Isänmaa ja Stalin-isä

Isänmaan puolesta, Stalinia vastaan

Carl-Fredrik Geust, Vlasovin armeija. Stalinin sotilaat Suomen palveluksessa. Docendo 2017, 256 s.

Jokainen Vankileirien saariston lukenut muistaa Solženitsynin kertomuksen Vlasovin armeijasta. Patriootit, jotka halusivat taistella Stalinia vastaan, petettiin sekä Saksan että liittoutuneiden taholta. Venäjää vastaan tämä armeija ei taistellut koskaan, itse asiassa sen ainoa suurempi sotatoimi oli sodan lopussa taistelu saksalaisia vastaan Tšekissä.

Silti Vlasovin armeija ja laajemminkin puna-armeijasta irtisanoutuneet ja Saksaa tavalla tai toisella palvelleet oli arka paikka Neuvostoliitolle. Virallisessa historiassa kerrottiin häpeilemättä, ettei puna-armeijassa koskaan ilmennyt vastustajan puolelle siirtymistä.

 Itse asiassa tämä ilmiö sai siellä ennätysmäiset mittasuhteet. Saksan saamista noin viidestä miljoonasta neuvostoliittolaisesta sotavangista lähes miljoona palveli tavalla tai toisella Saksan sotavoimissa. Upseereita tähän joukkoon kuului tuhansia ja kenraaleitakin vähintään viisitoista.

Neuvostoliiton kannalta tämä oli arkaluontoinen salaisuus, jota ei haluttu tunnustaa, mutta sille on luonnollinen selityksensä.

Solženitsyn kertoo, miten aikoinaan oli tapana kysyä ihmiseltä: ”oletko neuvostoihminen”, mikäli haluttiin hänen tekevän jotakin moraalitonta.

Solženitsyn ei missään tapauksessa halunnut olla neuvostoihminen (sovetski tšelovek) vaan sen sijaan venäläinen ihminen, mikä hänelle symbolisoi inhimillisyyttä luonnottoman ja moraalittoman totalitarismin vastakohtana.

Toki myös Aleksandr Isajevitš palveli, armeijassa, erityisesti puna-armeijassa. Eipä sellaista kohtaloa Euroopassa monikaan voinut itse valita. Hänen korviinsa joka tapauksessa sotahuuto ”isänmaan puolesta, Stalinin puolesta” kaikui valheellisena.

Mutta mitä yksilö voi tehdä? Oliko liittyminen Stalinin vastustajiin Saksan riveissä tai rinnalla kuitenkin petos Venäjää kohtaan? Entä oliko se oikein ja kohtuullista, mikäli henkilö oli vaikkapa ukrainalainen, jolla oli tuoreessa muistissa vuodet 1932-1933 ja kaamea miljoonien ukrainalaisten nälkään tappaminen?

Nämä kysymykset olivat monille todella vaikeita ja niitä esitettiin myös henkilöille, jotka värväsivät Suomessakin sotavankeja ROA:n eli Venäjän vapautusarmeijan jäseniksi.

Värvärit olivat etupäässä ROVS:in eli Venäjän yleissotilaallisen liiton edustajia, jotka asuivat Suomessa ja joilla oli yhteydet Brysselissä sijaitsevaan päämajaansa. Se kuului Neuvostoliiton eniten vihaamiin ja ehkä pelkäämiinkin organisaatioihin. Sen tsaarinaikainen sanoma ei ehkä tehonnut useimpiin neuvostoihmisiin rauhan aikana, mutta poikkeusajat olivat asia erikseen ja Neuvostoliiton johto tiesi, ettei sitä rakastettu ollenkaan siinä määrin kuin sen oma propaganda väitti.

Leningradia pelastamaan lähteneen iskuarmeijan komentaja Vlasov, joka oli edellisenä talvena pelastanut Moskovan, joutui heinäkuussa 1942 sotavangiksi ja hän armeijansa lyötiin. Hänen uransa siis romahti neuvostovallan palveluksessa. Sen jälkeen hänestä tuli Stalinin vastaisen kansallisen Venäläisen vapautusarmeijan (ROA) komentaja. Käytännössä tuota armeijaa ei käytetty mihinkään.

