Puheet ja tosiasiat

Neuvostovastainen agitaatio

Sen jälkeen, kun Neuvostoliitosta tuli virallisesti sosialistinen yhteiskunta eli vuonna 1937, alettiin kiinnittää erittäin suurta huomiota siihen, että kansasta nyt tulisi uuden yhteiskunnan arvoinen ja se alkaisi käyttäytyä kuten asiaan kuuluu.

Ankea tosiasia oli, että hyvin monet päästelivät suustaan juuri sellaisia lauseita, joihin heidän todellinen tilanteensa antoi aihetta. Miksipä ei olisi sanottu, että tsaarin aikaan elettiin paremmin ja talonpoikakin sai tehdä työnsä hedelmillä, mitä halusi?

Uusi järjestelmä sen sijaan oli ryöstänyt viljelijältä hänen työnsä hedelmät ja suorastaan tappanut nälkään valtavan määrän työtätekeviä. Kiittääkö olisi pitänyt?

Hallitsevan eliitin vastaus kysymykseen oli myönteinen. Elämä oli tullut iloisemmaksi ja paremmaksi (suuriin nälkävuosiin verrattuna) ja jokainen sai nyt ainakin pitää henkiriepunsa siihen asti, kunnes valtiolla olisi sille käyttöä. Niinpä kansan tuli ymmärtää olevansa onnellinen.

Havaintoesityksillä joita tutkijat ovat nimittäneet terroriksi, saatiin kansa ymmärtämään, että suu kannatti pitää soukalla. Aina löytyi joku lavertelija, joka jostakin syystä halusi kertoa kuulemistaan suorista sanoista sinne, minne pitikin.

Valtio keräsi aktiivisesti tietoa neuvostovastaisista purkauksista ja niistä annettiin aina silloin tällöin muutaman vuoden leirituomioita sellaisille, jotka eivät saaneet hillittyä itseään.

Oliko kansalla sitten syytä purkauksiinsa? Totta kai sillä oli ja se ymmärrettiin erinomaisesti myös siellä ylhäällä, jossa kansan reaktioita seurattiin. Mikäli yhteiskuntaa hallittiin vastoin talouden lakeja, syntyi väistämättä paineita lain rikkomiseen ja myös sen rikkomista tavalla tai toisella. Normaalista terveen järjen mukaisesta käytöksestä oli sen sijaan tehty rikos.

Periaatteessa asia kuitenkin oli päinvastoin. Yhteiskunnan saattaminen sosialismin kannalle oli (kuten väitettiin ja oletettiin) nopeasti lopettanut ihmisten vanhat yksityisomistukselliset vaistot, eikä kukaan enää halunnut asettaa omia ja perheensä etuja kollektiivin ja sosialistisen isänmaan etujen vastakohdaksi tai edes niiden edelle.

Mikäli tällaisia menneisyyden jäänteitä sittenkin yhä esiintyi, oli ne tukahdutettava. Pahimmassa tapauksessa neuvostovastaisuuden varsinaista alkulähdettä oli etsittävä ulkomailta, eihän oma yhteiskunta enää antanut sellaiselle aihetta.

Tavallisen kansanihmisen näkökulmasta toteutui pahin skenaario: sorto, johon liittyi vielä pilkkaa muistuttava kiusaaminen: bjut i plakat ne dajut! Lyövät, mutta eivät sitten edes itkeä anna.

On kiinnostavaa tarkastella sitä aikakautta, jolloin sosialismi virallisesti toteutui Neuvostoliitossa. Juuri samaan aikaan alettiin kuumeisesti jäljittää sellaisia esiintymisiä, julkisia ja yksityisiä, joita nykyisin sanottaisiin vihapuheeksi.

NKVD:n raportit kertoivat kyllä, millaista elämä sosialismin onnelassa oikeasti oli. Vallanpitäjät tiesivät sen varsin hyvin ja ilmeisesti pelkäsivät, että asioita alettaisiin nimittää oikeilla nimillään. Siksi kansaa vaivattiin kaiken maailman kokouksilla, joissa tehtiin päätöslauselmia, joiden mukaan kaikki sujui erinomaisesti ja puoluetta rakastettiin palavasti.

Kansa oppi ennen pitkää varomaan vihapuhetta sekä julkisesti että yksityisesti. Kenenpä kannatti suotta vetää päälleen onnettomuutta. Eivät ne asiat siitä miksikään muuttuneet sanoipa sitten mustaa valkeaksi tai ei.

