Pyhä yksinkertaisuus

Pyhä yksinkertaisuus

Kun Jan Hus seisoi polttoroviolla, hän huomasi vanhan mummon tuovan roviolle lisää poltettavaa ja lausahti  oppineiden kielellä: ”O sancta simplicitas”!-voi pyhä yksinkertaisuus.

Usein tätä lausetta käytetään banaalisti tarkoittamaan vain tyhmyyttä. Eihän tuo nainen ymmärtänyt hengen vapaudesta ja sen tarpeellisuudesta tuon taivaallista, mutta ei hän mitään sellaista tarvinnutkaan, ainakaan mielestään.

Kokemus toki osoittaa, etteivät kaikki sokeasti asialleen omistautuneet ole suoranaisesti tyhmiä sikäli, että heiltä puuttuisi kykyä loogiseen ajatteluun. Kyse ei ole logiikasta, vaan tunteesta, joka hallitsee kaikkea ja panee aina tarvittaessa älyn töihin etsimään perusteluja asialle, joka saattaa edustaa pahempaa kuin pelkkä idiotismi.

Näitä ajatellessa mieleen nousevat ensimmäisenä vuoden 1937 päivät Neuvostoliitossa. Tuossa vihalle perustetussa valtiossa nousi silloin pyhän vihan ylistäminen korkeimmilleen ja sille löydettiin yhä uusia kohteita. Ihmiset, jotka olivat olleet Leninin ja Stalinin lähimpiä työtovereita paljastuivatkin yhtäkkiä kataliksi rikollisiksi, joiden tarkoituksena oli koko ajan ollut estää maailmanhistorian kärjessä marssivan neuvostojen maan siirtyminen korkeampaan yhteiskuntajärjestelmään kaikkien onneksi.

Nyt alkoivat varsinaiset tuholaisten ja diversanttien paljastamisen orgiat. Lapset ilmiantoivat vanhempiaan, vaimot miehiään, alaiset johtajiaan. Koska rikos sosialismia vastaan oli pahin kuviteltavissa oleva, oli vaadittava rangaistuskin selvä. Se oli VMN, rangaistuksen korkein aste eli teloittaminen ampumalla.

Pelkästään Neuvostoliitossa oleskelevia suomalaisia tuo karu rangaistus kohtasi noin kymmenen tuhatta kertaa, enimmäkseen parin vuoden sisällä. Se oli niin paljon, että heikompien usko alkoi jo horjua, mutta toisaalta ilmeisesti ilmiantoihin sotkeutuneiden usko vain vahvistui, sillä nyt sitä  vasta tarvittiin.

Teloitus ja ilmianto saivat eräänlaisen rituaalisen roolin. Kyseessä oli uskon teko, jollaisia aikoinaan espanjassa kutsuttiin juuri tällä nimellä: auto da fe. Silloin poltettiin kerettiläiset ja luopiot roviolla, nyt, rationaalisempana aikana tyydyttiin likvidointiin minimaalisin menoin ja kustannuksin.

Kaiken ytimessä oli juuri tuo usko. Itse Stalin viittasi uskon tärkeyteen niissä johtopäätöksissä, joihin puolueen historia antoi aihetta ja jotka kiteytettiin puolueen historian ns. lyhyen kurssin lopussa. Petturit ja heikkouskoiset saattoivat tehdä suunnatonta vahinkoa myös vähälukuisina.

Kuten tiedetään, usko ilman tekoja on kuollut ja siksi nostettiin mainittuna vuonna 1937 kaikkien esikuvaksi tšekistien lahjomaton päällikkö Nikolai Ježov, mies, jolla ei sana koskaan eronnut teosta.

Monet muut, kuten nähtiin, hokivat kyllä uskollisuuttaan puolueelle, mutta käytännössä he tekivätkin sitä, mikä näytti järkevältä ja kohtuulliselta. Vasta silloin, kun ihminen pantiin kovan paikan eteen ja häntä vaadittiin tuomitsemaan vaikkapa omat vanhempansa, koeteltiin kunnon bolševikin kunto ja kelpoisuus.

Toki Ježov ennen pitkää todettiin tuholaiseksi ja petturiksi ja teloitettiin monine apulaisineen. Heistä tuli syntipukkeja niille ylilyönneille, joita heidät oli käytännössä pakotettu tekemään.

Itse suuren asian pyhyys kuitenkin säilyi ja sillä myös oli ilmeisen hyvät elinedellytykset. Moni ihminen kaipasi elämälleen ja uhrauksilleen korkeampaa tarkoitusta ja sellaiseksi tarjoutui kuin itsestään suuri ja erehtymätön puolue, joka kynti vakoaan maailmanhistoriaan. Ihmisen osa oli lopultakin hyvin helppo: tarvitsi vain tehdä, mitä käskettiin. Mikään uhraus ei ollut liian suuri.

