Ehoa kenen elo on?

Kuka Suomessa elää hyvin?

Ehoa kenen elo on? riimitteli aikoinaan Nikolai Laine suomeksi etunimikaimansa Nekrasovin tunnetun runoelman.

Kun nyt Suomessa elo on muuttunut entistä ehommaksi jo pian pari sataa vuotta, voisi olla aika kysyä, miten ehoksi se vielä muuttuukaan ja kenelle ja millä tavalla.

Ne, joiden muisti kantaa tuonne puolen vuosisadan päähän ja hieman kauemmas, muistavat kyllä, miten erilaista kaikki oli. Asuimme kehitysmaassa, joka tosin koko ajan oikeasti kehittyi eikä nauttinut ns. kehitysapua. Oli olemassa todellista köyhyyttä ja keskituloisina pidettyjen elintaso oli nykymittapuilla surkea.

Siitä huolimatta moni muistaa tuota aikaa hyvällä. Asiat eivät olleet hyvin ja monessa suhteessa ne olivat jopa huonosti. Kuitenkin ne paranivat koko ajan, ajoittaisia takaiskuja lukuun ottamatta ja se ymmärrettiin.

Maassa oli liikaväestöä, eli ihmisiä, joiden työpanosta ei tarvittu ja tätä joukkoa uhkasi köyhäläistyminen eli se sama primitiivisen elämäntavan kierre, jonka tunnemme maailman slummeista. Onneksi läntinen naapurimme tarvitsi heidän työpanostaan ja tämä auttoi ratkaisemaan vaikean ongelman. Sitä paitsi koululaitoksemme teki tärkeän perustyön, joka helpotti prosessia. Huumeitakaan ei ollut.

Kansantulon kasvaessa ja yhteiskuntarakenteen muuttuessa hyvinvointi on noussut aivan uudelle tasolle kaikissa kansankerroksissa.

Mutta eletäänkö nyt hyvin? Jos eletään, niin kuka elää ja kuka ei?

Joskus puolitoista vuosisataa sitten elämän laatu oli melko lailla sidottu ihmisen säätyyn, käytännössä synnynnäiseen asemaan. Suuret tilukset ja muut perinnöt olivat se elättäjä, joka suurimmalta osalta ihmisiä puuttui. Valtio ei heilutellut porkkanoita vaan keppiä eikä turvaverkoissa ollut kehumista. Henkikulta säilyi yleensä epäonnisellakin, mutta vain sitäkin suurempien loukkausten hinnalla.

Nyt hyvinvointi on kansainvälistä huipputasoa. Menestymme myös onnellisuusmittauksissa ja tuntuu aika turvalliselta sanoa, että 1950-lukuun verrattuna elämisen laatu on parantunut milteipä kaikilla kansankerroksilla ja ryhmillä ja jopa ratkaisevan paljon.

Mutta mikään ei ole täydellistä. Ihmisten tarpeita tyydytetään nyt monipuolisesti ja usein ylenpalttisesti, mutta aina tämä ei onnistu. Ja ongelman ytimessä on se, että mikäli yksikin perustarve jää pahasti tyydyttämättä, jää hyvinvointi matalaksi tai olemattomaksi, vaikka ne kaikki muut olisi turvattu. On sattuvasti sanottu, ettei hyvinvointi ole summa- vaan tulokäsite. Kasaamalla yhä enemmän ja enemmän vaikkapa aineellisia hyödykkeitä ja palveluita, ei paranneta hyvinvointia, mikäli samaan aikaan yksikin tärkeä asia jää huonolle tolalle.

Usein todetaan, ettei rahalla saa kaikkein tärkeimpiä asioita eikä suurikaan rahamäärä auta, mikäli niitä puuttuu. Terveys ja mielenterveys ovat välttämättömiä hyvinvoinnille, mutta samoin ovat ihmissuhteet eli ystävyys ja rakkaus, kunnioitus ja itsekunnioitus, jotka paikkaavat yksilön mitättömyyttä. Näihin voi vielä lisätä metafyysisen ulottuvuuden eli pyrkimyksen oman yksilöllisen rajallisuuden eli kuolevaisuuden voittamiseen.

