Pitäisikö kääntyä?

Umpikujasta on aika kääntyä takaisin

Venäjä on ruvennut varustautumaan ja sen demokratia näyttää yhä vain ontommalta. Venäläiset, jotka vielä hiljattain varsin yleisesti uskoivat demokratian ylivertaisuuteen, kannattavat nyt enimmäkseen niin sanottua ”venäläistä erityistietä”, mikä jo käsitteenä tuo mieleen akselivaltojen aikoinaan tarjoaman uuden ja kovin ”erityisen” ratkaisun kaikkiin ongelmiin. Kuten kerran loistonsa päivinä Hitler, nauttii myös Presidentti Putin nyt kansalaistensa erittäin suurta luottamusta ja suosiota.

Kuinkas tässä nyt näin pääsi käymään? Yleinen selitys näyttää olevan, että näin kävi siksi, että Putin on niin paha, niin ovela ja niin kova valehtelemaan ja suunnitteli tämän kaiken etukäteen. Kyyninen valhe ja lyhytaikaiset pikavoitot mahdollistavat diktaattorin väliaikaisen menestyksen, vaikka sen loppu on jo näkyvissä. Sen jälkeen kaikki ilmeisesti normalisoituu ja kaikki voivat henkäistä helpotuksesta. Siihen saakka on kynnettävä kivääri selässä.

Olennaista on, ettei Euroopan häirikkö saa mellastaa rankaisematta, eikä laittomia alueellisia muutoksia tunnusteta. Pakotteet ovat välttämätön hinta siitä, että kansainvälisen käyttäytymisen moraalia pidetään yllä. Jokainen myönnytys Putinille ruokkii hänen röyhkeyttään. Hitlerille annettiin aikoinaan periksi, mutta tätä virhettä ei saa toistaa. Venäjän eristäminen on pieni hinta siitä, että säästytään aseellisilta yhteenotoilta. Vai kuinka se taas menikään.

Tämä logiikka kuulosta miltei vakuuttavalta, mutta se ei toimi. On todennäköistä, että Venäjä tulee pärjäämään taloudellisesti, vaikka pakotteita jatkettaisiin. Sitähän Eurooppakin tukee voimaperäisesti ostamalla siltä kaasua ja öljyä, kaikesta huolimatta. Miksipä ei ostaisi, kun se on molemminpuolisesti edullista. Ja lisäksi tulevat sitten nämä Kiina ja BRICS-maat.

Niin, että siitä vaan pakotteita jatkamaan. Venäjän vuoden 1998 jättidevalvaatio tuntui aluksi katastrofilta ja muistan elävästi, että se aiheutti heti jonon leipätehtaan ovelle, josta sai jokapäiväisen buhankansa muutaman ruplan halvemmalla. Myös roskista alettiin setviä moneen kertaan ja pullot haettiin vaikka ovelta.

Mutta seurauksena oli kotimarkkinateollisuuden olennaisesti parantunut kilpailukyky. Venäläinen tuotanto sai puhtia taas ja tolkuttoman kalliiksi muuttuneet ulkomaiset oluet jäivät kioskin ikkunaan ostajia vaille. Kupla oli puhjennut ja huomattiin, ettei uusi vauraus oikeastaan ollutkaan todellista.

Meillähän tilanne oli vastaava 1980-luvun lopulla. Palkkataso ylitti useimmat Euroopan maat ja taisi olla lähellä amerikkalaista. Ulkomailla kaikki oli halpaa, mutta kotimaan hinnat olivat sietämättömiä. No, pettämättömän logiikan mukaisesti vaadittiin, että oli alennettava hintoja, mutta ei tietenkään missään tapauksessa työllä ja tuskalla ansaittuja palkkoja. Muuten oli kaikki kohdallaan, mutta meiltä puuttuivat ns. ”eurohinnat”. Kuten muistetaan, ne tulivat sitten aikanaan devalvoinnin myötä, kunhan ensi oli ehditty ottaa reippaasti valuuttalainoja. Sen jälkeen kansalaisvelvollisuudeksemme tuli pelastaa omat pankit. Tai eiväthän ne pian enää omia olleet, kun näkymätön käsi kävi korjaamassa potin.

