Laivaturistina Saimaalla

Matkustusta Suomessa

Kun tänä Suomen suvena luonto tässä alkuviikosta hymyilyn sijasta enimmäkseen irvisteli, piti lomailevan eläkeläisenkin jättää pienvenepurjehdus Saimaalla ja astua laivakyytiin.

Entinen kuramylly eli rautainen tervahöyry Puijo ei nyt ole kaikkein kaunein matkustajalaivojen joukossa, mutta eipä se kyydissä olijaa haittaa. Sillä pääsee vaikkapa Savonlinnasta Kuopioon ja hienoa kyytiä saakin.

Saimaan laivamatkoista on kirjoitettu kuvauksia paljon jo 1800-luvulla ja melko lailla tuota samaa romantiikkaa löytyy sieltä yhä. Laivatkin kun ovat usein tuolta vuosisadalta peräisin. Silloin kerran höyrylaiva symbolisoi uutta aikaa ja Juhani Ahon tapainen romantikko sai aiheen kauhistella noita hirviöitä, jotka ilmestyivät korvaamaan vanhat kirkkoveneet. Nyt ne ovat nostalgiaa täynnä.

Muuten, vielä mummoni kertoili 1800-luvun kirkkomatkoistaan veneellä. Sopivalla tuulella veneeseen jopa nostettiin seilit…

Jotakin sykähdyttävää oli sentään vielä vajaa vuosisata sitten myös noissa valtavan kokoisilta näyttävissä Saimaan teräskolosseissa, kun niitä lapsen silmin katselin.

Ne kiitivät huimaa vauhtia kapeikoissa ja heittivät mahtavia aaltoja uimarien iloksi. Ja suorastaan epätodelliselta näytti, kun ne rantautuivat viereisen vuoren rantaan paljastaen ikkunoidensa takaa uivan hotellin, jossa tarjoiltiin väkijuomia.

 Hotelli merkitsi siihen aikaan paikkaa, jonne mentiin viettämään huonoa elämää. Sellaisia oli vain harvoissa ja valituissa paikoissa. Ja sittenkin myös ihan naapurissa joskus…

Mutta nykyajan laivamatkailijat ovat hyvin säädyllisiä. Kortin pelaajat eivät enää kansoita yläsalonkia ja ruokasalissakin varttunut yleisö tyytyy siihen yhteen ruokajuomaan. Humalaisia ei näy ja luulen, että tilanne on tässä suhteessa toinen kuin vielä puoli vuosisataakin sitten.

Lehdet kertoivat, alkuviikosta että nyt on risteilyille jonoa ja laivat ajelevat täysinä. Puijossa kuitenkin oli vain parikymmentä henkeä, mikä lienee alle viidesosa kapasiteetista. Väljyys toki oli miellyttävää, mutta mieleen tuli, että kyllähän tämä hieno matkailutuote ansaitsi vähän paremman kannattavuudenkin.

Heinäveden reitti on, kuten tiedetään, Suomen kauneimpia. Vastaava toki löytyisi esimerkiksi Pihlajavedeltä Savonlinna-Sulkava väliltä, mutta se ei ole vakituisessa käytössä.

Joka tapauksessa Heinäveden reitti on ehdoton klassikko ja suomalaisen turismin helmi, jota voi suositella kaikille. Sama koskee Puijo-laivaa, vaikka se ei ihan yhtä kaunis olekaan kuin eräät muut.

Joka tapauksessa laivan palvelut eivät jättäneet toivomisen varaa. Ateriat olivat kohtuuhintaisia ja täyttä gourmet-tasoa. Juomistakaan ei kiskottu, vaikka myyjällä oli monopoli. Tuskinpa kukaan sinne taskumattia muilutti kuten ennen muinoin.

Varasin matkalle lukemista mukaan, mutta nuo kymmenisen tuntia Savonlinnasta Kuopioon menivät sen verran nopeasti ilman sitäkin, että tuskin ehdin montaakaan sivua lukemaan. Kanavat ja sulutukset ovat reitin keskivaiheilla sen verran tiheässä, että aika kuluu rattoisasti niitä seuratessa.

Reitti ja laivan palvelut ovat siis hienot ja hinnatkin kohdallaan. Mutta olisiko mahdollista vierä jotenkin sen lisäksi parantaa tuotteen houkuttelevuutta?

Tuli mieleen, että kun laivassa on kaksi erillistä salonkia, voisi edes toiseen järjestää halukkaille musiikkia, vaikkapa haitarin soittoa tai karaokea. Kai sitä joillakin risteilyillä onkin? Toinen idea koskee lippuja, joilla nyt on kiinteät hinnat. Ehkäpä niistäkin voisi tehdä joustavia nykyisten lento- ja bussilippujen tapaan?

Nytkään ei ole pakko ostaa lippua koko reitille, vaan laivaan ja sieltä pois voi nousta monesta paikasta. Autokuljetuksetkin näyttävät järjestyvän ja hyvä niin.

