Venäjän tarvinne sieltä hyökkäystä pelätä. Olisikohan mitenkään voitu toimia dplomaattisemmin ja olisiko silloin kaikki varmasti mennyt pieneeln? Emme me tiedä, mutta eppäillään nyt kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ukrainan palauttaessa ydinaseet Neukkulaan lupasivat venäjä ja USA
      taata itsenäisen Ukrainan joutumasta hyökkäyksen kohteeksi. Että sellaisia
      venäläisiä eli samoja niljakkeita, jotka hyökkäsivät Suomenkin kimppuun.

      Poista
  4. Jos Niinistö on pantu kotimaisten bisnesten asialle, niin mitähän Olli Rehn pohjusti EU:n laajentumiskomissaarina? Entä Jussi Halla-aho?, äitinsä puolelta suomenruotsalaista pappissukua oleva vanha ukraina-aktivisti, jolle HS:n haastattelussa miltei lupailtiin ministerin paikkaa seuraavassa hallituksessa. Ja ovathan siellä hääräämässä Olli Pusan lisäksi kaksi EU:n huipputiedustelujohtajaa (Ilkka Salmi ja Georgij Alafuzoff) jotka on nostettu asemiinsa suomalaisesta resurssipankista, jota Alexander Stubb oli koordinoimassa oman EU-uransa alkuvaiheissa.

    VastaaPoista
  5. Edelleen kysyn: Jos esim. Naton laajeneminen Venäjän rajoille ei muodosta sotilaallista uhkaa Venäjälle, miksi Venäjä raivoaa? Siksikö, että se sen myötä menettää mahdollisuuden uhkailla ja painostaa naapureitaan? Miksi meidän pitäisi se hyväksyä?

    Venäjän käyttäytyminen pieniä naapureitaan vaikuttaa siltä, että Venäjä katsoo itsellään olevan jumalan antaman oikeuden terrorisoida naapureitaan? Aika kova väite maalta, joka ei juuri koskaan ole kyennyt tuottamaan tolkullista valtiota.

    Venäjän suhteen nuo naapurit ovat paljolti olleet siirtomaita, jotka Venäjä on eri vaiheissa miehittänyt. Siinä suhteessa ne eivät eroa Britannian, Ranskan tai Saksan entisistä siirtomaista. On yksi ero: nuo maat sijaitsevat fyysisesti Venäjän naapurissa, muiden siirtomaat olivat kauempana.

    Nuo siirtomaat - osin ehkä fyysisen etäisyyden ansiosta - onnistuivat vapautumaan. Kai yleinen käsitys on se, että se oli oikein ja oli oikein, että siirtomaaisännät saivat turpiinsa ja oppivat ihmisten tavoille - edes hitusen.

    Miksi tuo sama logiikka ei päde Venäjän vanhoihin siirtomaihin? Siksikö, että ne ovat naapurissa ja aika pieniä ja Venäjälle usein valloitettavissa? Eikö samalla lailla kun ei hyväksytä länsimaiden kolonialismia, pidä tuomita Venäjänkin kolonialismi. Venäjän läheisyys muodostaa noille entisille siirtomaille vaaran. Silloin ne hakevat erilaisia turvallisuusratkaisuja, esimerkiksi liittymistä isompiin liittokuntiin. Jos se loukkaa Venäjän imperialistista mieltä ja itsetuntoa, se on vain osa siitä samasta opista, jonka läntiset siirtomaaisännät ovat kokeneet. Jos lännessä katsotaan, että Venäjällä on oikeus pitää noita maita siirtomainaan, on sekin aika kummallinen linjanveto.

    VastaaPoista
  6. Onko kyse raivoamisesta vai vastatoimista? Noiden maiden kansallinen trauma on ymmärrettävä, mutta miksi sen pitäisi olla ohjenuorana koko läntiselle maailmalle? Siirtomaavertaus ontuu molemmilla jaloillaan, vaikka kyse herruudesta epäilemättä olikin.
    Venäjälle tungettiin kurkustaa las erinäisiä päätöksiä sitlä kyselemättä ja aivan ilmeisesti siellä oli syytä odottaa, ettei tälle tielle loppua ole.
    Kumppanuus kuitenkin olisi kaiken järjesn mukaan ollut mahdollinen. Nyt näyttää siltä, että pienen ukrainalaisen klikin annettiin sanella politiikan suunta ja pilata loputkin mahdollisuudet.