No se Suomesta. Venäjällehän voi todella tulla vaikeuksia, kun raha pakenee ulkomaille eikä investoijia kuulu, vaikka infra hajoaa käsiin ja hiilivetyjen tuotanto uhkaa tyrehtyä. Vaikka saattaapa sitä rahaa sittenkin jostakin löytyä, mikäli kannattava bisnes on odottamassa. Löytyihän sitä Neuvostoliitollekin. Vaikeudet ovat voittamista varten.

Devalvaatio yhdessä pakotepolitiikan kanssa on taas tainnut antaa piristysruiskeen venäläiselle kotimarkkinateollisuudelle. Euroopalle niistä on koitunut pelkkää haittaa, mutta hyvän asian takia kaikki lienevät valmiita kärsimään yksimielisinä siitä, etteivät periaatteet ole myytävänä. Niinpä Euroopan ja Venäjän kauppa jatkuu olennaiselta osin ja kärsiä saavat lähinnä pikkunaapurit, ylpeinä siitä, että saavat sotia lännen joukoissa.

Nyt pakotteita ilmeisesti taas valmistaudutaan jatkamaan. Tilanne muistuttaa hiukan Finlandia-talon päällystämistä. Carraran marmorista tiedettiin, että se ajan mittaan käyristyy ja joudutaan taas uusimaan. Suomalaisesta graniitista taas ei tiedetty, miten se käyttäytyy, joten valittiin tuttu ja kokeiltu vaihtoehto, josta varmasti tiedetiin, ettei se toimi. Logiikka on aukotonta ja suorastaan aseistariisuvaa. Eihän siihen voi enää mitään lisätä.

Finlandia-talosta tiedettiin, että se pitää päällystää, ettei se turmeltuisi, sikäli päätös oli helppo. Mitä sen sijaan tavoitellaan Venäjä-pakotteilla? Mikäli tarkoitus on ottaa Krim takaisin Venäjältä, on selvää, ettei se onnistu. Kyseessä eivät ole pelkästään presidentin kasvot, kansakunnan suuri enemmistö on vakuuttavasti ilmaissut kantansa. Krimilläkin pidettiin kansanäänestys, jonka rehellisyyttä on epäilty.

Entä jos pidettäisiin uusi? Ei voi pitää mahdollisena, että kaikki maailman valtionrajat olisi ikuisiksi ajoiksi tuomittu jäämään sellaisiksi kuin ne tänään ovat. Niiden muuttamiseen olisi kuitenkin saatava kansainvälisen yhteisön tunnustus, muuten ollaan kaltevalla pinnalla. Tämä Venäjänkin kannattaa muistaa, sillä Kaukoidässä näitä muutospaineita on varmasti tulossa, eikä sikäläisiä ”epäyhdenvertaisilla sopimuksilla” tehtyjä muutoksia pidetä pyhinä ja ikuisina siellä suuressa naapurimaassa.

Kiina saattaa odotella rauhassa sata vuotta, tai kaksikymmentä tai vaikkapa viisi. Mutta geopolitiikalla on vaikutuksensa, eikä Venäjä sillä suunnalla pelaa ylivoimapeliä tai tule koskaan sellaista pelaamaan. Kiinaa pidetään nyt Venäjällä suurena ystävänä, kuten mielipidemittaukset todistavat, mutta Keskuksen valtakunnalla ei ole ollut tapana tunnustaa ketään vertaisekseen. Veroa se kyllä suostuu ottamaan vastaan ja siitä hyvästä ”suojelemaan” alamaisiaan.

 Duginin kaltaisten hourailijoiden piirrokset Euraasian sydänalueesta, jonka keskuksena on Venäjä, ovat lapsellista fantasiaa. Euraasian keskus ei ole Siperian taigalla, vaan siellä, missä enimmät ihmiset ovat. Suuria keskittymiä löytyy Kiinan, Intian ja Euroopan suunnalta. Venäjä on reunalla ja siellä pysyy.

