Kansallisruoka

Kansallisruoka

Kansallisuuksien ruokailutottumukset poikkeavat toisistaan ja se on rikkautta se. Ennen, valistumattomina aikoina saatettiin tätäkin asiaa käyttää hyväksi leimattaessa koko porukka poikkeavaksi ainekseksi, joka rakasti kaiken maailman iljetyksiä. Ranskalaisia englantilaiset ovatkin nimittäneet sammakoiksi –frogs- ja saksalaiset taas ovat saaneet hapankaalista jotenkin ikävältä  ja vähintäänkin hölmöltä kuulostavan haukkumanimensä –kraut.

Itse muistan vielä, ehkäpä vääpeli Ryhmyn vaikutuksesta, myös oppineeni, että venäläisten herkku, hapankaali, oli jotenkin vastenmielistä eikä oikeastaan lainkaan ihmisruokaa. Saksalaisten hapankaalia ei kaiketi mitattu samalla mitalla, en tiedä. Asiasta ei taidettu edes lainkaan puhua, ehkäpä hienotunteisuussyistä..

Sitä paitsi hapankaalista on Ranskassakin, kaiketi elsassilaisesta vaikutuksesta johtuen, tullut hyvinkin yleinen ruokalaji. Muistan, että sitä ainakin pari vuosikymmentä sitten oli joka paikassa. Nyt se kukaties on harvinaistunut tai sitten vain kuvittelen. Mutta onko se kansallisruokaa?

Venäjällä kansallisruoka on ruisleipä, mutta se on aivan erilaista kuin meidän ruisleipämme, kuten jokainen tietää. Eihän se hullumpaa ole ja sitä paitsi siitä saa vallan mukavia zakuskoita oluen kyytipojaksi, kun paistaa palasia ja maustaa niitä valkosipulilla.

Lisäksi syntyy venäläisestä leivästä helposti ruokalaji nimeltä tyrjä (тюря), joka muistuttaa meidän leipäressuamme.

Myös leipäkalja eli kvassi tehdään leivästä ja sen kansallinen merkitys ilmenee jo käsitteestä kvasnoj patriotizm –kaljapatriotismi, joka kuvaa aidon ahtaasti nurkkakuntaista mentaliteettia, joka ihannoi kaikkea omaa.

Tästä muuten tuleekin mieleen, miten runoilija aikoinaan määritteli generalissimus Suvorovin venäläisyyden:

Был русак - Россию нашу

Всей душою он любил.

Был солдат - ел щи да кашу,

Русский квас и водку пил;

Vodka ja kvassi kuuluivat rsiis uokavalioon siinä kuin kaalisoppa ja puuro. No, sananparren mukaan sotilaan ruokaa ne nimenomaan olivatkin. Lorunhan lienee jokainen venäjän opiskelija kuullut: щи да каша –пища наша.  Siinäpä suorastaan venäläinen shibboleth, jonka lausumisesta tunnistaa, mistä kukin on.

Hyväksyttäneen siis ajatus, että ruisleipä on venäläisyyden tunnus siinä kuin hapankaali saksalaisen ja sammakko ranskalaisen. Itse kukin on omansa valinnut.

Joka tapauksessa voinemme lähteä siitä, että oikean, reilun ja normaalin ihmisen, isänmaan nuhteettoman pojan ja miksei tytönkin tunnistaa helposti siitä mitä hän syö: der Mensch ist was er isst.

Mikäli sanon, että suomalaisten kansallisruoka on suomalainen ruisleipä, joka oleellisesti poikkeaa niin venäläisestä kuin saksalaisesta ja puolalaisesta, osun tuskin kauas harhaan. On siinä kuitenkin tiettyjä ongelmia. Kuten tunnettua, koko Suomi ei ole tottunut samanlaiseen leipään, meillähän jakolinja menee suunnilleen Pähkinäsaaren rauhan rajaa pitkin.

Savosta katsoen jo läntinen kova leipä ja kaiken maailman setsuurit ovat jotakin muuta kuin kunnon ruokaa. Ruotsalaisten rusinapullat voikin jo jättää oikean ”leipä”-kategorian ulkopuolelle. Pelleilyksihän se menee siellä.

Totta onkin, että suomalainen ruisleipä on jotakin, jota ei muualta löydä. Vasta viime aikoina on ruotsalaisissakin kaupoissa joskus ollut jotakin sen kaltaista saatavana. Eipä siis ihme, että se, mitä kaikki ulkomailla asuvat suomalaiset pyytävät kotimaasta tuomaan, on ruisleipä.

Täytyy myöntää, että järkytykseni oli todella suuri, kun tässä päivänä muutamana huomasin, että maamme parasta ja suosituinta ruisleipää oli ruvettu väärentämään.

Tutut neliskanttiset irtopalat oli ruvettu tekemään jostakin makeutetusta taikinasta eikä niiden syöminen enää tuntunut mielekkäältä, jos ruisleipää mieli teki.

Vielä hullummin oli pyöreiden leipien kanssa. Näytti siltä, kuin jokin mielipuoli olisi alkanut nimitellä paketteja milloin milläkin typerällä uudella nimellä ja sotkenut taikinaan puolet siirappia. Olen oppinut aina kunnioittamaan Jumalan viljaa, mutta tunnustan, että tämä moska oli pakko heittää roskikseen. Se oli pakko ja se tuotti hetkellisen helpotuksen tunteen.

Jäljellä kaupan leipähyllyssä ei kuitenkaan sitten enää paljon ruisleipää ollut. Lähinnä vain kivikovat jälkiuunileivät olivat sen syötävissä, jolla oli vahvat hampaat. Muille oli tarjolla useita kymmeniä sortteja vehnäpullaa ja ohraleipää.

Kansamme sananparsiin ei suotta kuulu sanonta ”nyt otti ohraleipä”. Jos ihminen joutui syömään hevoselle tarkoitettua viljaa, oli kyseessä ilmeinen luojan rangaistus. Mikäli ohraleivän maku vielä turmellaan lopullisesti leikkelemällä se valmiiksi ja pakkaamalla muovipussiin, onkin valmiina sellainen ravinto, jota kostonhimoinen yhteiskunta aikoinaan ns. vesikopissa tarjoili suurille konnille.

On lähes uskomatonta, miten parin leipomon tai tukkuliikkeen monopoli on pystynyt raiskaamaan suomalaisen kansallisruoan.

Vain joistakin S-marketeista saa vielä Marskin arinaleipää, joka todella ansaitsee aidon ruisleivän nimen. Pakastettuna ja uudelleen paistettuna se on sitä herkkua, jota kansamme on oppinut kaipaamaan satojen vuosien aikana.

Uskon ja toivon, että ne hirvittävät väärennökset, joita kaiken maailman luovan luokan puoskarit ovat alkaneet myydä muka ruisleipänä, saavat ansaitsemansa vastaanoton. Toivottavasti sen jälkeen aletaan taas tuottaa sitä ruisleipää, joka kerran oli kuulemma Suomen suosituinta.

Eipä se leivän paistaminenkaan mitään rakettitiedettä ole. Aineksia saa vielä vapaasti ostaa ja jos tämä nykyinen tilanne jatkuu, niin käy kuin kieltolain aikana: kyllähän sen kotileipä heille vielä kostaa.

Mikähän lienee pakottanut pilaamaan senkin ja vieläpä juuri maamme juhlavuonna? Mutta mikäpä pakotti korvaamaan Helsingin vaakunan idioottimaisella värityskirjalogolla?

Missä on järki, missä maku ja missä edes normaali kohtuus? Mutta miten sanoikaan jo Francois Villon…?