keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Maailman ihmeitä



Maailman ihmeitä

Teuvo Pakkala, Oulua soutamassa. Otava,1957 (1886),119 s.

Teuvo Pakkalan lapsiaiheisia kertomuksia luettiin ennen koulussa. En tiedä, luetaanko enää, mutta aihetta voisi olla.
Pakkala on siitä erikoinen kertoja, että hän tykkäsi samaistua lapsiin ja naisiin, mikä ei ollut kovin tavallista. Vertailukohteena tulee mieleen Kauppis-Heikki, joka niin aidon tuntuisesti osasi kuvata vaikkapa nuoren miniän alemmuuskompleksia: laiha tyttönen ei tuntunut huushollissa olevan paljon mitään. Muhkealla anopilla sen sijaan oli peräti kaksoisleukakin…
Myös Kauppis-Heikki kuvasi markkinaelämää, jota vasten rahvaan normaalia elämänmenoa oli hyvä tarkastella. Oli se suuren maailman meno sentään aikamoista ja sinnehän sitä piti renkipojankin aina välillä päästä.
Minusta tässä Pakkalan kirjassa on kiinnostavinta kuvaus Oulun kaupunkielämästä ja tarkat selostukset siitä, mitä tervarahoilla hankittiin.
Tämä oli sitä aikaa, kun kaiken maailman hullutukset alkoivat levitä syrjäkulmillekin. Eivät palkolliset mitään joutavaa ostelleet, paitsi nyt sen verran, että tiesi ostaneensa, vaikkapa vehnäleipää järsittäväksi iänikuisen rukiin sijasta. Eivät talollisetkaan tuhlanneet, jauhot olivat se tärkein, kun elääkin piti.
Yksi kerskakulutushyödyke sentään oli, taskukello. Ne oltiin tuntevinaan hyvin ja kukin kehui omaansa, oli se nyt sitten pintelikello, liivarikello tai kerrassaan silinterikello neljällä kivellä.
Kellot olivatkin aikansa rosvojen himoitsema kapistus ja niiden laadusta oli tapana puhella vakavissaan vielä 1950-luvulla. Lapsekkaimmat himoitsevat yhä superkalliita korukelloja.
Mutta tuohon aikaan jätkä hankki kellon statusesineeksi vain muusta tinkimällä ja renkimies sai usein vain kadehtia sivusta.
Mutta kyllähän sitä rahaa hänellekin kertyi, kun ei tuhlannut. Pakkalan tervansoutajat tuhlaavat hiukkasen, mutta määrän mukaan. Kun sulhanen haluaa huvittaa morsianta, hän ostaa tälle piletin höyryvenheeseen 20pennillä ja jää itse rannalle. Puolen tunnin kuluttua onnellinen morsian palaa retkeltään. Issikallakin ajellaan vain pari kulman väliä, mutta tuleepahan oltua herroiksi.
Markkinoilla liikkuu tosiaan myös käteinen raha ja kaikenlaista veijaria on sitä tavoittelemassa. Tervansoutajille ei siinä kuinkaan käy, vaikka viina meinaa viedä yhden miehen. Hän kuitenkin säästyy hukkuakseen sitten koskeen, mutta näitähän sattuu. Jossakinhan sitä ihminen päivänsä päättää.
Mutta tuo valtava rahan virtaus markkinoilla on merkille pantavaa, kun ei sitä rahaa kotioloissa tarvittu koskaan. Jossakin vanhassa saappaassa saatettiin säilyttää kolikoita.
Kauppis-Heikin kertomuksessa Savolainen soittaja kuvataan muuattakin henkilöä, josta oli tullut rikas, kun hän oli markkinoita kierrellyt soittelemassa ja ihmiset ovat heitelleet rahaa. Nuo rahat soittaja sitten testamenttasi johonkin hyvään tarkoitukseen, en muista mihin.
Nämä vain puolentoista vuosisadan takaisiin aikoihin palautuvat kertomukset ovat meille terveellinen muistutus siitä, miten niukasti tässäkin maassa elettiin vain muutama sukupolvi sitten.
Meistä on hyvin omituista, että joku ihminen viitsii ottaa ammatikseen kolikoiden pyytelemisen ohikulkijoilta ja sitähän se nykyoloissa onkin. Puolitoista vuosisataa sitten se kuitenkin olisi ollut periaatteessa jopa tie varakkaaseen elämään, mikäli moinen toiminta olisi sallittu.
Niin nopeasti on yhteiskunta muuttunut, että vain parin sukupolven takainen eli 1950-luvun maailma on nykynuorison näkökulmasta pelkkää eksotiikkaa ja sitä paitsi rutiköyhää aikaa.
En tiedä, tarjotaanko nuorisolle koulussa tai missään muuallakaan, mahdollisuuksia oppia ymmärtämään, mistä eli siis millaisista oloista me esi-isät oikein olemme tulleet.
Mitä merkitsee olla kehitysmaa eli siis takapajuinen maa, ei ole helppo oppia lukemalla, miten ennen elettiin ja mistä leipä saatiin.
Elämään kuuluivat myös huvitukset ja mahdollisuus kerskakulutukseen, mutta kiusaukset oli voitettava.  Pankolle ei meikäläisissä oloissa ollut hyvä jäädä makaamaan ja nälkä ja tauti saattoivat tappaa vielä ahkerankin. Lavea tie oli ainakin lyhyt.
Tietenkin kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta, ja sillä on sen mukaiset tehtävät. Kuitenkin sillä on usein merkittävä arvonsa olosuhteiden kuvailijana ja aikansa arvostelijat yleensä myös kertoivat siitä mielipiteensä. Joskus he kyllä vihastuivat totuuden sanomisesta.
Joka tapauksessa aidot vanhat kertomukset välittävät niin monipuolista kuvaa niistä olosuhteista, joissa kerran jouduttiin toimeen tulemaan, kuka milläkin tavalla, että soisi kyllä myös nuorison niihin perehtyvän.
Pakkalan kertomukset ovat koruttomassa realismissaan mielestäni myös tässä suhteessa parempaa lukemista kuin ne saarnaavat tendenssikirjat, jotka ovat nousseet suurempaan arvoon.