    VastaaPoista
  7. Miksi siirtomaavertaus ontuu? Ehkä väitteesi kaipaa perusteluja. Ainoa ero tuossa on se, että läntinen Eurooppa oli jo jaettu suurvaltojen kesken ja ne joutuivat hankkimaan siirtomaansa kauempaa. Venäjä valloitti siirtomaita naapurista.

    On aivan olennainen kysymys, mikä on Venäjän liikkeelle paneva voima. Jos se on imperialismi, ei sitä tule hyväksyä. Ja Venäjällä ei vain yksinkertaisesti ole muskeleita tuollaiseen imperialismiin. Neuvostoliitolla oli suhteessa paljon suuremmat resurssit, mutta sekään ei kyennyt pitämään yllä imperiumin vaatimaa sotilaallista voimaa, teki konkurssin ja hajosi. Venäjällä sitä voimaa on vielä vähemmän. Lopputulos lienee Venäjällä sama kuin Neuvostoliitolla.

    Suomi on yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka Venäjällä oppimisprosessi pois imperiumista toimii. Se yritti raivokkaasti valloittaa Suomea, mutta epäonnistui ja joutui tunnustamaan Suomen itsenäiseksi. Se on johtanut Venäjällä harvinaiseen kohtalaisen hyvin toimivaan naapurisuhteeseen. Lisää sellaista Venäjä ehkä tarvitsee, vaikkapa taloussodan kautta.

    VastaaPoista
  8. Se ontuu siksi, suurimmaksi osaksi, että kyseessä ovat vuosisatojen mittaan kertyneet valloitukset, kuten monilla muillakin Euroopan mailla. Kataloniakaan ei ole siirtomaa, ei myöskään Skotlanti tai Wales.
    Imperialismia se on, ja se jopa tunnustetaan. Siitä pitäisi tosiaan opppia pois, mutta ei kannata luulla, että se tapahtuu kertaheitolla.

    VastaaPoista
  9. Venäjän "imperialismi" teki Suomelle 1800-luvulla pääosin hyvää. Saatiin kunnallinen itsehallinto pelastamaan kansankielisen kulttuurin kolonialistisen kuninkaan ja Jumalan vuosisataisesta ikeestä. Saatiin myös keisarillinen yliopisto kantamaan ylpeänä brändiään "Vatvon Venäjää, siis olen". Toki saatiin loppuvaiheissa myös kaksipäinen kotka Kauppatorille osoituksena tsaarin ja Jumalan musertavan yhteisvallan olevan samaa perua niin Venäjällä kuin Ruotsissakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko joku tarkastellut eroja Ruotsin ja Suomen kansantaloudellisessa ja teknologisessa (lue: ihmisten elintason) kehityksessä v. 1809 jälkeen?

      Poista
  10. Ja kaikki, jotka murehtivat mahdollisuutta, että suomalaisia joutuu sotimaan maailmalle Naton selkkauksissa muistavat laulun sanat "kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa" ja "poikia on haudattu Balkanin santaan, toiselle puolelle Tonavan".

    Ne vain eivät kerro Naton sodista, vaan suomalaisten osallistumisesta Venäjän imperiumin laajentumissotiin.

    Merkittävintä Suomen kehittymiselle 1800-luvulla ei ollut niinkään Venäjä ja sen toiminta vaan Ruotsin vallan päättyminen. Kunnallinen itsehallinto oli vanha suomalainen perinne jo Ruotsin ajalta. Hoidettiin itse mahdollisimman monia asioita, niin ulkopuolisen rooli jäi vähäisemmäksi. Venäjä ei aluksi sekaantunut paljoa Suomen sisäisiin asioihin, ilmeisesti yrittäen pitää alueen rauhallisena ja lojaalina ja siinä pitkään onnistuenkin. Ruotsille Suomi oli pelkkä siirtomaa, josta värvättiin sotilaita armeijaan.