Joitakin tarpeita voidaan pitää toisia korkeampina, vaikka itse asiassa ne kaikki vaikuttavat samaan aikaan eikä siten, että ensin tyydytetään yksi ja sitten kurotetaan kohti seuraavaa. Fyysisten tarpeiden ohella ihminen tarvitsee koko ajan myös sosiaalisuutensa ja luovuutensa tyydyttämistä.

Tarvehierarkioita on maailmassa kehitelty ja ne todistavat ainakin sen, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan haluaa olemassaolonsa olevan myös mielekästä. Näin on aivan huolimatta siitä, että sofistit ovat aivan viime aikoinakin osoittaneet koko asian mielettömäksi. Ihmisen elämä ei ole järjen asia, vaikka hänen kannattaakin sitä käyttää.

Kuka Suomessa juuri nyt saattaisi olla onnellisin, mikäli huomioidaan tarpeiden kaikki tasot? Kuka taas saattaisi kuulua onnettomien joukkoon ja miksi?

Tällaiset kysymykset pitäisi tietenkin ratkaista tutkimuksilla, niin ongelmallisia kuin myös ne saattavat ollakin. Suomalainen nimittäin ehkä haluaa näyttää vähän surkeammalta kuin oikeasti onkaan. Meillähän ei ole, toisin kuin esimerkiksi Amerikassa, tapana kehua sillä, miten hyvin asiat ovat. Päinvastoin, keksimme valittamisen aihetta ainakin näön vuoksi. Eipähän liiallinen hyvinvointi ainakaan tee kysyjää kateelliseksi ja pahoita hänen mieltään. Joissakin muissa kulttuureissa näköjään taas oletetaan, että surun näyttäminen saattaisi vaikuttaa tällä tavalla ja hymyillään sen takia aina ja kaikkialla.

Mutta onneen siis aivan ilmeisesti tarvitaan erinäisiä rahasta ja sosiaaliryhmästä riippumattomia asioita, terveydestä aina metafyysiseen sopusointuun. Mikäli oletamme, että ne ovat kunnossa, kuka tässä maassa elää hyvin?

Aineellisesti hyvään elämään tarvitaan halujen ja resurssien tasapaino, mikä koskee kaikkia sosiaaliryhmiä. Rahamies, joka joutuu juoksemaan oravanpyörässään omaisuutensa takia ja haluaa mahdollisimman paljon lisää rahaa, ei ilmeisesti kuulu onnellisimpien joukkoon, mutta saattaa elää hyvää elämää, mikäli terveys ja muuta vastaavat asiat ovat kunnossa. Mikäli tietysti rahan perässä juokseminen todella myös tyydyttää hänen luovuuttaan ja muita vastaavia tarpeita, hän saattaa olla oikeasti rikas eli onnellinen.

Mikäli vertaamme häntä köyhäilevään vihreään perheeseen, joka tunnustaa ja noudattaa vaikkapa vegaanien uskontoa ja pelastaa maapalloa omalla elämäntavallaan, on vaikea sanoa, kumpi on onnellisempi. Mikäli köyhäilijät oikeasti ovat taloudellisesti turvattuja ja siis vapaita epävarmuudesta, he saattavat saada omasta toiminnastaan merkittävääkin tyydytystä. Omien piirien arvostus luultavasti tuo tilaisuuden onnistumisen kokemuksiin ja luovuuttaan voi toteuttaa vaikkapa niksi-Pirkan hengessä ja tuntea metafyysistä tyydytystä maailman pelastamisesta ja erilaisista arvokkaiksi koetuista ajatuksista ja asenteista.

Niin sanottu luova luokka taitaa kuitenkin enimmäkseen olla muita kuin vihreitä elämäntapaintiaaneja. Ne, joita ennen sanottiin jupeiksi ja jotka rakastavat muotia ja kansainvälisyyttä, ovat yhteiskuntamme ideologisessa eturintamassa. Tämän eteenpäinpyrkivän joukon ongelmana on sen haavoittuvuus. Maailman trendeistä riippuvaisena tämä joukko on myös konjunktuurien armoilla ja tuho uhkaa sitä itse asiassa joka hetki.

