Tykkijolla. Aikansa hirmuase

Tykkijolla. Muuan hirmuase

1700-luvun lopulla venäläiset kiinnostuivat kovin eräistä Ruotsin kehittämistä uusista aseista. Kyseessä oli Viaporiin sijoitettu Armeijan laivastao eli saaristolaivasto. Se koostui soutualuksista, mutta ei enää sellaisista Välimeren kaleereista, joilla Pietarin joukot yllättivät ruotsalaiset Riilahdessa vuonna 1714. Nyt kyseessä olivat myös hyvin liikkuvat alukset, mutta toisin kuin kaleereilla, niillä oli hirmuinen tulivoima, aikansa oloissa järeä tykistö, joka pystyi murtamaan kyljen tai hajottamaan takilan myös suurilta linjalaivoilta, jotka olivat kaikkien ajan meritaistelujen perusase.

Toisin kuin linjalaivat, uudet alukset eivät maksaneet tolkuttomasti. Linjalaivat, joissa saattoi olla lähes sata tykkiä, kuuluivat aivan eri kategoriaan. Saaristofregatit, sluupit ja muut uudet alustyypit saattoi rakentaa nopeasti ja halvalla. Halpuutensa ja liikkuvuutensa suhteen yksi niistä oli ylitse muiden. Se oli tykkijolla, joka ei nyt oikeastaan ollut mikään jolla vaan yleensä kaksimastoinen soutualus, jonka aseistuksena oli yksi iso tykki ja pari pienempää nikhakaa.

Koska alus oli pieni, ei tykki tarvinnut mitään rekyylinvaimennusta, vaan koko laiva hyppäsi taaksepäin, kun tykki päästi kidastaan 24 naulaisen lastinsa. Linjalaivoissa ja fregateissa oli aina rakennettava ns. mäkilavetti, jossa tykki syöksyi taaksepäin ylämäkeen ja palautui sitten paikalleen. Sen jälkeen se oli kohdistettava taas uudelleen.

Tykkijolla kohdisti tulensa kääntämällä koko laivaa ja se saattoi ampua vaikkapa koko ajan samalla vaakasuoralla suuntauksella. Kun kuulan lähtönopeus oli noin 300 m/s osui se vedenpintaan noin sekunnin kuluttua lähdöstään jossakin vajaan kolmensadan metrin päässä. Sen jälkeen se, kuten kerrotaan, otti pompun kuin kivi ns. voileipää heitettäessä. Erään lukemani kuvaksen mukaan kuula ponnahti tällöin suhteellisen korkealle ja saattoi mennä matalan laivan ylikin. Sen jälkeen pomput olivat matalampia ja osuma vesirajaan kruunasi suorituksen.

En nyt ihan varmasti tiedä, miten kaikki oikeasti tapahtui, mutta mielestäni tällainen alus saattoi helposti yllättää isonkin laivan saaristossa ja monissa olosuhteissa se saattoi paeta vahvempaansa ja pysytellä raehaulisateen kantaman ulkopuolella. Kantoihan kiinteä kuula aina paljon kauemmas. Kyseessä oli siis moottoritorpedoveneen vanhanaikainen muunnelma. Halpa ja nerokas ase, jota ruvettiin tuottamaan massoittain.

Venäläiset saivat kyseisestä helvetinkoneesta tietenkin vihiä ja yrittivät lähettää agenttinsa ruotsalaiselle telakalle oppimaan muka alan taitoja, mutta heitä ei suostuttu sinne ottamaan. Vasta Viipurin läpimurrossa 1790 venäläiset saivat saaliikseen yhden tykkijollan ja alkoivat sen jälkeen suoltaa niitä omilta telakoiltaan kiivasta vahtia.

Tykkijollako se juuri lienee ratkaissut Ruotsinsalmen toisen meritaistelun Ruotsin hyväksi, mene ja tiedä, mutta ainakin se näytteli siellä suurta osaa. Suomen sodassa jollat ja sluupit sitten olivatkin se varsinainen aselaji, jolla meritaistelut käytiin. Sävarin suuressa taistelussa vuonna 1809 tykkiveneet myös osallistuoivat runsaslukuisesti maataisteluun ja tukivat ruotsalaisia mereltä käsin.

Mukavia paatteja nämä jollat enempää kuin sluupitkaan eivät olleet. Tukholman merimuseosta hankin kirjan nimeltä ”De oändeligt förbannade sluparna”. Se kuvaa sitä ankeutta, joka noissa avoimissa aluksissa vallitsi, kun miehistö tuulessa ja tuiskussa, jopa myöhään alkutalvesta ponnisteli vailla mitään suojaa, aliravittuna ja kylmissään, monet sairaina ja ennen pitkää kuolleina.

Niinpä 1800-luvulla alettiinkin varustaa ainakin tuykkjollia myös kehikolla, joka voitiin peittää pressula ja joka tarjosi edes jonkinlaista suojaa hyytävää viimaa vastaan. Ruotsalaiset eivät vuoden 1809 jälkeen enää sotineet tykkipursillaan, mutta aseistuksessa ne säilyivät jonnekin Krimin sodan tienoille saakka, Norjassa jopa 1800-luvun lopulle.

Suomessa tykkijollat olivat Saimaan laivaston perusase sekä Venäjän että Ruotsin puolella. Meikäläisillä oli laivanlinnansa Ristiinassa ja Varkaudessa, venäläisillä Lappeenrannassa ja Savonlinnassa, joita yhdisti kanavaverkosto: Kutvele, Käyhkää, Kukonharju ja Telakanava. Ainakin Kukonharjussa näyttää olleen myös jommoinenkin varuskunta.

Laivastojen osuus sekä huollossa että muissa manöövereissä oli melkoinen Kustaa III:n sodan aikana, kuten erityisen hyvin ilmenee Jussi T. Lappalaisen uudesta teoksesta Kustaa III:n maasota. Suomen sodassa venäläiset yllättivät hyökkäämällä talvella ja oma laivasto poltettiin satamiinsa peräydyttäessä. Sen jälkeen paatteja kuitenkin rakennettiin uusia ja niillä suoritetut operaatiot olivat merkittäviä. Saimaan vesistö mahdollisti suuren tulivoiman ja liikkuvuuden eli helposti myös paikallisen ylivoiman sille, jolla oli millä liikkua pitkin vesiä.

Kun Suomi vuonna 1809 liitettiin Venäjään, menetti Saimaan laivasto merkityksensä rajan turvaajana ja vuodesta 1812 myös suuriruhtinaskunnan raja siirtyi Kannakselle. Näissä oloissa tykkijollien merkitys Saimaalla hupeni, vaikka niitä kyllä tarvittiin Ruotsinsalmen (Kotka) ja Viaporin tukikohdissa. Kun Ruotsi joka tapauksessa oli saatu omaksumaan vuoden 1812 politiikkansa, saattoi Venäjäkin alkaa tinkiä luoteisrajansa varustelusta, joka oli muutaman vuosikymmenen ajan maksanut sille valtavia summia.

 Tykkijolla, af Chapmanin nerokas sotalaiva oli näytellyt historiallisen osansa loppuun siinä vaiheessa, kun merelle ilmestyivät höyrykäyttöiset torpeedoveneet, venäjäksi minonosets, jotka porhalsivat vastustajan laivan kylkeen työntäen pitkän tangon päässä olevan torpedonsa (miinansa) räjäyttämään vihollisaluksen. Niillä todella onnistuttiin tekemään menestyksellisiä hyökkäyksiä, mutta se oli jo toista aikaa se. Saimaalla niitä ei  koskaan näkynyt.