Kuten tunnettua, Hitlerin mieletön hybris esti häntä käyttämästä hyväksi niitä voimia, jotka olisivat hyvinkin voineet johtaa Neuvostoliiton hajoamiseen. Tämä olisi kaiketi samalla merkinnyt myös Venäjän ja Euroopan murhenäytelmää, joka olisi ollut vieläkin suurempi kuin se, mikä toteutui. Ken tietää.

Itse asiassa myös Suomi oli aikeissa käyttää hyväkseen toisinajattelevaa venäläistä emigraatiota. Jo talvisodan aikana Stalinin sihteerinä 1920-luvun alussa toiminut Boris Bažanov teki aloitteen varjohallituksen perustamisesta Neuvostoliittoon. Tähän olisi liittynyt myös oma sotavoima, jota ehdittiin jo sotavangeista kootakin, mutta sota loppui kesken kaiken.

Asia on sinänsä tunnettu, mutta Geust lisää siihen runsaasti ainesta ja kytkee myös myöhemmän, jatkosodan aikaisen ROA:n toiminnan Suomessa samaan ROVS-kontekstiin. Kaiken kaikkiaan, Suomen venäläisten ja emigranttien neuvostovastainen, mutta yleensä venäläispatrioottinen toiminta saa teoksessa tarpeelliset raaminsa.

Venäläisten emigranttien, kuten myös sotavankien asema ei ollut helppo. Mannerheimin saamista kirjeistä löytyy vetoomuksia siitä, ettei sen ja sen kansallisuudeltaan venäläisen tarvitsisi taistella maanmiehiään vastaan. Asia on ymmärrettävä.

Kuitenkin moni Suomen venäläinen katsoi velvollisuudekseen taistella bolševismia vastaan, mikä on yhtä ymmärrettävää. Huomattakoon, ettei Suomessa venäläisiä sodan aikana internoitu en masse, kuten tehtiin japanilaisille Amerikassa. Siihen ei ollut tarvetta.

Sodan jälkeen jouduttiin suuri osa yhteistoimintamiehiä sitten palauttamaan. Itse asiassa he näyttävät olleen korkeimmalla priorisoinnin tasolla Neuvostoliiton vaatimuksissa.

Tämä oli todellinen tragedia ja tietenkin pitkälti myös luovuttavan osapuolen häpeä. Jotkut pääsivät/päästettiin karkuun, mutta kaiken kaikkiaan Suomi täytti lojaalisti sen, mitä siltä vaadittiin, niin väärin kuin se olikin. Valtioetu on sekin hirmuinen asia, resoneerasi kerran Paasikivi.

Vlasovin armeijasta kirjoitettiin rehabilitoivaan sävyyn jo 1980-luvulla eikä siihen kirjoittautuminen ole jäänyt vaille ymmärtämystä monilta antistalinisteilta sen jälkeenkään.

Hiljattain on myös ilmestynyt järkälemäinen julkaisu Vlasovin oikeudenkäynnistä. Sitä oli Pietarin kirjakaupoissa ainakin vielä hiljattain saatavissa.

Ilmasodan eksperttinä tunnetun Geustin kirja on tervetullut lisä sen vähän tunnetun problematiikan tutkimukseen, joka koskee sitä asemaa ja roolia, jossa monet Suomessa toimivat venäläiset sodan aikana olivat.

Kuten tekijä toteaa, myös lähes kaikki ns. Leinon vangit kuuluivat siihen joukkoon, joka oli tavalla tai toisella työskennellyt ROVS:in hyväksi. avoimeksi jää kuitenkin, miksi juuri tiettyjä henkilöitä valittiin ja toisia taas ei.

Jonkinasteinen selitys tähän lienee, etteivät ns. erikoispalvelut kaikkea tiedä. Ymmärrän kyllä, ettei tämäkään monessa tapauksessa asiaa selitä, mutta sellaistahan se vakoilumaailma on. Otapa siitä selvää.