Herra Kekosen suhteet Moskovaan

Herra pysähtyneisyys ja Kekonen

Leonid Brežnev, Rabotšije i dnevnikovyje zapisi, 1963-1982, 1. IstLit, Moskva 2016, 1261 s.

2 Zapisi sekretarej prijomnoj L-I. Brežneva 1965-1982. IstLit, Moskva 2016, 1228 s.

3 Rabotšije i dnevnikovyje zapisi 1944-1964, IstLit, Moskva 2016, 971 s.

Minulla oli onni saada Moskovasta lahjaksi mahtavan upea kolmiosainen teos, jonka keskeinen sisältö on Brežnevin päiväkirjat. Lisäksi kirja sisältää Brežvnvin sihteerien muistiinpanot siitä, kuka kulloinkin oli pääsihteerin vastaanotolla Kremlissä, datšalla tai Zavidovossa, ynnä muuta.

Viimemainitussa paikassa pääsihteeri viihtyi hyvin ja hänelle lähetettiin usein sinnekin asiakirjapaketteja, kuten sihteerit muistiin merkitsivät.

Kuten jo tiesimmekin, Kekkosen kanssa Leonid Iljitšillä ei ollut erikoisen läheiset välit ja niinpä näyttää Kosygin saaneen evästää joskus pääsihteeriä Suomen asioista ennen tapaamisia, jotka yleensä kestivät vain vajaat pari tuntia.

Toki Brežnev tapasi muitakin suomalaisia, mutta harvoin. Kuusinen mainitaan kerran, samoin Paasio, Pessi pari kertaa ja niin edelleen.

Korkeimman tason tapaamisiin  Kekkosen kanssa tuskin oli erityistä aihettakaan, asiat valmisteltiin joka tapauksessa keskuskomitean Suomi-deskillä ja politbyroo ja pääsihteeri sitten tekivät päätöksensä sen tiedon varassa, joka heillä oli, eikä se liene paljoa ollut.

Brežnev ei ollut mikään Paasikivi tai Relander, jotka tekivät tarkat muistiinpanot päivän tapahtumista, kuten myös Kekkonen teki. Brežnevin muistiinpanot ovat etupäässä käytyyn keskusteluun tarkoitettuja apuvälineitä ja usein sangen viitteellisiä.

Julkaisijat ovat onneksi olleet ilmeisen tarkkoja ja kertovat muun muassa sen, mikä osa on milläkin musteella kirjoitettu. Muistiinpanija harrasti myös ympyröitä ja nuolia, jotka on uskollisesti toistettu myös julkaisussa.

Muutenkin kirjasarja on erinomaisen hienoa painotyötä ja perinpohjainen selostaessaan esimerkiksi tuhansien vierailijoiden taustoja.

Joskus toki tekevälle sattuu ja kolmannessa osassa on Kekkosen valokuva, jonka väitetään esittävän Titoa. Mutta eipä tuo Kekkosen arvoa alentane, ellei hän itse sitä tee.

Mitä siis Kekkonen ja Brežnev tapaamisissaan tekivät? Tämä jää enimmäkseen arvoitukseksi. Aihepiirit mainitaan silloin tällöin, mutta enemmän kiinnitetään huomiota päivällispuheisiin, jotka todetaan pidetyiksi, kunniamerkkeihin ja vastaaviin. Ilmeisesti asiaakin puhuttiin ja on mahdollista, että pikakirjoittajat merkitsivät keskusteluja muistiin, mutta näissä kirjoissa niitä ei ole.

Ottakaamme esimerkiksi 28 maaliskuuta 1964. Tuolloin pääsihteeri käsittelee monia erilaisia asioita alkaen traktorien vastaanottamisesta ja Adlerin ja Suhumin välisen tien parantamisesta toveri Kadarille lahjoitettavaan kelloon, jossa tulee olla ns. ankkurikoneisto.