Tämä psykologia näyttää nousevan yhä uudelleen kukoistukseensa, vaikka se välillä jo näyttää kuolleelta. Se on totalitarismin kasvualusta ja se elää myös sellaisessa valtiossa, joka ei ole totalitaarinen. Se luo omat instituutionsa ja norminsa ja palvoo niitä absoluuttisina totuuksina, joiden horjuminen voisi romahduttaa koko uskovaisen maailman. Siksi niihin ladataan niin paljon tunnetta.

Tässä iässä voi jo muistella huvittuneena taistolaisten touhuja, jotka jälkeenpäin näyttävät pelkästään hölmöiltä. Aikanaan kyse oli pyhyydestä, joka jätti yksilöt ja heidän vähäpätöisen elämänsä toisarvoiseksi materiaaliksi, jolle tulevaisuus piti rakennettaman.

Kun tulevaisuus ei sitten kuulunutkaan bolševismille, näytti normaaliksi ajateltava avoin yhteiskunta nousevan jälleen arvoonsa. Ehkäpä historia oli suorastaan päättynyt ja kaikki kansat pääsisivät palaamaan sille valtatielle, joka ainoana saattoi johtaa sinne, minne ihmiskunnan pitääkin mennä.

Asia ei kuitenkaan ole käytännössä yhtä yksinkertainen kuin se on teoriassa. Kuten Sir Isaiah Berlin aikanaan totesi, vapaat henget ymmärtävät, ettei historialla ole mitään librettoa. Tulevaisuus on ihmisten itse luotava ja on tahdon asia päättää, mitä halutaan. Yhdet haluavat yhtä ja toiset toista. Totalitaarisessa yhteiskunnassa ja totalitaarisessa psykologiassa nämä toiset edustavat rikosta ja petosta, mutta se ei ole eikä saa olla normina siellä, missä vapautta kunnioitetaan.

Tämä tuli mieleeni, kun sain yllätyksekseni todistaa, miten omista vähäpätöisistä blogeistani etsittiin rasismia ja ihmisvihaa ja ilmeisesti oltiin niitä jopa löytävinään, vaikka esimerkkejä ei tuotukaan nähtäville.

Mutta totalitaarinen psykologia ei ole tyytyväinen edes siihen, mitä löytää, vaan haluaa tunkeutua syvemmälle, asioiden varsinaiseen olemukseen saakka. Mikäli joku kannattaa toisenlaista skenaariota maan tulevaisuudelle kuin nuo orwellilaiset hyvinajattelijat, hänen täytyy olla objektiivisesti ottaen ihmiskunnan vihollinen.

Tuon facebookissa käydyn keskustelun käynnisti havainto, jonka mukaan blogini olivat tarttuneet johonkin suodattimeen ja niitä pidettiin a priori jonkinlaisena vihapuheena, joka saattoi kuka ties olla rikoslain tuntemaa kiihottamista kansanryhmää vastaan.

No, eihän sellaista löytynyt millään mittapuulla, mutta olipa kiinnostavaa seurata käytettyä argumentaatiota. Todellisena limbona oli jonkun älyllisesti takapajuisen henkilön ad hominem kiljahdus: jokin epäillyn joskus esittämä kommentti(???), joka oli todistus kusipäisyydestä, oli pätevä syy sille, että hänen kohdallaan voitiin ”antaa sensuurin laulaa(???)”. Myöhemmin laulajiksi korjattiin ”filtterit”.

Moukkamaisuus ei meikäläistä hätkähdytä, eikä sillä tietenkään ole laajempaa mielenkiintoa. Toisin on asia sellaisen psykologian kohdalla, joka muitta mutkitta kannattaa sensuuria eikä ilmeisesti kykene hahmottamaan muita mahdollisia maailmankatsomuksia kuin omansa, saati antamaan niille sellaista vapautta, johon demokraattisen yhteiskunnan on perustuttava niin kauan kuin se haluaa olla avoin ja demokraattinen.

Tämä tapaus on toki lähinnä säälittävä ja lajissaan räikeä, mutta ei näköjään niinkään harvinainen. Sinänsä suhteellisen suppeassa keskustelussa esiintyi toinen toistaan tyhmempiä vihapuheen purkauksia, noita pyhän yksinkertaisuuden ilmauksia, joita maailmassa ilmeisesti tulee olemaan ajasta aikaan.

En missään tapauksessa halua lietsoa vihaa tyhmiä kohtaan, sillä itsehän he asiasta joutuvat kärsimään. Voin vain kuvitella, miltä tuntuisi joka aamu herätessään havaita olevansa tyhmä, mutta ehkäpä kohtaloa lieventää se, ettei asialle kyetä näkemään mitään vaihtoehtoa, en tiedä.

Itse tyhmyyttä ja hölmöyttä sen sijaan otan vapauden vastustaa. Sen täytyy kuulua jokaisen oikeuksiin avoimessa, demokraattisessa yhteiskunnassa.

Yksinkertaisuus saattaa olla vilpitöntä ja siinä on usein jopa ihailua herättäviä piirteitä. Kaikki yksinkertaisuus, varsinkaan sellainen, jolla on intellektuaalisia pretensioita, ei ansaitse ihailua, vaan ylenkatseen.