Ehkäpä tietyille pätkille voisi laatia oman erityisen ohjelmansa. Mutta ehkäpä esimerkiksi Uuden Valamon ja Kuopion (Ortodoksinen kirkkomuseo) välillä onkin jo jotakin vastaavaa ainakin kilpailevilla yrityksillä?

Lienee vaikeaa luoda mitään ohjelmaa, joka kelpaisi kaikille, vaikka kaksi erillistä salonkia toki antavat itse kullekin mahdollisuuden karttaa sellaista, mikä saattaisi hermostuttaa osaa kuulijakunnasta.

Ehkäpä tilausristeily on se realistisin tapa täyttää laiva? Kuitenkin muistan haikeudella vielä sen 1950-luvun linjaliikenteen, jossa laivat pysähtyivät joka toisen niemen nokassa. Ne huudattivat aina ennen laituria ja landasivat, mikäli joku sieltä vilkutti.

Sama systeemi näyttää toimivan Heinäveden reitillä, en tiedä. Ehkä matka on kuitenkin varattava netin kautta tai soittamalla.

Ongelmana varustamolle joka tapauksessa on, että sesonki on niin tavattoman lyhyt ja kustannukset ovat suuret. Siksi tämä mainio turismituote on ilmeisen vaikea saada kannattamaan ainakaan linjaliikenteenä.

Suomen ja erityisesti Itä-Suomen turismin ongelma on ollut ja on lyhyt sesonki ja pieni väestöpohja. Väkeä on kohteisiin tuotava muualta ja sitähän toki myös tehdään. On kuitenkin ilmeistä, että ulkomaalaisille yleisöille on kullekin räätälöitävä oma tuotteensa.

Pelkät maisemat eivät jaksa ketään loputtomasti kiinnostaa, ellei ymmärrä niihin liittyviä tarinoita. Venäläisiä kiinnostavat eri tarinat kuin kiinalaisia ja myös suomalaiset tarvitsisivat omat tarinansa. Olen varma siitä, että erittäin harvat pystyvät ymmärtämään niiden seutujen historiaa, joiden halki vaikkapa Heinäveden reitti kulkee.

Lähtekäämme nyt vaikkapa keskiajasta, jolloin Karjala oli sekä Ruotsista että Novgorodista enemmän tai vähemmän riippuvainen alue. Savon synty ansaitsee myös oman tarinansa, vetäähän se koska tahansa vertoja tuolle saksalaisten Drang nach Osten-touhulle, vaikka mittakaava onkin pienempi.

Saatiinhan sitä kautta heimollemme elintilaa ja jopa Stolbovan rauhassa ryöstämämme alueet ovat yhä osittain meillä. Saksalaisethan saivat omansa paljolti palauttaa, vaikka onhan se Pommeri heilläkin yhä.

Mutta se on toinen juttu. Kuopio on joka tapauksessa meidän ja pysyy.  Niin on Joensuukin. Kuten ortodoksinen kirkkomuseo ja myös Kuopion hautausmaa todistavat, hyviä suomalaisia me noista karjalaisistakin sitten lopulta saimme. Ruptuurisota on unohdettu. Mutta kaikesta tästä pitäisi kertoa.

Turistille välttämätöntä orientaatiota tarjoavat tietenkin paikkakuntien kaikki sodat ja taistelut, jotka ovat ikuisesti kiinnostavia.

Tarinat voi aloittaa jo Savonlinnasta, unohtamatta matkalla Matarin tykkivenetaistelua Kustaan sodassa. Kuopiossa kaikki Suomen sotaan liittyvät tarinat ja muistelmapätkät ovat varsinainen aarreaitta. Tällainen tarinointi on sitä paitsi halpaa, sillä toki sen voi hoitaa nauhalta vai missä ne äänet taas nykyään säilötäänkään?

Ymmärrän, että risteilyt ja varsinkin reittiliikenne tapahtuvat kannattavuusrajalla, joten mitään kalliita ohjelmia (kuten hanuristi) ei kannata ilman muuta tuotteeseen lisätä, ellei näin ennakolta sovita risteilyn tilaajan kanssa.

Kuitenkin uskon, että esimerkiksi venäläisille kannattaisi tehdä omat äänitteensä, vaikkapa toisen kerroksen salonkiin ja milloin kyydissä on vaikkapa kiinalaisia, heille olisi tehtävä aivan omat tarinansa, jossa otetaan huomioon myös se, ettei koko Euroopan historiaa todennäköisesti tunneta. Toki nykyaikaisia kuulokesysteemejä voidaan tässä hyödyntää.

Asialle eli tarinoita kertomaan on tietenkin pantava sellaiset kulttuurin tuntijat, jotka ymmärtävät miten sanoma otetaan kussakin maassa vastaan. Täyttä idiotismia olisi vain kääntää sama teksti eri kielille.

Mutta tämä kuuluu sitten jo räätälöityjen risteilyjen ohjelmaan. Suurille ryhmille olisi muutenkin varmaan syytä luoda omaa ohjelmaa. Laulu, soitto ja juomat ovat varmaankin avainasemassa, kun lomailusta puhutaan.