Kokonaiset kaupungit ovat nykyään tähtäimessä, kun globaalinen voima tekee päätöksiään. Luova tuho ei ole vain savupiipputeollisuuden ongelma, vaan näyttää kohdistuvan yhtä lailla vaikkapa koodareihin. Ulkomaiden työmarkkinat ovat tälle joukolle paremmin tarjolla kuin paperimiehille, mutta miten tyytyväinen mahtaakaan loppujen lopuksi olla ihminen, joka joutuu pakenemaan maastaan  liikaväestön edustajana?

Luultavasti hän ainakin yrittää jopa ylpeillä osallaan, mutta olisi vaikeaa sijoittaa häntä tämän aikakauden onnellisimpien joukkoon, jos hän on vailla perusturvallisuutta kuten hänen tuttavansa rahamies, joka voi halutessaan välttää pelaamasta liian suurilla panoksilla. Entä mikä on hänen tyytyväisyytensä metafyysisellä tasolla? Mikä kuolematon yhteisö jää hänen jälkeensä? Yhtiökö? Mikäli luova työ eli vaikkapa erilaisten pelien rustaaminen kuitenkin täysin tyydyttää tämän alan tarpeet, tunnustettakoon hänet onnelliseksi.

Vanha kunnon oppineiden tasavalta on luovaa luokkaa lähellä ja osittain siihen kuuluu. Ennenhän se oli sen synonyymi. Sekin elää nykyään kaikkea muuta kuin turvattua ja riippumatonta elämää. Aivan hiljattain on akateeminen maailma valjastettu liike-elämästä apinoidun mallin mukaan tulosyksiköihin ja varmistettu se, ettei kukaan pääse lepäämään rauhassa laakereillaan ja toteuttamaan omia kykyjään mahdollisimman täydellisesti, vaan pysyy koko ajan putoamisvaarassa ja joutuu yhä uudelleen uudelleenvalintaprosessiin kuin amerikkalainen pormestari.

Kun alan palkat sitä paitsi ovat aika vaatimattomia, on vaikea ilman muuta lukea edes yliopiston opettajaa tämän maan onnellisten piiriin, ellei hän satu olemaan jo uransa siinä vaiheessa, että pääsee tekemään mitä haluaa. Toki tällaisiakin on, kaikesta huolimatta. Oikeesti.

Olisiko onnellinen Suomessa sittenkin virkamies? Vanhan sanonnan mukaan se oli sellainen mies, joka istui samaan aikaan kun järki seisoi, palkka juoksi ja asiat makasivat. Ammoisista ajoista lähtien virkamiehen missiona oli tehdä päätöksiä eikä työtä. Hän ratkaisi asioita ja tuomitsi alamaisia eikä suinkaan heitä ”palvellut”, mikä olisi kuulostanut sekä rienaavalta että kovin epäilyttävältä. Ajatelkaamme vaikkapa niinkin äskeistä asiaa kuin 1950-luvun Alkon myymälänjohtajaa, joka tarkkaili ja rankaisi asiakkaitaan ja piti tarvittaessa puhutteluja. Siinä oli oikea herra.

Mutta aika on ollut armoton myös virkamiehille. Viroista on tullut toimia ja mieluiten pätkätoimia. Virkamies, tai mikä hän nyt sitten onkaan, ei myöskään ole enää ylhäinen päättäjä vaan palvelija, sanoisiko jopa alhainen palvelija, joka saa alati pelätä tutkivia journalisteja ja pahansuovia nettikirjoittajia. Virka, joka siis on toimi, ei myöskään tarjoa turvaa ja leipää eliniäksi, vaan lähes jokainen tuntee jo niskassaan globaalitalouden huuruavan hengityksen.