    Loppu olikin sitten iloista venäläistämisaikaa. Tuskin sitä kaiholla kannattaa muistella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Balkanille lähdettiin mielellään ja innolla, sikäläisten kristittyjen pulustaminenkin elähdytti ja toki myös solidaarisuuden osoittaminen emämaalle. Ylennyksetkin saattoivat olla joillakin mielessä.
      Ehkä sama volisi tapahtua myös Lähi-Idässä. Mutta kuka mahtanee tulevaisuudessa kaihota näitä EU:n pankkien velanmaksutalkoita.

      Poista
  11. Suomessa tuppaa unohtumaan ettei Washingtonissa, sen enempää kuin Kremlissäkään, ketään oikeasti välitä Suomen kohtalosta. Muuta kuin ulkopoliittisena lyömäaseena. Vielä 90-luvulla tämä ymmärrettiin ja oltiin viisaasti puolueettomia. Aivan ennenkuulumatonta tämä itsenäisyyden menetys. Missä vaiheessa EU:sta tuli poliittinen blokki, joka tekee kauppasaartoja ja suuren mittakaavan geopolitiikkaa ja vieläpä kysymättä Suomen kansalta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valtaeliitti on aina pyrkinyt siihen, että sen tajunnanmuodostus tapahtuu suomenkielisen kansan ulottumattomissa. On uskomaton saavutus, että se on kyennyt ylläpitämään unelmansa myös EU:ssa, jota luotiin maailman kehittyneimmäksi hallinnoksi.

      Poista
  12. Siinä vaiheessa kun Venäjän läntiset naapurit keksivät, että tarvitaan jonkinlaisia liittokuntia patoamaan Venäjän imperialismia?

    VastaaPoista
  13. "On peräti outoa, että kun historiasta kaivataan esikuvia, ei sellaiseksi kelpaa Suomen ainutlaatuinen, reaalinen suoritus, vaan sitä pyritään halventamaan vertaamalla erilaisten epäonnistujien julistuksiin omasta erinomaisuudestaan. Pelkäänpä, että asian taustalla on huono tai kerrassaan puuttuva kyky ymmärtää historiaa."

    Juu näin. Tämä suomalaisten ja varsinkin meikäläisen establishmentin ylläpitämä itseruoskintaskene jaksaa tosiaan hämmästyttää yltäessään yhä uudelleen toinen toistaan huikeampiin suorituksiin. Koskaan mikään omintakeinen ei ole kerrassaan mistään kotoisin, vaan kaikki vähänkin myönteinen on mukamas aina ulkoapäin tänne tuotua. Ja kuuleehan sitä jopa sanottavan, varsinkin jos suomalaisuudesta haluttaisiin sanoa jotakin myönteistä, että eihän mitään suomalaisuutta edes ole olemassakaan, sehän nyt on vain semmoista topeliaanisten satusetien 1800-lukulaista impiwaaralaista fiktiota. Vaan annas olla, jos jotakin negatiivista sattuu ja Matti vaikka pääsee lööppeihin pieksettyään Mervin, niin jo vain taas tiedetään tiedostavissa piireissä tasalleen, että siinä se suomalaisuuden perimmäinen olemus jälleen kerran tuli todellisen karvansa näyttäneeksi. (Tosin eliitti pelaa tässä vähäsen kaksilla korteilla; vikaa ja muutoksen tarpeita löydetään lähinnä Matti ja Maija Meikäläisen elämänpiiristä, herrasväkeä itseään nämä muutosvaatimukset nyt eivät niinkään koske.)

    No myönnetään, tottahan toki Suomeen, suomalaisiin, suomalaisuuteen ja suomalaiseen yhteiskuntaan liittyy omat ongelmansa (mihinkä maahan, kansaan ja yhteiskuntaan mukamas ei sitten liittyisi, eikö niitä ole osoitettavissa jopa omaan täydellisyyteensä pakahtuvasta Ruotsistakin?), mutta kyllä niitä pitäisi kyetä sentään käsittelemään rakentavammallakin otteella kuin iänikuisella, jo sanamuotoja myöten ennalta arvattavalla ruikuttamisella ja tuhkaa päälleen ripotellen. Meikäläisen yhteiskunnallisen keskustelun negatiivisvoittoinen perusdiskurssi on kyllä jo käsite sinällään (no, nyt sitten syyllistyn tuohon tuhkan ripotteluun itsekin... ;), joten onko edes ihme, jos tällaisesta ilmapiiristä on seurauksena lähinnä masentuneisuutta ja tulevaisuudenuskon puutetta? Eihän mielenterveyspotilaitakaan sentään hoideta kehottamalla heitä halveksimaan itseään, vaan pikemminkin yrittämällä kannustaa näitä löytämään itsestään niitä myönteisiäkin puolia, joita useimmista sentään on osoitettavissakin.