Tässähän sitä työmaata riittää. Kiitos vain varustamolle ja henkilökunnalle mainiosta risteilystä, joka ainakin itselleni oli hyvin viihdyttävä ja hintansa väärtti!

Tolvanat ja nykyaika

Tolvanoiden Suomi

Suomen kielen sana tolvana tulee venäjän sanasta bolvan (болван), joka tarkoittaa puupökkelöä ja myös jumalankuvaa tai täytettyä eläintä (чучело). Kyseessä siis on joku kuvatus, joka ei kuitenkaan ole aito toimija, vaan vailla omaa älyä ja tahtoa. Tässä mielessä on ymmärrettävä sana bulvaani, joka suomessa on oma sanansa, mutta venäjässä  tuo sama bolvan.

Markkinoilla bulvaani ei ole aito toimija, vaan niin sanoakseni näköistoimija, jonka tehtävänä on johtaa harhaan tai peitellä jälkiä. Sinänsä se ei symbolisoi tyhmyyttä, vaan tahdotonta epäaitoutta ja epäitsenäisyyttä. Se on vain herransa työkalu. Bulvaani voi toki jonkun toisen kannalta olla arvokas apuväline erilaisissa vedätyksissä ja yleensä myös saa vaivoistaan kohtuullisen korvauksen.

Paras bulvaani toki on se, josta suomessakin käytetään sanaa tolvana. Kyseessä on henkilö, joka suorittaa tehtävänsä toisen hyväksi ja omaksi vahingokseen, palkkaa pyytämättä, pelkästä aatteesta ja vaikkapa oman itseihailunsa edistämiseksi.

Maassamme on tolvanoita esiintynyt sukupolvesta toiseen. Sanaa kannattanee käyttää aika varovasti, sillä esimerkiksi kaikki sodan aikana Saksaan turvautumista kannattaneet eivät varmastikaan olleet tuon maan systeemiä ihailevia tolvanoita vaan reaalipoliitikkoja. Sama koskee monia eri aikoina Venäjältä eri tavoin tukea etsineitä. Myös EU-tolvanat ovat joskus saattaneet lähteä rationaalisista premisseistä.

Tolvanoiksi kannattaa kai määritellä vain ne, jotka hyväuskoisesti toimivat itsensä ja maansa vahingoksi ideologiansa sokaisemina, vaikka myös heille ovat aivan tuttuja ne tosiasiat, jotka osoittavat tuollaisen toiminnan mielettömyyden.

Tolvanalle tosiasiat eivät merkitse mitään, sillä hän katselee niitä ideologiansa silmälasien läpi. Mikäli tosiasiat osoittavat, että vaikkapa sosialismi tai kansallissosialismi ovat aikaansaaneet pelkkää onnettomuutta tai ainakin voittopuolisesti sitä, ei tolvana anna sen häiritä uskoaan. Itse asiassa hän kaiketi kokee toimintansa sitäkin ansiokkaammaksi –onhan se ainakin taatusti.

Muistan hyvin, miten Arvo ”Poika” Tuominen 1970-luvun taistolaisaallon huippuaikoina julkaisi kirjan, jossa hän hyvin vakuuttavasti koetti selittää nuorille tolvanoille, ettei heidän tavoittelemansa sosialismi ole mikään uusi keksintö. Sitä oli jo kokeiltu ja ”Poika” oli ollut kokeilua katsomassa ja olihan siellä ollut moni muukin, joilta voi kysyä.

Tämä oli aivan turhaa. Suomessahan kaikki menisi aivan toisin ja sitä paitsi nuo niin sanotut tosiasiat sosialististen maiden historiasta ja nykypäivästä olivat pelkkää panettelua, kuten Neuvostoliiton viralliselta taholta oli selvästi ilmoitettu. Niin että se niistä faktoista.

Voiko tätä porukkaa tuomita sen johdosta, että se uskoi sitä, mitä halusi uskoa ja mitä miljoonat muutkin uskoivat? Eikö riitä, että sillä oli mitä parhaimmat tavoitteet ja että sen sinänsä usein häikäilemätöntä, mutta niin epäitsekästä toimintaa motivoi suuri ja pyyteetön ihmisrakkaus?

Kyllä voi ja pitääkin. Nykyajan tolvanoiden herättäminen pökkelön unestaan lienee keskimäärin yhtä mahdotonta kuin vastaava asia olisi ollut heidän 1970-luvun kollegojensa keskuudessa. Sen yrittäminen on kuitenkin moraalinen velvollisuus.

Tolvanuus ei ole älyllinen valinta, vaan emotionaalinen ja sen valtaan joutunut näkee asian moraalisena urotekonaan. Aatetta, joka tähän velvoittaa, ei edes sovi arvostella tai koetella logiikan keinoin, silloin kyseessä on rienaus, joka viime kädessä kohdistuu tolvanoihin itseensä.

Muistan hyvin, millaisen raivon pyhän asian rienaaminen herätti taistolaisaikana. Erona nykyiseen kuitenkin oli, ettei valtiovalta ollut rekrytoinut poliisikomppaniaa valvomaan ja estämään tällaista toimintaa.

