Valkoinen puolue?

Valkoinen puolue?

Väriopista tiedetään, että valkoista syntyy, kun kaikkia värejä yhdistetään, vieläpä yhtä paljon. Puhtaan valkoisuuden symboliikalla on siis tavallaan myös konkreettinen perusta, mitä esimerkiksi eettisillä arvoilla ja periaatteilla harvoin on: valkoinen syntyy vain tasapuolisuudesta, noin periaatteessa.

Mainoksista olemme saaneet lukea, että valkoisuuteen pitäisi liittyä myös tahrattomuus, ainakin valkopyykin kohdalla. Myös ritari-ihanne, peloton ja nuhteeton (sans peur et sans reproche) oli espanjaksi peloton ja tahraton, caballero sin miedo y sin tacha.

Kun Mannerheim valitsi tunnuksekseen candida pro causa ense candido hän myös käytti puhtaaseen valkoisuuteen viittaavaa termiä candida, jonka tunnemme kai nykyään parhaiten sanasta kandidaatti. Englannissa myös sana candid viittaa tahrattomaan rehellisyyteen.

Valkoisuuden muuan vastakohta on toki musta, mutta sehän ei ole edes väri, vaan osoittaa sen puutetta. Itse asiassa voimme kai pitää likaisuutta puhtaan valkoisuuden vastakohtana. Miten kuvailikaan Plinius nuorempi Vesuviuksen purkauspilveä: interdum candida, interdum sordida et maculosa. Se oli siis välillä valkoinen, mutta välillä taas likainen ja täplikäs.

Tästä tulemmekin maculaan ja makulointiin. Sana tarkoittaa täplää ja siis myös likatäplää. Se on tahra, jonka jopa katsotaan riistävän valkoisuudelta sen alkuperäisen olemuksen, vaikka se olisi vain pieni osa kokonaisuutta. Vanhan perinteen mukaan puhuttiin tahrattomasta neitsyestäkin: virgo immaculata.

Meillä oli joskus sata vuotta sitten tässäkin maassa valkoinen puolue, ai ainakin sellaiseksi julistautunut. Siinä taisi kuitenkin käydä niin, että puheista huolimatta tuo valkoisuus tahrattiin varsin veriruskeilla teoilla ja niinpä koko käsite kompromettoitiin.

Mutta toki ihanne on toista kuin sen toteuttaminen ja ehkäpä oli sittenkin mielekästä jatkaa sen esittämistä vielä sittenkin, kun käytäntö näytti toista?

Ongelma lienee ollut uskottavuudessa. On ilmeisestä, että sangen monet olivat sitä mieltä, että vaikka maassa oli mielipiteenvapaus, ei se tarkoittanut oikeutta poiketa valkoisuuden ihanteesta. Eihän itse ihanteessa mitään vikaa ollut.

Koska ihmiset kuitenkin ovat syntisiä, tuli tavaksi arvioida aatetta sen soveltajien mukaan. Juuri näin tehtiin myös punaisen aatteen kohdalla.

Arthur Koestler, joka on kirjoittanut klassisen esseen Pimeätä keskellä päivää, ryhmitteli aikoinaan poliittiset liikkeet värispektrin mukaan. Infrapunainen, joka edustaa matalaa värähtelyä, mutta aiheuttaa suurta kuumuutta, on ominaista ääriliikkeille. Sen älyllinen taso on siis mitätön, mutta tunteet sitäkin valtavampia.

Spektrin toisesta päästä löytyy ultravioletti, joka taas ei aiheuta kuumenemista, mutta edustaa sen sijaan hyvin korkeaa värähtelyaktiivisuutta eli tässä kuvaannollisesti älyllisyyttä. En tiedä, onko siellä enää porukkaa lainkaan, mutta kerran maailmassa tämä asema kiehtoi intellektuelleja. Nyt he kuulemma ovat kaiken maailman miekkareissa suuna päänä vaahtoamassa. Vai onko se sittenkin sitä infrapunaporukkaa?

Kumpikin pää sopii huonosti politiikkaan. Politiikassa pitäisi ilmeisesti olla aina mukana sekä tietty määrä tunnetta että tietty määrä järkeä. Kumpaakaan ei saa olla liikaa eikä liian vähän.

Sateenkaariväki on omaksunut tunnuksekseen veden koko spektrin, mikä kuulostaa falskilta. Tosiasiassahan tämä porukka on linnoittautunut hyökkäämään tahratonta valkoisuutta vastaan.

Joka tapauksessa, spektrin keskeltä löydämme vihreän ja keltaisen sävyjä, mistä voisi päätellä, että tämä porukka ilmeisesti loistaa kohtuullisuudellaan ja tasapuolisuudellaan.

Koska tiedämme, että asia on vallan toisin, tulee mieleen, että valkoisuus ehkä sittenkin saattaisi olla paras ja puhtain väritunnus kaikille niille ihmisille, jotka lähtevät siitä, että aatteen pitäisi edustaa tasapuolisuutta ja pyrkiä antamaan jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu, eikä yhtään enempää eikä vähempää.

