Mannerheimin muistolaatta

Mannerheimin muistolaatta

Bismarckille on Pietarissa jo muistolaattansa, mutta miksei sellaista ole Mannerheimille, jonka merkitys kaupungille on ollut ihan toista luokkaa? Näin kyselivät vielä taannoin Mannerheimin melko laajan venäläisen ihailijakaartin jäsenet.

Mannerheimin hahmo on legenda myös Pietarissa. Moni uskoo, että marsalkka pyrki suojelemaan Leningradia, vanhaa kotikaupunkiaan, jonka saksalaiset halusivat tuhota. On jopa esitetty, että hän salaa päin toimitti kaupungille elintarvikkeita.

No, nälkää näkevän Suomen elintarvikkeiden lähettäminen nälkää näkevään suurkaupunkiin ei olisi ollut edes mahdollista ja sen voimme unohtaa, niin hyvää pr:ää kuin se noin jälkikäteen arvioituna olisikin. Sen sijaan on totta, ettei aktiivisia sotatoimia piiritettyä kaupunkia vastaan suoritettu, mikä on tuon totaalisen sodan oloissa ainutlaatuista. Merioperaatio Laatokalla on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Tietenkin Mannerheimilla oli pidättyvyyteen syynsä ja ne olivat niin ilmeiset, ettei niitä asioista jotain ymmärtävälle kannata edes luetella. Kustannus- hyötysuhde nyt oli mitä oli. Lisäksi on selvää, että marsalkka tunsi myös lukkarinrakkautta vanhaa kotikaupunkiaan kohtaan, mutta tuskin sen tarvitsi mitään ratkaista. Entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem sanoi jo Occamilainen aikoinaan.

Jotkut ovat pitäneet Mannerheimia ainoana venäläisenä valkokenraalina, joka menestyi toimissaan. Tämä ei ole hullumpi näkökulma. Mannerheim oli uskollinen Venäjän armeijan kenraali, niin kauan kuin vanha järjestelmä oli olemassa ja vala hallitsijaa kohtaan sitoi häntä. Edes oman veljen joutuminen venäläisten sortotoimien kohteeksi ei järkyttänyt tätä lojaalisuutta, jota ei kannata banalisoida palkkasoturin uskollisuudeksi. Kuten Gustav Karlovitš itse sanoi, kymmenien vuosien aikana syntynyt toveruus on asia, joka merkitsee paljon.

John Screenin ensimmäinen Mannerheim-kirja oli alaotsikoltaan Years of Preparation. Hyvä kirja, mutta kyseessä on tietenkin anakronismi, ei Mannerheim palvellut Venäjällä astuakseen itsenäisen Suomen palvelukseen. Hän palveli siellä, koska siellä saattoi tulla joksikin. Suomessa hän olisi ehkä noussut Heinolan postimestariksi, Pietarissa hän pääsi keisarin seurueeseen.

Mannerheimin ura Venäjällä ei ollut itsestäänselvyys eikä enää erityisen suosittu asia 1800-öluvun lopulla. Itse asiassa sitä alettiin jo pitää jonkinasteisena petturuutena, kun emämaan varjo alkoi nousta suuriruhtinaskunnan privilegioiden ylle. Ei siis ole ihan korrektia sanoa asioita muuten hyvin tuntevan Aleksei Škvarovin tapaan, että Gustav Karlovitš oli ”syntynyt tsaarin palvelukseen”. Kyseessä oli kunnianhimoisen miehen valinta, joka tuotti loistavia tuloksia.

Joka tapauksessa Mannerheimin pitäminen venäläisenä kenraalina on aivan oikein. Hänen uransa valkoisen armeijan ylipäällikkönä, sotamarsalkkana ja viimein Suomen marsalkkana ja presidenttinä on sitten jo toinen tarina. Monena mies eläessään. Ja kollegoja Mannella oli aikamoinen määrä. Tästä antaa hyvän käsityksen Mirko Harjulan teos Ryssänupseerit, joka on jäänyt aivan liian tuntemattomaksi suurelle yleisölle. ennen maailmassa Helsingin Sanomat olisi julkaissut siitä sunnuntainumerossaan koko sivun jutun. Mutta nyt eletään toista aikaa.

Pietarissa olisi monia paikkoja, jonne Mannerheimin muistolaatta sopisi. Žaharjevskaja-katu ja Chevalierkaartin kasarmit Špalernaja-kadulla, tallihallinto Bolšaja konjušennajan päässä sopivasti Suomen instituutin ja suomalaista Pyhän Marian kirkon läheisyydessä olisivat luontevia. Pääesikunnan rakennus, jossa mestarivakooja raportoi suuresta tutkimusmatkastaan Sinkiangiin (新疆) ja onhan niitä. Nyt valittu Galernaja-katu ja yleisesikunta-akatemia ovat hiukan ironinen paikka sikäli, ettei Gustav Karlovitš koskaan päässyt tähän akatemiaan, mikä lienee häntä harmittanut.

Mutta pääasia toki on, että kahden kansan suurmies saa ansaitsemansa muistolaatan. Historian oikusta hän, joka palveli keisariaan veroi i pravdoi, uskossa ja totuudessa, joutui sitten sotimaan keisarinmurhaajien oklokratiaa vastaan, teki siinä parhaansa ja menestyi hämmästyttävän hyvin.

Fortes fortuna adjuvat, sanovat latinistit, kai pöyhkeilläkseen vieraan kielen taidollaan tai sitten jostakin muusta syystä. Kuvamme Mannerheimista on tietenkin melko lailla myyttinen. Uusia myytinmurtajia kyllä ilmoittautuu melkeinpä joka vuosi, mutta Mannerheimin hahmo on aina kestänyt hyökkäykset niin täällä kuin itärajamme takana. Muistakaamme vain, mitä mieltä Stalin oli vastustajastaan.

Mannerheim on myyttinsä ansainnut. Kansainvälisessä vertailussa hän on suomalaisten sankariksi todella outo valinta, mutta kansa on valintansa tehnyt ja kyllä se tietää, aivan tarpeeksi.