Joskus nuorena lukiolaisena jopa innostuin rienauksesta (blasphemy) sen anglosaksisessa muodossa, ennen kaikkea Bertrand Russellin ansiosta. Myöhemmin se alkoi minusta tuntua lattealta ja kiinnostuin mannermaisen filosofian syvällisyyksistä, joihin taas Russell oli suhtautunut ironisesti.

Kun ikää on kertynyt, olen alkanut taas ymmärtää, millainen aarre anglosaksinen terveen järjen filosofia oikeastaan on.  Ironia ja satiiri ovat aina olleet sen terävimpiä aseita humpuukia vastaan.

Lukiolaisena ahmimani Russellin esseet, kuten ”Älyllisen hölynpölyn pääpiirteet” ovat ikituoreita. Niissä on sitä voltairelaista persiflagea, joka aikoinaan niin raivostutti kaikkia pölkkypäitä ja raivostuttaa yhä. Näin on siksi, että se on järjen puolella humpuukia vastaan.

Mutta onko ylipäätään sallittua puhua tavalla, joka raivostuttaa ihmisiä? Sehän tarkoittaa, että he pahoittavat mielensä? Eikö moderni poliittinen korrektisuus juuri pyri siihen, ettei kenenkään tarvitsisi pahoittaa mieltään, lukuun ottamatta nyt naurettavia vanhuksia, joiden arvot ovat vanhanaikaisia?

Olisinpa halunnut nähdä, mitä vanha kunnon Bertrand olisi sanonut tuosta PC-ilmiöstä, jonka loukkaaminen nykyään saa kaikkien maiden tolvanat takajaloilleen. Sattumoisin sen suojassa on myös noussut uskomattoman vahva obskurantismi, joka on valloittanut yhä enemmän asemia myös kaikissa vanhoissa sivistysmaissa.

Voltairen tavoin joudun tunnustamaan, etten tiedä vastauksia kaikkiin syvällisiin kysymyksiin, jotka eivät välttämättä ole turhia ja mielettömiä, mutta eivät niitä tiedä muutkaan. Niinpä pidän luovuttamattomana oikeutenani lähestyä kaikkea klerikalismia ja muutakin humpuukia järjen näkökulmasta. Se on oikeus, joka länsimaissa on saavutettu pitkän taistelun tuloksena ja jolle koko sivistysmaiden kehitys perustuu.

Tuntu uskomattomalta, kun tuolla bittiavaruudessa saa yhä uudelleen tänä päivänä tutustua ihmisiin, jota ovat täysiä tolvanoita sanan vanhassa merkityksessä. Tämä siitä huolimatta, että takana saattaa olla akateemisia opintoja ja peräti tohtorin tutkinto. Näinhän se oli myös taistolaisaikana.

Ei kai tässä siis mitään uutta ole. Silti asia jaksaa hämmästyttää. Hurjinta on, että EU:n piirissä juhlituimmat johtajat ovat julkisia tolvanoita, joiden esiintymiset aiheuttavat yhä uudelleen myötähäpeää. Lukekaapa nyt vaikka Merkelin vuodatuksia.

Valistus joutui aikoinaan voittamaan erittäin sitkeää ja voimakasta vastarintaa. Se rienaus, joka oli Voltairen ase tolvanoita vastaan, peri lopulta voiton. Se oli vaarallista ja ilman maan mahtavien tukea loru olisi loppunut lyhyeen. Valistuneet itsevaltiaat olivat kuitenkin se tukipylväs, johon klerikalismin pimeyttä vastaan taisteleva humanismi saattoi tukeutua. Missä he nyt ovat? Visegrád maissa?

Se oli aikaa, jolloin ei vielä ollut keksitty humpuukien tasa-arvoa saarnaavaa monikulttuurisuutta ja jolloin vähän tunnettuja ulkomaita saattoi jopa käyttää fiktiivisinä rationalismin tyyssijoina, joihin omia typeryyksiä voi peilata, kuten tehtiin vaikkapa Montesquieun Persialaisissa kirjeissä. Siinähän selväpäinen ihminen seikkailee tomppelien keskuudessa.

Ehkäpä nyt voisi olla aika kirjoittaa tuollainen romaani uudelleen, vai onko se jo tehty? Onhan meillä Ayaan Hirsi Ali, Hamed Abdel-Samad ja keitä lieneekin.

Meillä ei kuitenkaan ole tainnut näkyä näiden teosten suomennoksia. Eikö meitä todellakaan kiinnosta nähdä, miltä tomppelit näyttävät ulkoa katsottuna? Ehkä se olisi liian sietämätöntä. eihän meillä neuvostoaikanakaan ilmestynyt ns. toisinajattelijoiden teoksia.

Vai voisiko asiaa selittää pelkästään se, että kustantajat pelkäävät? Neuvostoliiton ollessa voimissaan se oli ilman muuta hyvä selitys. Silloin saattoi heti saada kimppuunsa sekä viranomaiset, että vapaaehtoiset tolvanat.