9 kommenttia:

  1. Kyllähän suurelle osalle tavallista kansaa vasta 1960-luvulla niukat ajat päättyivät teollistumisen aiheuttaman maaltamuuton ja Ruotsin siirtolaisuuden sekä ennen kaikkea hyvinvointivaltiopolitiikan ansiosta. Ehkä 1980-luvun puolivälissä oli pientä kulutusjuhlaakin, lainarahalla. Siitä sitten maksettiin 1990-luvun lamassa suuri hinta.

    VastaaPoista
  2. Meillä kotona lähihistoria kahisuttelee lehtiään lähes joka päivä. Vaimoni on 12 v. nuorempi ja suht vakavaraisesta akateemisesta perheestä. Niinpä lapsuuden muistelemisemme ovatkin kuin eri maailmasta. Minä synnyin evakkoperheeseen ja sota-ajan niukkuuteen, mutta hän syntyi, kun korttielämä loppui ja kahvia sai joka päivä. Mielenkiintoista onkin, että minä muistan lapsuuteni onnellisempana kuin hän omansa. Ehkä se johtuu karjalaisuuden ja länsisuomalaisuuden eroista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieki muistan tuon ajan onnellisena , vaikka olenki länsirajalta Väylänvarresta.

      Poista
  3. Länsisuomalainen ihminen voi elää onnellisen elämän nauramatta kertaakaan elämänsä aikana. (Professori Seppo Knuuttila)