Koska tuosta kohtuudesta ei ole olemassa mitään yleistä konsensusta, vaan jokainen pyrkii tulkitsemaan asiaa voitokseen, tarvitaan politiikkaa eli mekanismia, jonka avulla tahdon asiat selvitellään ja sovitellaan. Se sitten onnistuu miten onnistuu.

Poppakonsteja ei ole, mutta se ei estä omaksumasta ihannetta, jonka mukaan oikeus ei synny keskinäisestä taistelusta eikä juristien brännvinsadvokatyristä, vaan loistaa subjektiivisten pyyteittemme yläpuolella. Emme ehkä yllä sinne ja meillä on taipumus vielä tuhria itse periaatettakin, mutta tämä ei kumoa sen tarpeellisuutta.

Valkoisuus voisi siis symbolisoida uskoa ylempään oikeudenmukaisuuteen, jonka toteutuminen ei ehkä ole todennäköistä eikä riidatonta, mutta ei myöskään minkään erityisryhmän etujen mukaista muiden kustannuksella.

Dostojevski sanoi joskus, ettei Venäjän kansa ole pelkkä kansakunta, vaan ihmiskunta eikä venäläinen ole pelkkä ihminen, vaan kaikki-ihminen (vsetšelovek), jonka näkökulma sisältää kaikkien muidenkin näkökulman maailmaan ja joka kykenee ymmärtämään niitä kaikkia.

Argumentointi saattoi olla vähän sitä ja tätä ja sitä paitsi tuosta komeasta ideasta voi vetää niin chauvinistisia johtopäätöksiä kuin ilkeää, mutta olihan tuossa ideassa jotakin kaunista: jos pystymme ymmärtämään kaikkia muitakin ihmisiä ja heidän asemaansa, meistä kenties myös tulee yhä täydellisempiä ja lähestymme jumalihmisyyttä. Ken tietää?

Minusta ihailemani Fjodor Mihailovitš tässä kyllä hairahtui ihannoimaan jumalankantajakansaansa (narod bogоnosets)vailla kunnon perusteita ja suorastaan antoi itseään hölmömmille taas yhden aiheen pyrkiä muita paremmaksi pelkästään syntyperänsä perusteella, mikä on jo yrityksenäkin surkeaa.

Kuitenkin näen tässä ajatuksessa, jonka Dostojevski lienee parhaiten esittänyt puheessaan Puškinin patsaan paljastusjuhlassa vuonna 1880 tiettyä kauneutta. Fjodor Mihailovitš varmasti ymmärsi sen, ettei politiikan piirissä ja sen keinoin voida päästä ylemmille henkisille tasoille, joilla kaikki ovat veljiä ja sisaria kristuksessa.

Se näyttää kuitenkin hetkeksi onnistuneen tunteen tasolla tuossa mainitussa ikimuistoisessa Puškin-juhlassa, jossa vihamiehet syöksyivät syleilemään toisiaan ja katumaan syntejään.

Mutta maan päällehän sitä sitten pakostikin palattiin ennen pitkää ja maan päällä sitä on politiikkaakin hoidettava. Dostojevskin isänmaallinen eulogia, joka esitettiin niin sanoakseni puhtaan valkoisin tunnuksin, ei kestänyt eikä voinut kestää politiikan arkipäivää.

Ne uusslavofiilit, jotka nykyään näyttävät pitävän Dostojevskia esikuvanaan, ovat nähdäkseni kunnostautuneet lähinnä kyräilevällä lännenvastaisuudellaan ja näyttävät oman erinomaisuutensa ohella uskovan pikemmin vihaan ja aseisiin.

Entä ovatko asiat meillä paremmin? Ehkä voisi sanoa: sekä että. Toisaalta politiikan käytäntö on meillä ihmisystävällisempää ja paremmin ihmiskunnan ja yhteiskunnan koko kirjoa ymmärtävää, mutta toisaalta puhtaat ja tahrattomat ideaalit eivät meillä ole suosiossa, niitä pidetään yksinkertaisesti humpuukina.

Ehkäpä valkean puolueen perustaminen siis ei olekaan hyvä ajatus? Minusta se nimenä kyllä kalskahtaisi komealta ja kuten yritin selittää, olisihan sille helppo löytää myös myönteiset perustelunsa.

Entä miten hienosti toisiaan täydentäisivät tässä maassa sininen ja valkoinen puolue! Ehkäpä ne suorastaan jonakin päivänä voisivat yhdistyä?

Mutta voihan se olla, että nämä ajatukset ovat liian kaukana politiikan arkkipäivästä. Sehän sentään on vain mahdollisuuksien taidetta, ei enempää eikä vähempää. Ottaisikohan se edes vastaan direktiivejä eräänlaiselta Valkoiselta neuvostolta, mikäli sellainen perustettaisiin?

Vaikea sanoa. Varmaa lienee ainakin se, että tuollainen elin joutuisi pian innokkaiden loanheittäjien maaliksi.