    VastaaPoista
  14. Yllä olevaan keskusteluun viitaten olen miettinyt kahta seikkaa:

    1) Miten Venäjä koki sen, että nyt oltiin sen polun alkupäässä, joka olisi hyvin todennäköisesti 10 vuoden sisään johtanut siihen, että Naton ydinsukellusveneet olisivat olleet Sevastopolissa?

    Me toki ymmärrämme hyvin, että Naton ohjukset ovat niitä kuuluisia "rauhan ohjuksia", jotka eivät uhkaa ketään. Mutta Venäjä saattaa nähdä nuo ohjukset ja Naton muunakin kuin vain rauhan ja rakkauden Martta-seurana. Ja USA:n johtama ja USA:n voimaan perustuva *sotilasliittohan* se onkin. Venäjä saattoi siis nyt olla nyt-tai-ei koskaan -tilanteessa: Jos kehitykselle ei nyt panna stoppia, seuraus on Naton tikari suoraan kaulavaltimolla: Krim on yhtä idässä kuin Moskova. Tuolla tikarilla olisi taas helpompi panostaa Venäjää edelleen geopolitiikan karkeloissa.

    2) Miksi EU:lla on laajenemiskomissaari eikä mitään rajaa sille, mihin asti laajennutaan?

    Miten suhtautuisimme siihen, että myös Venäjällä olisi laajenemiskomissaari ja julkilausuttu pyrkimys ottaa koko Eurooppa ja osa Aasiaa omaan poliittis-taloudelliseen etupiiriinsä? No, mehän sanomme tähän, että "mutta meillähän ovat nämä länsimaiset arvot, "demokratia" ja kaikki tämä muu - sehän on aivan eri asia". Olisiko tässäkin ripaus omahyväistä ja ylimielistä' "ristiretkimeininkiä", jolla "pyyteettömästi" halumme pelastaa nuo idän pakanat - halusivat ne perhanat sitä sitten tai eivät? Ei muuta kuin arabikevättä Punaiselle torille myös!

    Venäjä taas ilmeisesti näkee EU:n itälaajenemisen etupiiripolitiikkana, jonka lopputulemana on tilanne, jossa Ukraina ja lopulta myös Venäjä ovat Keski-Euroopan maiden (Saksa, Ranska) poliittis-taloudellisessa etupiirissä, siirtomaita, jotka antavat halpatyövoimansa, markkinansa ja raaka-aineensa lännen käyttöön ja kokolailla vastikkeetta. Venäläiselle ei välttämättä avaudu toivevisiona kuva, jossa Venäjä on EU:n perimmäistä periferiaa, jolta ei kysytä mitään, direktiiviä pukkaa jostakin kaukaa ja arvomaailmasta, jota ei koeta omaksi. Ja halliburtonit raiskaavat Siperiaa.

    Joten: Jos olisitte Putin ja vastuussa vain Venäjän kansallisesta edusta ja siitä, että tulette valituksi myös jatkossa, miten olisitte toimineet? Tuskin sitä nyt heti pyyhettä kehään? Tässä tarkastelussa ei siis saa antaa mitään painoarvoa EU:n taloudellisille tai USA:n geopoliittisille pyrkimyksille, vaikka ne meille lännessä niin rakkaat ovatkin ja vaikka me niiden varjolla niin paljon kaikenmoista hyväksymmekin. Venäjän liikkeet ratkaisee vain se, miltä asiat sen näkökulmasta näyttävät - ei se, miltä me haluaisimme niiden näyttävän.