Mitä nykyisin sitten voitaisiin pelätä? Aseellista hyökkäystä? Se olisi kovin raukkamaista, mutta tietenkin mahdollista. Mitäpä nykyään voisi odottaa kustantajilta, joiden ainoa kutsumus on tehdä rahaa?

Mutta eikö tässä saataisi olla hyväkin bisnes? Sitä paitsi nyt tuskin tarvitsee edes pelätä obskuranttien nostamia oikeusjuttuja, koska nuo kirjat on jo monissa sivistysmaissa julkaistu ilman sellaisia.

Vai pelätäänkö tässä tolvanoita ja heidän boikottejaan? Vai onko tämä rooli sisäistetty myös kustantajapiireissä? Vai onko näitä kirjoja jo tulossa markkinoille? Odotan mielenkiinnolla.

Uuden keskiajan tulosta on puhuttu jo vuosikymmeniä ja kehitys näyttääkin yhä pahemmalta. Paras vastamyrkky sille on uusi valistus. Sitä totisesti tarvitsevat sekä obskurantismin pauloissa olevat maahanmuuttajat että ne tolvanat, jotka ymmärtämättömyyttään estävät heidän nousuaan pois keskiajasta, rationaalisen kulttuurin piiriin.

Lopuksi pitänee kysyä, kenen bulvaaneja nämä tolvanat oikein ovat? Onko olemassa jokin organisoitunut taho, joka heitä manipuloi?

Sellaisen olettaminen on aivan tarpeetonta. OECD:n kaltaiset elimet, joiden ainoa huoli tässä maailmassa on BKT:n kasvattaminen, toimivat aivan avoimesti eikä myöskään EU pahemmin salaile sitä, mihin se milloinkin on ajautumassa.

Tolvanat eivät kuitenkaan tarvitse palkkiota eivätkä salaisia ohjeita, he tekevät kaiken oman intonsa ilossa ja mikäli heidän toiminnastaan koituu heille itselleen vahinkoa, on se vain paras todistus siitä, että asia on puhdas ja vilpitön.

Ikävä puoli asiassa on vain se, että nuo kustannukset eivät lankea vain entusiasteille, vaan myös sille suurelle joukolle, joka ei niitä halua.

Herra Kekosen suhteet Moskovaan

Herra pysähtyneisyys ja Kekonen

Leonid Brežnev, Rabotšije i dnevnikovyje zapisi, 1963-1982, 1. IstLit, Moskva 2016, 1261 s.

2 Zapisi sekretarej prijomnoj L-I. Brežneva 1965-1982. IstLit, Moskva 2016, 1228 s.

3 Rabotšije i dnevnikovyje zapisi 1944-1964, IstLit, Moskva 2016, 971 s.

Minulla oli onni saada Moskovasta lahjaksi mahtavan upea kolmiosainen teos, jonka keskeinen sisältö on Brežnevin päiväkirjat. Lisäksi kirja sisältää Brežvnvin sihteerien muistiinpanot siitä, kuka kulloinkin oli pääsihteerin vastaanotolla Kremlissä, datšalla tai Zavidovossa, ynnä muuta.

Viimemainitussa paikassa pääsihteeri viihtyi hyvin ja hänelle lähetettiin usein sinnekin asiakirjapaketteja, kuten sihteerit muistiin merkitsivät.

Kuten jo tiesimmekin, Kekkosen kanssa Leonid Iljitšillä ei ollut erikoisen läheiset välit ja niinpä näyttää Kosygin saaneen evästää joskus pääsihteeriä Suomen asioista ennen tapaamisia, jotka yleensä kestivät vain vajaat pari tuntia.

Toki Brežnev tapasi muitakin suomalaisia, mutta harvoin. Kuusinen mainitaan kerran, samoin Paasio, Pessi pari kertaa ja niin edelleen.

Korkeimman tason tapaamisiin  Kekkosen kanssa tuskin oli erityistä aihettakaan, asiat valmisteltiin joka tapauksessa keskuskomitean Suomi-deskillä ja politbyroo ja pääsihteeri sitten tekivät päätöksensä sen tiedon varassa, joka heillä oli, eikä se liene paljoa ollut.

Brežnev ei ollut mikään Paasikivi tai Relander, jotka tekivät tarkat muistiinpanot päivän tapahtumista, kuten myös Kekkonen teki. Brežnevin muistiinpanot ovat etupäässä käytyyn keskusteluun tarkoitettuja apuvälineitä ja usein sangen viitteellisiä.

Julkaisijat ovat onneksi olleet ilmeisen tarkkoja ja kertovat muun muassa sen, mikä osa on milläkin musteella kirjoitettu. Muistiinpanija harrasti myös ympyröitä ja nuolia, jotka on uskollisesti toistettu myös julkaisussa.

Muutenkin kirjasarja on erinomaisen hienoa painotyötä ja perinpohjainen selostaessaan esimerkiksi tuhansien vierailijoiden taustoja.

Joskus toki tekevälle sattuu ja kolmannessa osassa on Kekkosen valokuva, jonka väitetään esittävän Titoa. Mutta eipä tuo Kekkosen arvoa alentane, ellei hän itse sitä tee.