Mutta ei se reunapaikka sinänsä paha ole, kuten Suomessa kokemuksesta tiedämme. Sitä on vain ymmärrettävä käyttää edellytysten mukaisesti. Jos reunavaltiot tarjoutuvat etuvartioiksi, ne saavat sen mitä tilaavat eli tulevat varmasti runnelluiksi, voittipa konfliktin kuka tahansa. Toisen maailmansodan ”tappotanner” (Bloodlands) on hyvä esimerkki. Mutta voihan sitä yrittää sillanrakentamistakin, mikä meillä aikoinaan kannatti hyvin. Kokemuksesta kannattaa ottaa oppia.

EU:n tiedustelupäällikkö Alafuzoff kertoo käsityksenään, ettei Venäjällä ole aggressiivisia aikeita naapuriensa suhteen. Tämä kuulostaa suorastaan sensaatiolta sen jälkeen kun on lähes joka päivä saanut lehdistä lukea, millaiset vaarat maatamme ovat uhkaamassa maanostojen, transponderien sammuttamisen ja henkilömiinoista luopumisen takia. Myös Putin on esiintynyt rauhallisesti ja vakuutellut, ettei ole koskaan edes hautonut aggressiota naapureidensa suuntaan.

Ilmeisesti tässä siis yritellään sovinnollisia eleitä. Onko kyseessä wannabe-Hitlerin epätoivoinen yritys petkuttaa kansainvälistä yhteisöä vai kannattaisiko sittenkin kokeilla, olisiko liennytyksestä enemmän hyötyä kuin vanhan linjan jatkamisesta. Jatkamisen haitat jo tiedämmekin ja ehkäpä molempia osapuolia on jo kyllin rangaistu?

Putin on selittänyt sotilaallista pullisteluaan vastaukseksi uhkaan ja sanonut, ettei edes hullu unissaan kuvittelisi, että Venäjä aikoisi hyökätä Naton kimppuun. Minusta tämä on uskottavaa. Ei Putin hullulta vaikuta, vaikka sellaisia hänenkin maastaan näyttää löytyvän melko korkealtakin tasolta.

Ilmatilaloukkaukset ja erilaiset operaatiot naapurimaiden suuntaan ovat tietääkseni sotilaiden melko normaalia nokittelua, mikä kuulu heidän perverssin ammattinsa logiikkaan. Ei kuitenkaan näy merkkejä siitä, että tämä porukka olisi päässyt huseeraamaan kovin pitkälle omatoimisesti täällä Itämeren suunnalla.

Ukrainassahan tästä on merkkejä ja siellä tilannetta voidaan mielestäni verrata ns. Karjalan kansanousuun talvella 1921-22, jolloin sotilas- ja suojeluskuntapiirit puuhasivat minkä voivat itärajan takana, vaikka valtio ei tätä toimintaa hyväksynyt. Mutta kun sisäministeri Ritavuori ryhtyi sitä pontevasti estämään, hänet ammuttiin. Yksinäinen höperö oli kuulemma asialla, kuinkas muuten.

Ja kovin ikävää on ollut tämä propagandasota. Jo ennen Sputnikia jokainen saattoi nähdä, miten räikeää disinformaatiota Suomesta levitettiin Venäjällä. Se oli täydellisessä valheellisuudessaan suoraa jatkoa neuvostoajan touhuille ja, kuten silloinkin, se kuin ihmeen kaupalla löysi välikappaleita myös Suomesta. Lisäksi netistä on jo vuosia löytynyt Verkkomedia-niminen saitti, jonka tuotoksen laadusta ei viitsi edes sanoa sen enempää. Nuo tökeryydet eivät tietenkään uppoa normaaliin, tasapainoiseen lukijaan, mutta itse tämä toiminta on vastenmielistä ja rikkoo normaalin, säädyllisen käyttäytymisen koodeja.

Mutta mitä meillä on tapahtunut? Asiasta ei taida vielä olla tutkimuksia, mutta on selvää, että lähes koko lehdistömme on virittänyt taajuutensa sotaiselle tasolle. Tuskin ilmestyy iltapäivälehteä, jota ei yritettäisi myydä oletuksella Venäjän vihamielisyydestä ja sen hyökkäysaikeista. Siis Suomeen.