”Tehokkuus” tarkoittaa nykyviisauden mukaan sitä, että työntekijöitä on mahdollisimman vähän eikä esimerkiksi sitä, että pääomaa käytetään mahdollisimman vähän. Niinpä virkamaailman paratiisiinkin on tullut käärme, joka tuijottaa ilkeästi kuin Pietarista saapunut reviisori N:n kaupungin asukkaita. Jokainen virkamies tietää alitajunnassaan, että hän on itse asiassa epätoivottava olento ja että hänen työnsä olisi parasta kilpailuttaa halpatyöfirmoilla tai jättää tekemättä. Ei tämä ole onnea.

Mutta kaikkia viranhaltijoita ei –vielä- uhkaa pois potkiminen. Nyt ponnistellaan kovin sen puolesta että bussit ja metrot saataisiin kulkemaan ilman kuljettajia ja rikollisetkin toimivat jo pitkälti omin päin avovankiloissaan, joissa ei vartijoita tarvita. Lapset ovat sen sijaan yhä vielä kaivanneet opettajia. Tosin lasten määrä on suuresti vähentynyt ja koulujen määrä vielä enemmän. Tulevaisuudessa myös tietokoneistettu opetus vapauttanee yhä enemmän turhia opettajien vakansseja.

Sotilaat ovat jo periaatteessa turha joukko, jonka varsinaisesti tekemää työtä ei tässä maailmassa halua nähdä kukaan. Heitä on pidetty joka tapauksessa varalla ja opettamassa toisia varalla olijoita, mutta kuten on saatu huomata, supistuksia voidaan tehdä miltei rajattomasti. Ihmisiä voidaan korvata materiaalilla ja tulos itse asiassa vain paranee, jos sellaista nyt itse asiassa edes on.

Kun Mannerheimille aikoinaan kerrottiin, että armeija oli menettänyt viisikymmentä upseeria ja kaksisataa hevosta, hän valitti hartaasti hevosten kohtaloa. Kun joku kenraali kysyi, eikö upseerien kohtalo liikuttanut, hän sanoi: ”Voin välittömästi ylentää uudet miehet upseereiksi, mutta kenet voisin nimittää hevosiksi?”

Mutta kuka korvaa vanhan käsityöläisen? Suutarit on jo korvattu ja räätälikin on harvinainen ilmestys, joka kuuluu pienen luksusta käyttävän joukon elättämään piiriin. Sen sijaan putkimies ja sähkömies ovat niitä, joita ei korvaa kukaan ja joiden töitä ei voi delegoida maallikolle, joka muuten kyllä on jo saanut tässä palveluyhteiskunnassa palvelemaan itseään joka paikassa.

Toki nämä ammattikunnat ovat jossakin määrin riippuvaisia suhdanteista, jotka rakennusalalla ovat jyrkkiä. Joka tapauksessa niiden korvaaminen ei onnistu ja niinpä he kaiketi, niin kuvittelen, elävät turvallista elämää ja tekevät vaativaa työtä, jossa luovuudella on paljonkin käyttöä.

Maanviljelijät, viimein, tuo harvinainen ihmislaji, elää sekin nyt toisin kuin vielä hiljattain. Työ on tietenkin paljolta itsenäistä sikäli, ettei pomo ole niskaan hengittämässä, mutta sen sijaan siellä väijyvät loputtomat EU:n direktiivit ja niiden toimeenpanijat. Tappionvaaratkin ovat suuria, vaikka valtio ottaa osan vastuusta. Itsenäinen talonpoika taitaa olla jo pelkkä fiktio. Marginaalit ovat pieniä ja koska tahansa voi Brysselistä jyrähtää direktiivi, joka romuttaa koko homman ja tekee suurinvestoinnit kannattamattomiksi. Todella masentavalta näyttää pennosiaan laskeva talonpoika tietokoneensa äärellä, karjansa vankina ja luonnonvoimien armoilla. Ei käy häntäkään kateeksi.

Ehkäpä onnellisia Suomessa eivät ole minkään ryhmän tai ammattikunnan edustajat sinänsä. Mikään sosiaalinen asema ei turvaa niin sanottuja elämän perusasioita, mutta nykyään on jo hyvin harvinaista, että se turvaisi erinäisiä muitakaan tekijöitä, joiden vaikutus hyvinvointiin saattaa olla ratkaiseva.