    Olen siis blogistin kanssa samaa mieltä siinä, että paljon fiksumminkin EU olisi voinut itälaajentumispolitiikkaansa ja etujaan idässä ajaa. Ja USA on tapansa mukaan toiminut kovin länkkärityyliin roiskimalla ymmärtämättä ollenkaan Venäjää. Tuskin se on edes yrittänyt. "Kovaa kättä vain, siitä se tokenee." No, voi olla, että tokenee. Tai sitten ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä normaali valtioviisaus edellyttää, että asetutaan vastapuolen asemaan ja koetetaan ymmärtää, miten se reagoi. Mutta ehkä EU kollektiivina ei kykene enempää toimimaan kuin ajattelemaan millään tavalla. Se vain tuottaa päätöksiä.

      Poista
    2. "Paljon fiksumminkin EU olisi voinut itälaajentumispolitiikkaansa ja etujaan idässä ajaa."

      Tässä on selvästi Jaltan henkeä, etupiiriaitoja. Eikö tässä pitäisi kysyä ensin Eestiltä, Latvialta, Liettualta, Ukrainalta, Moldovalta jne. että minkä hiton takia te pyritte kaveeraamaan EU:n kanssa?

      Poista
    3. "Jaltan henki" - ei ehkä aivan noinkaan .

      Miksi pakotamme esim. Ukrainan valitsemaan joko - tai? Miksi emme ponnistele raivokkaasti sen eteen, että Ukraina ja muut - myös me - voivat valita mahdollisimman pitkälle - sekä - että? Sehän olisi Ukrainan etu. Se sehän on ollut mm. Suomen etu. Kauppaa on käyty sekä itään että länteen ja kaupan esteitä kumpaankin suuntaan on poistettu, minkä voitu.

      Tämä tarkoittaisi sitä, että Euraasian unioni ei voi toteutua kovin pitkälle liittovaltion suuntaan, mitä se luultavasti ei muutenkaan voi tehdä muista syistä. Eikä toisaalta Ukrainasta ym. muista maista tule EU-liittovaltion piirikuntia, vaan ne säilyttävät jonkin verran suvereniteettiaan. Mutta onko tämä nyt sitten niin suuri haitta ja jos, kenelle?

      Tällä tiellä talous ratkaisee pitkän päälle ja "lopullinen" integraatio tai disintegraatio mene sen mukaan. Käydään kauppa ja eletään leben und leben lassen -meiningillä omia oppeja tuputtamatta. Ei tästä reuhtomalla ja väkisin vyöryttämällä mitään tule.

      Ei EU pysty eikä USA halua 45 miljoonaista Ukrainaa elättämään, kun Kreikankin kanssa jo tekee tuikkaa. Lupaukset, joita Ukraina kokee lännestä saaneensa, tulevat tuottamaan siellä suuren pettymyksen. Se näkyy Ukrainassa itse asiassa jo nyt.

      Tuetaan Euraasian unionia ja tehdään sen kanssa yhä syvenevää yhteistyötä ja käydään kauppaa. Iso markkina-alue, jossa on monenlaista potentiaalia. Jätetään alueen poliittinen valloitus vähemmälle.

      Olisiko tämä sitä ns. osuustoiminnallista oveluutta, jolla asiat saadaan eteenpäin?

      Poista
    4. Tässä ne peruskysymykset juuri on. Ei kyse ole "orjuudesta" ja "vapaudesta", vaan tyhmyydstä ja vielä suuremmasta tyhmyydestä.

      Poista
    5. "Jaltan henki" - ei ehkä aivan noinkaan."

      Ehkä ei, vaan kysymys on siinä tapauksessa siitä, että Matias K. harrastaa "blind eye". Hän ei halua tietää mitään Eestin, Latvian, Liettuan, Ukrainan, Moldovan jne. neuvostomenneisyydestä. Toisin sanoen tätä neuvostomenneisyyttä ei siis ollutkaan.

      Olikin ainoastaan jotain "ns. osuustoiminnallista oveluutta".

      Poista
    6. "Jaltan henki" - ei ehkä aivan noinkaan."

      Kohtalaisen hyvin olen tietoinen niistä tragedioista, joita Neuvostoliitto mainituille maille - ja muillekin tuotti. Pahaa jälkeä ja paljon hitaasti, jos ollenkaan paranevia traumoja.

      Mutta mikä johtopäätös tästä edesmenneen Neuvostoliiton syntilistasta on nyky-Venäjän ja Euroopan tulevaisuuden kannalta tehtävä? Sekö että kostetaan Putinille henkilökohtaisesti Stalinin teot, vai mikä? Nujerretaan ja nöyryytetään hänet ja koko Venäjä kerta kaikkiaan? No, strategia se on tuokin, mutta hintoihinsa se voi tulla.