Mitään järjellistä syytä tuollaiseen kuviteltuun hyökkäykseen en ole vielä kenenkään kuullut esittävän. Ehkäpä oletuksena on ollut, että Putin todella hautoo Suomen palauttamista uuden imperiuminsa yhteyteen, kuten muutama humalainen Moskovassa jo oli huutanutkin, kuten suuri sensaatiouutinen kertoi. Ja meitähän ei tällaisessa tapauksessa suojaisi edes tämä kuuluisa viides artikla, kuten olemme televisiosta yhä uudelleen kuulleet.

Suomen kansalle on kunniaksi, ettei se uskomaton sotahysteria, jota niin lehdet kuin televisiokin ovat jo pari vuotta lietsoneet, ole lainkaan saaneet kansaa vaatimaan liittymistä sotilasliittoon suurvaltojen sinänsä kai hienoon seuraan. Sotilaat kyllä näyttävät tehneen parhaansa saattaakseen maamme uskottavuuden itsenäisenä ja liittoutumien ulkopuolisena maana epäilyksenalaiseksi vai kuka se mahtoi junailla ns. isäntämaasopimuksen ohi eduskunnan? Isäntämaasopimus ja vastaavat touhut ovat todella arveluttavia, elleivät suorastaan maanpetoksellisia, mikäli asia todella on niin, ettei NATO meille mitään turvaa ole tarjoamassa ilman siihen liittymistä.Sotilaallinen puolustus on välttämätön osa turvallisuspolitiikkaa, mutta tässäkin asiassa hyvä renki on huono isäntä.

Nyt joka tapauksessa näyttää siltä, että liennytykselle on tilaa ja tilausta. Venäjän eristäminen ja pakotepolitiikka tuovat mukanaan pelkkää harmia kaikille osapuolille, mikä tiedetään ja kannattaisi myös ymmärtää. On aika palata päiväjärjestykseen ja sopia osapuolten kesken, miten asioita tästedes hoidetaan.

Mitä sotaan kansainvälisen politiikan metodina tulee, siitä on taas kerran syytä juhlallisesti sanoutua irti ja määrätä sanktiot sopimuksen rikkojille. Ajatukselle on turha hymähdellä. Sellainen on aina aikansa toiminut, vaikka sopimukset eivät olekaan ikuisia.

 Vakavaa on, että vaikka Ukrainassa on harjoitettu lähinnä pikkusotaa (guerilla) eikä varsinaista suurta sotaa (guerra), on aseiden käytön tosiasiallinen hyväksyminen luonut sen epäterveen tilanteen, että jopa siellä, missä ei ole ollut edes valtioiden välisiä kiistoja on annettu mielikuvituksen pillastua ja puhuttu sodan mahdollisuudesta aivan kuin mistä tahansa normaalista toiminnasta. Tällainen ei ole sivistysvaltion arvon mukaista.

Ukrainan kriisin yhteydessä on sopimattomuuksia, typeryyttä ja törkeyttä harjoitettu kaikkien osapuolten taholta, tunnustakaamme aluksi tämä. Tällainen toiminta on itse kunkin syytä hylätä. Sikäli kuin se on mahdollista, vahingot on korvattava ja uhreilta pyydettävä anteeksi. Tämä koskee sotivia osapuolia. Sen jälkeen paikalle on saatava rauhanturvaajat, kuten ennenkin on tehty sellaisissa tapauksissa, joissa osapuolet eivät itse kykene sivistyneeseen konfliktien ratkaisuun.

 Mutta rohkenenpa sanoa, että meilläkin, täällä kaukana pohjoisessa, on asiassa ollut osapuolensa, jotka ovat höyrähtäneet mukaan informaatiosotaan, kirjoitteluun, jossa totuuden sijasta tavoitteena on ollut vastustajan vahingoittaminen.

Myös meillä on aika aloittaa toiminta puhtaalta pöydältä ja lopettaa myös roskajournalismi ja disinformaatio aikansa eläneenä ja huonosti toimineena. Tämä asia koskee myös suomalaisia lehtiä ja muitakin tiedotusvälineitä. Elina Grundströmin kolumni Helsingin Sanomissa oli kukaties jo pilkahdus uudenlaisesta ajattelusta.