Tämä ei tarkoita, että tilanne olisi paha ja vielä vähemmän se tarkoittaa, että asiat olisivat olleet paremmin vaikkapa 1950-luvulla. Sen sijaan saattaa olla kohtuullista olettaa, että ne olivat paremmin erimerkiksi 1980-luvulla, vaikka elintaso aineellisilla mittareilla arvioiden oli silloin varsin paljon nykyistä matalampi.

Työpaikkojen maaninen vähentäminen, epävarmuuden lietsominen, kasvava velkataakka, koko talousjärjestelmää uhkaavat kriisit, nämä ovat tekijöitä, jotka horjuttavat ihmisten turvallisuutta. Luultavasti tämä on ollut tie, jota on jossakin määrin ollut pakko käydä, mutta kohtuuden olisi tässäkin asiassa löydyttävä. Olemme viime vuosikymmeninä olleet ja olemme yhä onnellisten yhteiskunta, kansainvälistä kärkeä.

Tätä asiaa ei saisi turmella ja se ei tarkoita pelkästään kansantulon kasvun turvaamista ja sosiaalisten tulonsiirtojen jatkamista. Miten turvataan hyvä elämä suurimmalle osalle kansalaisiamme tulevaisuudessa? Kaiken huolenpidon keskiössähän täytyy olla juuri noiden ihmisten, joiden työllistämistä vastaan taistelu on nyt keskitetty.

Pitäisikö koko joukko edelleen keskittää jonnekin? Keskitysleirit eivät tietenkään ole ratkaisu, vaikka kaikki nykyään koetaankin väliaikaiseksi. Kaupungit ja nimenomaan suurkaupungit ovat aikamme keskittämöjä ja niissä on paljon hyviä puolia.

Niiden huono puoli on haavoittuvuus.  Toinen on irtoaminen luonnosta ja vieraantuminen niistä asioista, joista jokapäiväinen elämä on riippuvaista. Maalla voi talo järjestää koko energiahuoltonsa omasta takaa ja hyvin pitkälle myös turvata elintarvikkeensa. Suurkaupungeissa se ei ole mahdollista. Siellä ihminen on kokonaan toisten armoilla kuin lapsi. Jonkun on hoidettava häntä, turvattava lämmöllä, ruoalla ja polttoaineella. Jonkun on annettava hänelle työtä ja maksettava palkkaa. Kun köyhyys tai muu katastrofi iskee, on kaupunkilaisproletariaatti surkeassa asemassa. Muistakaamme piiritysten historiaa.

Maalla on ainakin periaatteessa turvallisempaa ja siellä useimmille löytyy mahdollisuuksia itse vaikuttaa ainakin kaikkein perustavimpien tarpeiden turvaamiseen. Hallitusneuvottelujen yhteydessä ilmeni, että on olemassa ideologia, jonka mukaan kaupungeissa on parempi asua, koskia ne ovat tehokkaampia. Ehkäpä tuo tehokkuus juuri on asia, jota olisi syytä kavahtaa. Tuskin se on ainakaan joka paikassa arvo sinänsä. Liiallinen tehokkuus luo epävakautta ja epävarmuutta, se uhkaa nykyajan ihmistä lukemattomilla tavoilla. Maalaiselämään, käsityöhön ja muihin vastaaviin simppeleihin asioihin sen sijaan liittyy luonnostaan vakautta ja ennustettavuutta, turvallisuutta ja usein myös jatkuvuutta, jonka tarjoaa maa ja mantu, oma talo ja mahdollisuudet vaikuttaa omaan toimintaansa, ellei nyt satu olemaan varsinainen maanviljelijä.

Alun kysymykseen palatakseni, mahtaisiko ehoa nykyään olla haja-asutusalueella keskikokoista puutarhaa hoitavan henkilön elo, mikäli hänellä normaalit onnellisuuteen liittyvät tarpeet eivät ole suuremmat kuin hänen reaaliset mahdollisuutensa. Toki ratkaisevat seikat tällä alalla ovat subjektiivisia. Mutta tulipahan mietittyä myös tältä kannalta, kun Nekrasovin toiseen aikakauteen sijoittuva opus antoi virikkeen.