Käsiteltävänä on myös Kekkosen pyyntö päästä tapaamaan Hruštšovia syntymäpäivän johdosta. Siihen päätetään suostua ja ”luoda olosuhteet” matkaa varten

Mutta on joukossa yksi kiinnostavampikin asia, harvinaisuus lajissaan näissä vankoissa niteissä. Brežnev on nimittäin kirjoittanut  

Кеконен –просит

Свалить Сукселайнена

eli siis:

Kekonen (Brežnev kirjoitti UKK:n nimen systemaattisesti väärin) pyytää kaatamaan Sukselaisen.

Kyse on, kuten kommentoija on ymmärtänyt, Maalaisliiton puheenjohtajan paikasta. Kuten muistetaan, Sukselaisen suhteet emigranttivirolaisiin ylioppilaisiin olivat se syy, jonka takia hänet leimattiin neuvostovastaiseksi ja siis kelvottomaksi istumaan noin vastuunalaisella paikalla.

Sivumennen sanoen, Sukselainen hävisi äänestyksessä Virolaiselle äärimmäisen niukasti, mikä osoittaa sekä sen, ettei Moskovalla ollut mitään keinoa määrätä siitä, mitä kansan syvät rivit Suomessa ajattelivat tai tekivät että toisaalta myös sen, että aika vähäkin painostus saattoi riittää.

Sat sapienti. Mikäli näytti siltä, ettei vähempi riittänyt, saattoi Moskova aina löytää järeämpiäkin aseita. Mikäli suomalaiset halusivat pelastaa mahdollisimman paljon päätösvaltaa itselleen, kannatti naapurin mielipide ottaa huomioon.

No, ei kai tämä mikään suuri sensaatio ole. Härskiähän se peli oli ja Kekkonen oli Machiavellinsa hyvin opiskellut. Hän käytti mielin määrin sitä yhteyttä, jota jotkut kirjoittajat ovat häveliäästi nimittäneet ”puoluelinjaksi” ja joka ei tietenkään ollut mikään puoluelinja, vaan salaisen palvelun suora linja moskovalaisiin kontakteihin.

Olisi liioittelua sanoa, että pääsihteeri Brežnev olisi ollut yksi noita kontakteja. On ilmeistä, että hän tyytyi siihen, miten alaiset hoitivat tuota mallikelpoista provinssia eli Suomea eikä ollut sitä koko ajan valvomassa, kuten keisarit Nikolai I:tä myöten tai vielä pääsihteeri Hruštšov, jonka paheksumista herättänyt suhde Kekkoseen tulee tässäkin kirjassa mainituksi.

Kirjan upea ulkoasu kuvastanee sitä pieteettiä, joka valtion mahdille naapurimaassa annetaan ja on annettu. Vaikka Leonid Iljitš on saanut jälkimaailmalta huonot arvosanat johtajana, näyttää suuri yleisö kuitenkin yhä kaipaavan niitä huolettomia päiviä, jolloin keskityttiin juhlimaan omaa itseä ja suuria saavutuksia –застойно-застольный период.

Se oli sitä aikaa, kun juna pysähtyi ja tilannetta yritettiin korjata simuloimalla matkan jatkumista ikkunat pimentämällä ja määräämällä matkustajat hytkyttelemään tahdissa.

Mukavastihan se meni Suomessakin. Lehdet olivat tulvillaan Kekkosen kuvia milloin minkinlainen karvahattu päässään, milloin Zavidovossa ja milloin vaikkapa Uzbekistanissa.

Sillkoin taisi tuntua siltä, että UKK oli kerrassaan ilmiömies päästessään noiden herrojen kanssa marjaan ja metsällekin.

Ehkäpä se oli niinkin, mutta kyllä Kekonen tosiasiassa hukkui lukemattomien muiden Zavidovon vieraiden joukkoon Brežnevin näkökulmasta katsoen. Keskuskomitean sihteeristön ja KGB:n näkökulmasta asia oli varmaan toisenlainen.

Jälkeenpäin katsellen aikakausi näyttää melko koomiselta, mutta tragiikkaa siinä on aika vähän. Pitänee toivoa, että meidänkin aikaamme voitaisiin joskus näin arvioida, mutta valitettavasti asia ei näytä erikoisen todennäköiseltä.