Eivät johtajatkaan hölmöjä olleet. Totta kai he ymmärsivät, että kansalla oli aihetta kirota heidät alimpaan kattilaan, mutta yhtä hyvin oli selvää sekin, että jos totuuden sanominen sallittaisiin, saattaisi koko järjestelmän kaatuminen olla vain ajan kysymys.

Niinpä kansa hymisteli ja johtajat olivat uskovinaan. Molemmilla oli syytä pitää yllä puheenpartta, joka vain melko kaukaisesti muistutti sitä vanhaa kansan kieltä, jolla asiat sanottiin suoraan ja koristelematta.

Jotkut irvileuat näyttävät tajunneen tilaisuutensa ja ylistivät olevia oloja vallan hillittömästi. En tiedä, uskalsiko kukaan nauraa julkisesti, mutta ainakin sellaiset esiintymiset raportoitiin sinne, minne pitääkin.

En tiedä, mistä tämäkin tuli mieleeni, ehkäpä siitä tavattomasta innosta, jolla jotkut piirit nyt hyökkäävät vihapuheen kimppuun ja näköjään antavat ymmärtää, että juuri se on syynä kaiken maailman onnettomuuksiin tai ainakin uhkaa sellaiseksi muodostua.

Onko kansalla sitten syytä vihapuheeseen? Tuskinpa kukaan niin tyhmä on, että tämän kieltäisi. Mikäli samoja resursseja jakamaan tuodaan tai päästetään maailmalta kaikki halukkaat ja vieläpä asetetaan heidän tarpeensa paikallisten edelle, olisi luonnotonta, ellei asia herättäisi aggressioita.

Toki tämä ei koske samassa määrin kaikkia suomalaisia. Ne, jotka sen vaikutukset joutuvat nahoissaan kokemaan, ovat lähinnä sitä joukkoa, jota aikoinaan nimitettiin proletariaatiksi, matalapalkkaisia ja sosiaalirahoista tavalla tai toisella osansa saavia.

Osalle tämä kehitys sen sijaan sopii erinomaisesti, kuten sosialismikin sopi mainiosti sille uudelle luokalle, joka muodostui niistä yhteiskunnallisista nousijoista (vydvižentsy), joille oli tarjolla uusia hallinnollisia tehtäviä.

Sen joukon näkökulmasta oli tietenkin niin väärin, että toiset halusivat sabotoida heidän onneaan. Niinpä osoitettiin, että objektiivisesti vihapuhujat olivat sortajan ja väkivallan asialla. Jos heidän mielikseen olisi pitänyt tehdä, olisi palattu vanhaan kapitalismiin ja koko maailmanhistoria olisi joutunut astumaan pitkän askeleen taaksepäin.

Niinpä onnelliset omistavat saattoivatkin suurella paatoksella ja paheksunnalla tuomita kansan viholliset, jotka ainakin räikeimmissä tapauksissa oli ammuttava kuin hullut koirat. Kyseessähän ei ollut sen vähäisempi asia kuin koko ihmiskunnan edistys eli sen onni tai onnettomuus.

Niin, Nummisuutarin Esko sanoi kerran: ”Ellei saappaita olisi, eipä taitaisi olla jalkojakaan!” Tässä asiassa muuan puusuutari oli kuitenkin realistisempi ja meidän kannattaa mieluummin seurata hänen ajatteluaan kuin Eskon sinänsä sankarillista uhoa ja komeaa retoriikkaa.

Kyllä ensisijaista tässä yhteiskunnassa on, mitä siinä reaalisesti tapahtuu. Se, mitä tämän johdosta sanotaan, on sittenkin toissijaista.

Joka tapauksessa on myös ensisijaisen tärkeää, että ihmisillä on vapaus sanoa asioista suora ja kiertelemätön mielipiteensä. On mahdollista, että se ei sovi lainkaan niiden intresseihin, jotka valtaa pitävät, mutta niin kauan kuin maa haluaa olla kansanvaltainen, on politiikan oltava avoin kritiikille.

Orwellilaista uuspuhetta meillä tuotetaan jo riittävästi. Se kuuluu totalitaariseen yhteiskuntaan. Avoin yhteiskunta ei saa rajoittaa mielipiteenvapautta minkään poliittisen käsitteen varjolla. Mielipiteen ilmaisun tukahduttaminen jonkin täysin määrittelemättömän ”vihapuheen” tai ”rasismin” varjolla on erittäin vakava ilmiö.

On paljon puhuva ajan merkki, etteivät niin monet, joita asia koskee, näytä tätä lainkaan ymmärtävän. Onko kyse enemmän itsepetoksesta kuin tyhmyydestä tai helppohintaisesta moraalisen pätemisen tarpeesta on kiintoisa kysymys, jota kannattaa käsitellä erikseen.