      Itse hakisin jotenkin rakentavampaa lähestymiskulmaa. Ymmärrän toki, että entisille NL:n sortamille alusmaille tämä on erityisen vaikeaa ja että niistä viha saattaa joskus sumentaa analyysia. Politiikka on mahdollisen taidetta. Ja tuntuu, että kaikkia mahdollisuuksia ei ole nyt vielä järkiperäisesti käytetty. Sota on kyllä helppo tällä menolla aikaansaada, mutta voittaako sinä kukaan lopulta kovinkaan paljon?

      Poista
    7. Voitaisiin samoin kysyä, onko Putinin tavoitteena kostaa Neuvostoliiton ja itäblokin hajoaminen nyky-Euroopalle.

      Nyt pitäisi olla neuvotellessa tarkkana. Paasikiven usein toisteltu lausahdus pitänee kuitenkin edelleen paikkansa:

      ”Venäläisten muuttumattomana politiikkana on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää. He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa."

      Tämä mielessä pitäen ei tuo amerikkalaisten konsulttien virolaisille tarjoama neuvottelumalli niin typerältä tunnu. Turhaan ei kannata ärsyttää, mutta mielistelläkään ei pidä.

      Poista
    8. "Sekö että kostetaan Putinille henkilökohtaisesti Stalinin teot, vai mikä?"

      Palataan asiaan kun maailma alkaa ostamaan Venäjältä laadukkaita elitarvikkeita kaviaarin lisäksi. Stalinin teot ovat itse asiassa venäläistä tragediaa. Ennen kuolemaansa Stalin lausui Hrushtshevin sanojen mukaan seuraavaa: "Мы просрали нашу Родину". Putin on venäläisen tragedian koogeebeläinen perillinen. Öljy- ja kaasurahoja piisaa ostamaan ruokaa eri puolilta maailmaa. Entä jos sattuvat ne Raamatun seitsemän laihaa vuotta?

      Poista
  15. Edellä mainittiin virolaisten kehuskellen Reaganin ohjeilla lyödä neuvottelujen alkajaiseksi "ryssää nyrkillä keskelle otsaa".

    SAK:n johtaja Lauri Lyly käyttää tänään ensimmäistä kertaa suomenkielessä ilmaisua "nyrkki" esittäessään palkansaajajärjestöjen laajaa yhteistyötä.

    Legendaarisella "rautanyrkillä" tarkoitetaan läntisessä ajattelussa vallan liepeillä liehakoivaa pyrkyriä joka on valmis mitä kauheimpiin tekoihin miellyttääkseen yläpuolella oleviaan, tunnetuimpia Il Capo Mussolini, alkujaan vasemmistolainen nuorisoaktiivi.

    Any way, politiikka alkaa kiinnostaa...

    VastaaPoista
  16. Hyvä kirjoitus. Mukavaa lukea blogia, jossa käydään asiaan kiinni vähän analyyttisemmalla otteella mitä esim. Suomen valtamedioiden tuomissa "uutisissa". Ne kun tuppaa olemaan hiukan yksipuolisia...

    VastaaPoista
  17. Venäjä 1913: 10% maailman väestöstä.

    Venäjä 2013: 2% maapallon väestöstä.

    Siis milläs lihaksilla Venäjä voi tästedes esiintyä globaalina suurvaltana? Pelkäyt ohjukset eivät riitä. Väestökehitys näet viittaa myös talouden osalta perin kehnoon skenaarioon. Imperiumi tulee ilman muuta luhistumaan tuon tosiasian edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Venäjän muskeli on sen energiasektori. Varmaankin tulemme näkemään, kuinka nykyistä kaasu- ja öljyriippuvuutta tullaan käyttämään Euroopan "suostuttelemiseen" enenevässä määrin, nyt kun talvikin tekee tuloaan...

      Seuraava konflikti saattaa koskettaa arktisia alueita tai Itämeren saaria. Kyllä niitä ohjuksia siihen on riittävästi.