Mitä siis Kekkonen ja Brežnev tapaamisissaan tekivät? Tämä jää enimmäkseen arvoitukseksi. Aihepiirit mainitaan silloin tällöin, mutta enemmän kiinnitetään huomiota päivällispuheisiin, jotka todetaan pidetyiksi, kunniamerkkeihin ja vastaaviin. Ilmeisesti asiaakin puhuttiin ja on mahdollista, että pikakirjoittajat merkitsivät keskusteluja muistiin, mutta näissä kirjoissa niitä ei ole.

Ottakaamme esimerkiksi 28 maaliskuuta 1964. Tuolloin pääsihteeri käsittelee monia erilaisia asioita alkaen traktorien vastaanottamisesta ja Adlerin ja Suhumin välisen tien parantamisesta toveri Kadarille lahjoitettavaan kelloon, jossa tulee olla ns. ankkurikoneisto.

Käsiteltävänä on myös Kekkosen pyyntö päästä tapaamaan Hruštšovia syntymäpäivän johdosta. Siihen päätetään suostua ja ”luoda olosuhteet” matkaa varten

Mutta on joukossa yksi kiinnostavampikin asia, harvinaisuus lajissaan näissä vankoissa niteissä. Brežnev on nimittäin kirjoittanut  

Кеконен –просит

Свалить Сукселайнена

eli siis:

Kekonen (Brežnev kirjoitti UKK:n nimen systemaattisesti väärin) pyytää kaatamaan Sukselaisen.

Kyse on, kuten kommentoija on ymmärtänyt, Maalaisliiton puheenjohtajan paikasta. Kuten muistetaan, Sukselaisen suhteet emigranttivirolaisiin ylioppilaisiin olivat se syy, jonka takia hänet leimattiin neuvostovastaiseksi ja siis kelvottomaksi istumaan noin vastuunalaisella paikalla.

Sivumennen sanoen, Sukselainen hävisi äänestyksessä Virolaiselle äärimmäisen niukasti, mikä osoittaa sekä sen, ettei Moskovalla ollut mitään keinoa määrätä siitä, mitä kansan syvät rivit Suomessa ajattelivat tai tekivät että toisaalta myös sen, että aika vähäkin painostus saattoi riittää.

Sat sapienti. Mikäli näytti siltä, ettei vähempi riittänyt, saattoi Moskova aina löytää järeämpiäkin aseita. Mikäli suomalaiset halusivat pelastaa mahdollisimman paljon päätösvaltaa itselleen, kannatti naapurin mielipide ottaa huomioon.

No, ei kai tämä mikään suuri sensaatio ole. Härskiähän se peli oli ja Kekkonen oli Machiavellinsa hyvin opiskellut. Hän käytti mielin määrin sitä yhteyttä, jota jotkut kirjoittajat ovat häveliäästi nimittäneet ”puoluelinjaksi” ja joka ei tietenkään ollut mikään puoluelinja, vaan salaisen palvelun suora linja moskovalaisiin kontakteihin.

Olisi liioittelua sanoa, että pääsihteeri Brežnev olisi ollut yksi noita kontakteja. On ilmeistä, että hän tyytyi siihen, miten alaiset hoitivat tuota mallikelpoista provinssia eli Suomea eikä ollut sitä koko ajan valvomassa, kuten keisarit Nikolai I:tä myöten tai vielä pääsihteeri Hruštšov, jonka paheksumista herättänyt suhde Kekkoseen tulee tässäkin kirjassa mainituksi.

Kirjan upea ulkoasu kuvastanee sitä pieteettiä, joka valtion mahdille naapurimaassa annetaan ja on annettu. Vaikka Leonid Iljitš on saanut jälkimaailmalta huonot arvosanat johtajana, näyttää suuri yleisö kuitenkin yhä kaipaavan niitä huolettomia päiviä, jolloin keskityttiin juhlimaan omaa itseä ja suuria saavutuksia –застойно-застольный период.

Se oli sitä aikaa, kun juna pysähtyi ja tilannetta yritettiin korjata simuloimalla matkan jatkumista ikkunat pimentämällä ja määräämällä matkustajat hytkyttelemään tahdissa.

Mukavastihan se meni Suomessakin. Lehdet olivat tulvillaan Kekkosen kuvia milloin minkinlainen karvahattu päässään, milloin Zavidovossa ja milloin vaikkapa Uzbekistanissa.

Sillkoin taisi tuntua siltä, että UKK oli kerrassaan ilmiömies päästessään noiden herrojen kanssa marjaan ja metsällekin.

Ehkäpä se oli niinkin, mutta kyllä Kekonen tosiasiassa hukkui lukemattomien muiden Zavidovon vieraiden joukkoon Brežnevin näkökulmasta katsoen. Keskuskomitean sihteeristön ja KGB:n näkökulmasta asia oli varmaan toisenlainen.

Jälkeenpäin katsellen aikakausi näyttää melko koomiselta, mutta tragiikkaa siinä on aika vähän. Pitänee toivoa, että meidänkin aikaamme voitaisiin joskus näin arvioida, mutta valitettavasti asia ei näytä erikoisen todennäköiseltä.