    VastaaPoista
  4. Pakkalalta on mieleen syöpynyt tuo erinomainen mahtisana stiiknafuulia. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se oli ja mitä se merkitsi, mutta mahtavalta se kuului, eikä kukaan voinut sitä kumota tai vastaanväittää. Erinomainen se on siksi, että niin media kuin poliittinen kielenkäyttökin vilisee näitä uudemman ajan stiiknafuulioita, joilla asioita hoidetaan tai estetään hoitamasta. Joillakin niistä sanoista on suomenkieltä muistuttava äänneasu ja joillakin on joskus ollut ihan oikeakin merkityskin, mutta sitten ne on stiiknafuulioitu. Tasa-arvon nimissä voidaan vaatia tai kieltää käytännössä mitä tahansa mutta toisaalta ilmiselvältä näyttävillä asioilla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. Jos maahanmuutto tuo mukanaan rikollisuutta tai aiheuttaa tavattomia kustannuksia, ratkaisuna on kotouttaminen, mitä se sitten käytännössä tarkoittaneekin. Jos Matti haukkuu yhtä ihmisryhmää, se on rikollista vihapuhetta, koska se kohdistuu kansanryhmään, mutta jos hän haukkuu vielä kovemmin toista ihmisryhmää, se ei ole vihapuhetta kun se toinen ihmisryhmä ei oikeasti yllättäen olekaan kansanryhmä.

    Melkoista ja ajatonta realismia tuo kertomus mahtisanasta edusti ja edustaa. Stiiknafuuliat ja niiden olemus säilyvät ikuisesti, vain äänneasut muuttuvat ja asiayhteydet vaihtelevat kulloisenkin tarpeen mukaisesti.

    VastaaPoista
  5. Köyhiähän on aina syytetty "huikeasta elämästä" ja viinan viljelystä vaikka köyhyyden vuoksi alkoholin kulutus oli jo ennen kieltolakia Suomessa Euroopan pienimpiä.

    Samuli Paulaharju mainisee yhdessä kirjassaan tutustuneensa maaseudun vähävaraisen asumukseen joka oli vain rinteeseen kaivettu kuoppa. Paulaharjun kirjat ovat aikalailla romattissävyisiä mutta kyllä sieltä on luettavissa lohduton kehitysmaaköyhyys missä osittainenkin kato tai kalansaaliiden ehtyminen toi nälkäkuoleman uhan. Normaalitilanteessakin aliravitsemus oli satokauden ulkopuolella tavallista.

    VastaaPoista
  6. Myös Ilmari Kiannon kuvaukset Kainuun syrjäseutujen köyhyydestä ovat lukemisen arvoisia. Niissä puhutaan monta astetta köyhemmistä ihmisistä kuin Pakkala kertoo: kyse ei ollut vain niukkuudesta, vaan suoranaisesta nälästä. Ne luettuaan ainakin tajuaa, kuinka siunaksellinen asia kansainvälinen kauppa ja fossiiliset polttoaineet ovat. Kun puhutaan suomalaisesta köyhyydestä, pitäisi kai muistaa ero etelän rintamaiden ja syrjäseutujen välillä. Omat vanhempani ja heidän vanhempansa eivät olleet rikkaista perheistä, mutta Etelä-Suomen kaupunkilaisia kuitenkin. Isovanhempani viettivät jo 30-luvulla kaupunkilaista elämää, kävivät säännöllisesti elokuvissa ja tansseissa, ja vanhempani 50-luvun teineinä samoin, kuluttivat aikaa jäätelöbaareissa ja kahviloissa ja Helsingissä käytiin junalla huvittelemassa. Täysin eri maailma kuin se 50-luvun Lappi, jota esim. Timo Mukka kirjoissaan kuvasi. 70-luvun lapsena minä elin jo täysin pilalle hemmoteltuna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Köyhät ja kurjat olivat erikseen. Kiannolla on niitä jälkimmäisiä. Pakkalan ihmiset sen sijaa olivat sitkeitä ja eteenpäin pyrkiviä, mutta olot olivat karut.

      Poista
  7. ”Maailman ihmeitä”

    Muinaiskreikkalaisen filosofian humpuukia

    Eräs Muinaiskreikkalainen jehu, joka tykkäsi ottaa hevosenlannankylpyjä kurkkuaan myöten, krapulansa takia, väitti aikoinaan että samaan virtaan ei voi astua kaksi kertaa. Voiko olla pöhlömpää väitettä, jos otetaan huomioon, että juuri AIKA on se permanenttinen virta. Ja tämä AIKA on osoittanut, että juuri sodat astuvat tähän virtaan milloin haluavat.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.