      Poista
  18. Ymmärtääkseni myös EU on ollut kovin haluton sallimaan Ukrainan integroituvan taloudellisesti kahteen suuntaan. Siitäpä sitten vain ruvetaan kaivamaan kuvetta suuren, rutiköyhän ja konkurssikypsän maan nostamiseksi jaloilleen. Kyllä Putin ilman muuta ottaa Euraasian unionin vakavasti, kuten on sanonutkin. Mutta ei Venäjä nytkään pysty tanssittamaan mielensä mukaan edes Valkovenäjää. Eiköhän tässä ole käyttämätöntä neuvotteluvaraa. Ukrainan taloludelle Venäjä on tärkeä ja päin vastoin. Pelkästään WTO-jäsenyys pakottaa sallimaan taloudellisen yhteistyön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tuskin EU:lla on halua ottaa Ukrainaa (tai Moldovaa tai Georgiaa) toistaiseksi täysjäseneksi, kun jo nyt on osan jäsenistä kanssa täysi työ.

      Venäjä ja Ukraina tosiaan tarvitsevat toisiaan taloudellisesti. Niin absurdilta kuin se kuulostaa, tälläkin hetkellä jälkimmäinen toimittaa edelliselle aseteknologiaa. Rahaa vastaan.

      Harmi vaan, kun nyt on maiden välille niin kovasti kylvetty myrkkyä. Ja uskaltaisinpa väittää, että nimenomaan Venäjän propagandistien taholta.

      Poista
  19. En tiedä mutta kummalliseksi vetää kaikki nämä Venäjän herättämät pseudo- ja todelliset analyysit, tunteet, ajatukset ja ratkaisuehdotukset. Ikään kuin normaali ajattelu ei tässä episodissa enää pätisi.

    Ajatelkaas tätä noin niin kuin esimkerkkinä: olen kannakselaisen poika, isä oli torjumassa 1941-1944 muiden kanssa Idän laajentumista enää yhtään Karjalaa pidemmälle, olen USA:n henkiystävä, olen vakaumuksellinen antikommunisti, en jaksaisi kuulla yhtään enempää venäjää Helsingin kaduilla, eli ei kiitos siitäkin suunnasta tulevalle maahamuutolle, mutta olen tässä kriisissä osittain Putinin puolella. Menköön ja ottakoon Itä-Ukrainan, näyttäköön missä on stop-merkki Naton laajentumiselle, tehköön EU:sta näkyväksi sen minkä se onkin, pöhöttyvän, tarpeettoman ja hampaamattoman eliitin liiton ja palauttakoon mieliin että kieli ja kansallisuus ovat silti edelleen kestävä pohja kun eletään yhdessä - laajemmat yhteenliittymät eivät palvele kansan, kansakuntien etua mikrotasolla.

    Ukrainan hallitus ei ole minua onnistunut vakuuttamaan muusta kuin kiilusilmäisestä halustaan kuulua johonkin, yhteiseen "Eurooppa-perheeseen", jollaista ei ole edes olemassa. Ryssämielisyydestä minua ei ole koskaan voinut (syyttää (Lenin, Stalin, harhaiset vainot, oman kansan tuhoaminen, juutalaisvainot, koko se tuhon historia on aina mielessä) mutta tässä asiassa ovat nappulat nyt toisin. Antaa Venäjän olla suurvalta. Luulen että se on sitä, ja jos se on sitä, antaa sen olla, niin tulee vähemmän ongelmia. Jos Neuvostoliiton kanssa tultiin toimeen niin kai nyt tämänkin...

    Venäjä on ilman muuta myös enemmän kuin Putinin hovi, miten asia muuten halutaan nyt aina yksinkertaistaen nähdä. Ja myönnän: se että Venäjä ei vielä ole niellyt täydellisen subjektiivisuuden ja arvoliberaaliuiden (sen mitä edustetaan nykyään vasemmalta oikealle) eli kansainvälisten markkinoiden lopullista unelmaa, on plussaa. Konservatiivinen venäläinen Venäjä on juuri oikea piikki "vapaan" Euroopan lihassa.