Pyhä yksinkertaisuus

Pyhä yksinkertaisuus

Kun Jan Hus seisoi polttoroviolla, hän huomasi vanhan mummon tuovan roviolle lisää poltettavaa ja lausahti  oppineiden kielellä: ”O sancta simplicitas”!-voi pyhä yksinkertaisuus.

Usein tätä lausetta käytetään banaalisti tarkoittamaan vain tyhmyyttä. Eihän tuo nainen ymmärtänyt hengen vapaudesta ja sen tarpeellisuudesta tuon taivaallista, mutta ei hän mitään sellaista tarvinnutkaan, ainakaan mielestään.

Kokemus toki osoittaa, etteivät kaikki sokeasti asialleen omistautuneet ole suoranaisesti tyhmiä sikäli, että heiltä puuttuisi kykyä loogiseen ajatteluun. Kyse ei ole logiikasta, vaan tunteesta, joka hallitsee kaikkea ja panee aina tarvittaessa älyn töihin etsimään perusteluja asialle, joka saattaa edustaa pahempaa kuin pelkkä idiotismi.

Näitä ajatellessa mieleen nousevat ensimmäisenä vuoden 1937 päivät Neuvostoliitossa. Tuossa vihalle perustetussa valtiossa nousi silloin pyhän vihan ylistäminen korkeimmilleen ja sille löydettiin yhä uusia kohteita. Ihmiset, jotka olivat olleet Leninin ja Stalinin lähimpiä työtovereita paljastuivatkin yhtäkkiä kataliksi rikollisiksi, joiden tarkoituksena oli koko ajan ollut estää maailmanhistorian kärjessä marssivan neuvostojen maan siirtyminen korkeampaan yhteiskuntajärjestelmään kaikkien onneksi.

Nyt alkoivat varsinaiset tuholaisten ja diversanttien paljastamisen orgiat. Lapset ilmiantoivat vanhempiaan, vaimot miehiään, alaiset johtajiaan. Koska rikos sosialismia vastaan oli pahin kuviteltavissa oleva, oli vaadittava rangaistuskin selvä. Se oli VMN, rangaistuksen korkein aste eli teloittaminen ampumalla.

Pelkästään Neuvostoliitossa oleskelevia suomalaisia tuo karu rangaistus kohtasi noin kymmenen tuhatta kertaa, enimmäkseen parin vuoden sisällä. Se oli niin paljon, että heikompien usko alkoi jo horjua, mutta toisaalta ilmeisesti ilmiantoihin sotkeutuneiden usko vain vahvistui, sillä nyt sitä  vasta tarvittiin.

Teloitus ja ilmianto saivat eräänlaisen rituaalisen roolin. Kyseessä oli uskon teko, jollaisia aikoinaan espanjassa kutsuttiin juuri tällä nimellä: auto da fe. Silloin poltettiin kerettiläiset ja luopiot roviolla, nyt, rationaalisempana aikana tyydyttiin likvidointiin minimaalisin menoin ja kustannuksin.

Kaiken ytimessä oli juuri tuo usko. Itse Stalin viittasi uskon tärkeyteen niissä johtopäätöksissä, joihin puolueen historia antoi aihetta ja jotka kiteytettiin puolueen historian ns. lyhyen kurssin lopussa. Petturit ja heikkouskoiset saattoivat tehdä suunnatonta vahinkoa myös vähälukuisina.

Kuten tiedetään, usko ilman tekoja on kuollut ja siksi nostettiin mainittuna vuonna 1937 kaikkien esikuvaksi tšekistien lahjomaton päällikkö Nikolai Ježov, mies, jolla ei sana koskaan eronnut teosta.

Monet muut, kuten nähtiin, hokivat kyllä uskollisuuttaan puolueelle, mutta käytännössä he tekivätkin sitä, mikä näytti järkevältä ja kohtuulliselta. Vasta silloin, kun ihminen pantiin kovan paikan eteen ja häntä vaadittiin tuomitsemaan vaikkapa omat vanhempansa, koeteltiin kunnon bolševikin kunto ja kelpoisuus.

Toki Ježov ennen pitkää todettiin tuholaiseksi ja petturiksi ja teloitettiin monine apulaisineen. Heistä tuli syntipukkeja niille ylilyönneille, joita heidät oli käytännössä pakotettu tekemään.

Itse suuren asian pyhyys kuitenkin säilyi ja sillä myös oli ilmeisen hyvät elinedellytykset. Moni ihminen kaipasi elämälleen ja uhrauksilleen korkeampaa tarkoitusta ja sellaiseksi tarjoutui kuin itsestään suuri ja erehtymätön puolue, joka kynti vakoaan maailmanhistoriaan. Ihmisen osa oli lopultakin hyvin helppo: tarvitsi vain tehdä, mitä käskettiin. Mikään uhraus ei ollut liian suuri.

