Ruumiita laskiessa mietittyä

Terrorin arvioinnin kysymyksiä

Sekä Lenin että Stalin olivat suoraan vastuussa lukemattomien syyttömien ihmisten murhaamisesta. Syyttömien ”luokkakantainen” murhaaminen eli terrori yhteiskunnallisen insinöörityön välineenä olikin keskeinen osa heidän ideologiaansa. He tappoivat tarkoituksella ja ilmeisesti jopa siitä nauttien. Olihan se heidän täydellisen valtansa paras todistus. Mutta miten monta ihmishenkeä heidän järjestämänsä terrori vaati?

Ongelmana on, että vaikka tietyt minimiluvut esimerkiksi ampumalla teloitetuista ovat olemassa (681 692 henkeä pelkästään vuosina 1937-1938), on selvää, etteivät mukana ole kaikki uhrit. Vielä paljon vaikeampaa on selvittää esimerkiksi sitä, miten suurta osuutta näiden tyrannien hallinnon aikana vankeudessa kuolleista (1,6-5 miljoonaa) voidaan pitää tahallisesti murhattuina, kenen vastuulla kunkin henki oli ja millainen paino tälle asialle kuuluisi panna. Myöskään syyttömästi vangittujen ja siten menetettyjen elinvuosien määrä ei liene minkäänlaisella tarkkuudella laskettavissa (GULAG-järjestelmän läpi lienee kulkenut 15-20 miljoonaa henkeä).

Kulakkeja, eli vaurastumiseen syyllistyneitä talonpoikia ja ”rangaistujen kansojen” kansalaisia kuoli myös sadoin tuhansin pakkosiirtojen seurauksena. Määrä oli jopa miljoonaluokkaa. Mutta miten monen kuolemaa voidaan pitää tarkoituksellisesti aikaansaatuna?

”Keinotekoisen” eli valtion aiheuttaman nälänhädän uhrimäärä pelkästään Ukrainassa vuosina 1932-33 liikkuu lukemissa 2,4-7,5 miljoonaa ja Volganvarren nälänhätä vuonna 1921 vaati myös miljoonia uhreja. Kansalaissodassa menehtyi eri syistä (teloitettuna, kaatuneina, espanjantautiin ja muihin sairauksiin) myös miljoonia ihmisiä. Voidaanko bolševikkihallinnon uhrien määräksi tuossa sodassa ottaa muutama sata tuhatta (erään laskelman mukaan 1,2 miljoonaa punaisen terrorin uhria) vaiko useampia miljoonia, ei ole yksiselitteinen kysymys. Toki myös useimmat muiden osapuolten terrorin uhrit, sekä kaatuneet ja nälkään ja tauteihin kuolleet, olisivat säästyneet ellei rikollista bolševikkihallintoa olisi perustettu.

Tällaisten tilastojen ongelmallisuutta kuvastaa, että jopa arviot Leningradin piirityksen uhreista vaihtelevat villisti, vaikka on hyvin tiedossa, miten paljon leipäkortteja oli liikkeellä ja miten moni niiden omistajista kuoli. Minimimäärä on yli kuusisataatuhatta, johon sisältyy myös tietty arvio kortittomista, mutta suurimmissa arvioissa katsotaan, että menehtyneitä olisi jopa puolitoista miljoonaa. Tässä ei käsitellä sitä, kenelle vastuu asiasta kuuluu, piirittävää vihollista nyt lukuun ottamatta, joka tietenkin muodosti välttämättömän ehdon koko tragedialle. Onhan asiasta yritetty suomalaisiakin syyllistää.

Leningradin piiritys ja Ukrainan nälkäkatastrofi ovat malliesimerkkejä siitä, miten helposti arvioijat saattavat lisätä tai vähentää uhriluvuista kymmeniä tai satoja prosentteja. Joskus uhreihin on luettu myös väestötilastoista puuttuvat eli syntymättömät. Näitä lukuja katsellessa voi sanoa, ettei ihmishenki paljon paina. Miljoona kuolemaa on vain vaihtorahaa. Mutta ajatelkaamme tässä yhteydessä vaikkapa Katynin noin 20 000 uhria? Eikö heitä voi yksikertaisesti pitää virhemarginaaliin sijoittuvana joukkona?

Vastaus on, ettei tietenkään. Jokaisen ainutkertaisen elämän tahallinen riistäminen on rikos, joka ei ole sovitettavissa. Siitä huolimatta meidän ei ole syytä pitää kaikkia ihmishengen vaatineita tekoja samanarvoisina.

Koska terrorin uhrien kokonaismäärät muodostuvat keskenään hyvin erilaisista kategorioista, on niiden rinnastaminen itse asiassa mielivaltaista, eivätkä luvut kerro paljoakaan siitä, mitä itse asiassa tapahtui. Onko oikein rinnastaa kansalaissodan aikana panttivankeina ammutut upseerien perheenjäsenet aseellista vastarintaa yrittäneisiin tai vihollisen puolelle loikanneisiin?

On myös hyvä muistaa, että käsitellään valtavia populaatioita. Kun Kekkosen kaudella Suomessa kuoli ehkäpä puolitoista miljoonaa henkeä, oli määrä Neuvostoliitossa tietenkin moninkertainen. Parin sadan miljoonan väestöstä parissa vuosikymmenessä kuolee aina tavalla tai toisella muutama kymmenen miljoonaa. Monien enneaikaiseen poismenoon terrori on voinut jotenkin vaikuttaa, etenkin elämää lyhentämällä. Miten monta laadukasta elinvuotta on menetetty, lienee mahdotonta laskea. Eri terrorijärjestelmien vertailu kokonaislukujen perusteella on myös hyvin ongelmallista.

Olennaisempaa kuin yhteen- ja vähennyslasku, on itse periaate, jota terrorihallinnot noudattavat. Ne ansaitsevat kansalaisten vihan ja ylenkatseen jo teloittamalla harkitusti edes yhden ainoan syyttömän ihmisen. Kun uhrien määrä paisuu miljooniin, tulee terrorista jo osa arkipäivän henkistä väkivaltaa, joka muuttaa elinoloja laadullisesti. Tätä väkivaltaa täydentää aina virallinen valehtelu, joka tekee rikoksesta kauniin ja ylevän asian. Tämän kokonaisuuden merkitystä ei voi selvittää ynnälaskulla, jonka käyttökelpoisuus tässä yhteydessä on muutoinkin vähintään problemaattinen.