    Ja vielä selvyyden vuoksi; olen kaikesta em. huolimatta poliittisesti korrekti russofoobikko ja haluan todella että Vaalimaa kestää kuin Kollaa aikoinaan. Joskus on vain niin että on juuri niin kuin miltä näyttää. Näyttää siltä että itäisin osa Ukrainaa on tosiasiallisesti Venäjää, ei Ukrainaa.

    nimim. jr

    VastaaPoista
  20. Oletettavasti jr näyttää puoliryssältä kuten me muutkin itäsuomalaiset, mutta heti kun suunsa avaa väittää olevansa puolihurri. On siinä turisteilla ihmettelemistä.

    VastaaPoista
  21. Suosittelen Erkki Toivasen radio-ohjelmiin perustuvaa kirjaa "Iltakävelyllä". Vuonna 1990 hän kävi keskustelun entisessä Lembergissä, nykyisessä Lvivissä. Paikallinen toisen maailmansodan kauhut kokenut juutalaismies vertasi kotikaupunkiaan tyhjään simpukankuoreen, jota nyt asutti toinen eläinlaji. Toivasen mukaan mies sanoi:

    "Mutta olisiko Länsi-Ukrainan itsenäistyttävä ensiksi, jos haluamme persutaa todella toimivan ja aidosti demokraattisen valtion? Siihen ei Itäinen Ukraina ole mielestäni vielä valmis."

    Aihetta hiukan sivuten, kukahan se oli, joka sanoi Königsbergin olleen osa Eurooppaa, kun Goethe mittaili sen katuja, mutta nykyinen Kaliningrad ei sitä enää ole? Suhtaudun aina varakuksellisesti lausumaan, jonka mukaan Suomi on "idän ja lännen välissä". Maantieteellisesti ehkä, mutta viimeistään Venäjän vallan aika mielestäni korosti ja lujitti Suomen suuntautumista länteen.







    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruokottomanakin Putin on modernimpi, kuin sinä Ruoko. Hän puhuu venäjänkielisten ihmisten toiveista ja unelmista, joihin hän yrittää vastata elävänä ihmisenä. Karjala olisi suomalaisten, jos sieltä ei olisi omalla päätöksellä lähdetty lipettiin. Nyt siellä asuu eläviä ja tuntevia venäläisiä.

      Poista
    2. Luullakseni Toivasen jututtama henkilö tarkoitti, että vaikka Lemberg joskus olikin Itävalta-Unkarin Galitsian pääkaupunki ja siten osa "mitteleuropaa", ei se sitä enää ole. Olisiko Karjalakaan enää suomalainen, vaikka sieltä ei olisikaan lähdetty "lipettiin"?

      Poista
    3. Eihän Suomikaan ole enää Venäjän suuriruhtinaskunta.

      Poista
  22. Lisäys vielä edelliseeni. Olisin enemmän Ukrainan tukena ja kannalla jos sen halu pitää itäisin venäläinen osa osana Ukrainaan olisi halua pitää se osana Ukrainaa. Mutta uuden ja vahvan ja demokraattisemman Ukrainan Kiova haluaa sen sijaan liittää tiukasti EU:n projektiin, NATO:n laajentumiseen ja haluaa todennäköisesti strasbourgroida maansa samaan tapaan kuin Suomikin. Maalla on moraalisesti oikeus olla valtio, jos sitä yhdistää kansallisuus, kultuuri ja kieli (kielet). Itä-Ukraina haluaa olla em. kriteerein osa Venäjää. Kiova haluaa mukaan ja sekaan johonkin epämääräiseen eurooppalaisuuteen jonka määrittelee korkea-arvoinen virkamieseliitti, itse itsensä valinnut "viisaiden" neuvosto. Kansallisen itsenäisyyden määritelmä ei täyty.

    Siksi ymmärrän, jossakin määrin ainakin, Itä-Ukrainan halua olla osa Venäjää vaikka raja kulkeekin harmillisesti väärässä kohdassa. He haluavat identiteetin. Eivät purkaa ja hajottaa ja määritellä sitä uudestaan kuten me selkiytymättömän EU-liikeidean puitteissa.

    nimin. jr

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nähdäkseni Itä-Ukraina muutamaa aluetta lukuunottamatta ei halua olla osa Venäjää, mutta asukkaat haluavat säilyttää läheiset suhteet maiden välillä. Itse Igor Strelkov valitteli, kuinka vaikeaa oli värvätä paikallisia tappelemaan Novorussian puolesta.

      Poista

Kirjoita nimellä.