Tämä psykologia näyttää nousevan yhä uudelleen kukoistukseensa, vaikka se välillä jo näyttää kuolleelta. Se on totalitarismin kasvualusta ja se elää myös sellaisessa valtiossa, joka ei ole totalitaarinen. Se luo omat instituutionsa ja norminsa ja palvoo niitä absoluuttisina totuuksina, joiden horjuminen voisi romahduttaa koko uskovaisen maailman. Siksi niihin ladataan niin paljon tunnetta.

Tässä iässä voi jo muistella huvittuneena taistolaisten touhuja, jotka jälkeenpäin näyttävät pelkästään hölmöiltä. Aikanaan kyse oli pyhyydestä, joka jätti yksilöt ja heidän vähäpätöisen elämänsä toisarvoiseksi materiaaliksi, jolle tulevaisuus piti rakennettaman.

Kun tulevaisuus ei sitten kuulunutkaan bolševismille, näytti normaaliksi ajateltava avoin yhteiskunta nousevan jälleen arvoonsa. Ehkäpä historia oli suorastaan päättynyt ja kaikki kansat pääsisivät palaamaan sille valtatielle, joka ainoana saattoi johtaa sinne, minne ihmiskunnan pitääkin mennä.

Asia ei kuitenkaan ole käytännössä yhtä yksinkertainen kuin se on teoriassa. Kuten Sir Isaiah Berlin aikanaan totesi, vapaat henget ymmärtävät, ettei historialla ole mitään librettoa. Tulevaisuus on ihmisten itse luotava ja on tahdon asia päättää, mitä halutaan. Yhdet haluavat yhtä ja toiset toista. Totalitaarisessa yhteiskunnassa ja totalitaarisessa psykologiassa nämä toiset edustavat rikosta ja petosta, mutta se ei ole eikä saa olla normina siellä, missä vapautta kunnioitetaan.

Tämä tuli mieleeni, kun sain yllätyksekseni todistaa, miten omista vähäpätöisistä blogeistani etsittiin rasismia ja ihmisvihaa ja ilmeisesti oltiin niitä jopa löytävinään, vaikka esimerkkejä ei tuotukaan nähtäville.

Mutta totalitaarinen psykologia ei ole tyytyväinen edes siihen, mitä löytää, vaan haluaa tunkeutua syvemmälle, asioiden varsinaiseen olemukseen saakka. Mikäli joku kannattaa toisenlaista skenaariota maan tulevaisuudelle kuin nuo orwellilaiset hyvinajattelijat, hänen täytyy olla objektiivisesti ottaen ihmiskunnan vihollinen.

Tuon facebookissa käydyn keskustelun käynnisti havainto, jonka mukaan blogini olivat tarttuneet johonkin suodattimeen ja niitä pidettiin a priori jonkinlaisena vihapuheena, joka saattoi kuka ties olla rikoslain tuntemaa kiihottamista kansanryhmää vastaan.

No, eihän sellaista löytynyt millään mittapuulla, mutta olipa kiinnostavaa seurata käytettyä argumentaatiota. Todellisena limbona oli jonkun älyllisesti takapajuisen henkilön ad hominem kiljahdus: jokin epäillyn joskus esittämä kommentti(???), joka oli todistus kusipäisyydestä, oli pätevä syy sille, että hänen kohdallaan voitiin ”antaa sensuurin laulaa(???)”. Myöhemmin laulajiksi korjattiin ”filtterit”.

Moukkamaisuus ei meikäläistä hätkähdytä, eikä sillä tietenkään ole laajempaa mielenkiintoa. Toisin on asia sellaisen psykologian kohdalla, joka muitta mutkitta kannattaa sensuuria eikä ilmeisesti kykene hahmottamaan muita mahdollisia maailmankatsomuksia kuin omansa, saati antamaan niille sellaista vapautta, johon demokraattisen yhteiskunnan on perustuttava niin kauan kuin se haluaa olla avoin ja demokraattinen.

Tämä tapaus on toki lähinnä säälittävä ja lajissaan räikeä, mutta ei näköjään niinkään harvinainen. Sinänsä suhteellisen suppeassa keskustelussa esiintyi toinen toistaan tyhmempiä vihapuheen purkauksia, noita pyhän yksinkertaisuuden ilmauksia, joita maailmassa ilmeisesti tulee olemaan ajasta aikaan.

En missään tapauksessa halua lietsoa vihaa tyhmiä kohtaan, sillä itsehän he asiasta joutuvat kärsimään. Voin vain kuvitella, miltä tuntuisi joka aamu herätessään havaita olevansa tyhmä, mutta ehkäpä kohtaloa lieventää se, ettei asialle kyetä näkemään mitään vaihtoehtoa, en tiedä.

Itse tyhmyyttä ja hölmöyttä sen sijaan otan vapauden vastustaa. Sen täytyy kuulua jokaisen oikeuksiin avoimessa, demokraattisessa yhteiskunnassa.

Yksinkertaisuus saattaa olla vilpitöntä ja siinä on usein jopa ihailua herättäviä piirteitä. Kaikki yksinkertaisuus, varsinkaan sellainen, jolla on intellektuaalisia pretensioita, ei ansaitse ihailua, vaan ylenkatseen.