Ikuinen Putin

Putin

Arvo Tuominen, Vladimir Putin. Koko tarina. Readme 2019, 240 s.

Vladimir Putin on nyt ollut vallassa kaksikymmentä vuotta ja hänen aikaansaannoksiaan voidaan jo arvioida. Aikaa on ollut hänen käytettävissään paljon enemmän kuin poliittisilla johtajilla keskimäärin.

Arvo Tuominen rinnastaa Putinin ja Kekkosen ja vertaus on varsin hyvä. Siinä meillä on kaksi juristia, jotka kertovat suuresti kunnioittavansa maansa perustuslakia ja toimivat sen mukaan.

Kummallekaan lakien kunnioittaminen ei kuitenkaan ole mikään itsetarkoitus. Niitä tulkitaan niin kuin tarve vaatii, eivätkä ne juuri tarmokkaan miehen tiellä ole.

Molempien hallitessa heidän maansa myös vaurastui, turvallisuuden tunne ja kansallinen itsekunnioitus lisääntyivät ja koko maa modernisoitui.

Samaan aikaan koko asiaa häiritsi tietty epämääräinen haju, joka osoitti, ettei kaikki ole ihan niin kuin pitäisi. Tällaiseen tilanteeseen on pakko jotenkin reagoida ja siihen voidaan reagoida todistelemalla, että kaikki kuuluu ehdottomasti asiaan tai sitten asettautumalla maan toimivan poliittisen kulttuurin ulkopuolelle, jossa voi pitää kovaa ääntä, mutta voi saada aikaan tuskin mitään.

No, tätä teemaa voi halutessaan jatkaakin. Tosiasia joka tapauksessa on, että vakavasti otettavat Putinin vastustajat ovat Venäjällä yhtä harvinaisia kuin Kekkosen vastustajat olivat Suomessa. Kun kansan valtava enemmistö kannattaa johtajaansa, voitaisiin ajatella demokratian toteutuvan, mutta asian voi nähdä toisinkin. Valta Venäjällä on vahvasti henkilöitynyttä, mutta siinä ei ole vielä koko asia.

En vertaa Putinin kannatusta Hitlerin valtavaan kansansuosioon, koska moni tekisi sen takia asiasta turhia johtopäätöksiä. Totean kuitenkin, että Venäjän historiassa on iät ja ajat ihannoitu sellaista poliittista järjestelmää, jossa vallitsee yksimielisyys. Slavofiilit viittasivat asiaan termillä sobornost.

Itsevaltius eli antiikin luokituksen mukaan monarkia on vain yksi tällaisen järjestelmän muoto. Hyvää yksinvaltiasta kansa kannattaa. Huonoa yksinvaltiutta kutsutaan tyranniaksi ja vanhojen filosofien mielestä kansalla on oikeus puolustautua murhaamalla tyranni.

Mutta eihän Putin ole sellainen itsevaltias ja yksinvaltias (samoderžets j jedinoderžets), kuin Venäjän keisarit aikoinaan olivat.

Venäjällä toimivat edustukselliset elimet ja poliittiset puolueet, mutta niinhän oli asia myös keisariajan Roomassa, puhumattakaan Kekkosen ajan Suomesta. Duuma toimi myös Putinin esikuvan, Stolypinin aikana.

Venäjän kansa näyttää joka tapauksessa suosivan vallan (vlast) puoluetta ja sen mukana Putinia, vaikka se mielipidemittausten mukaan suhtautuu itse puolueisiin kovin epäluuloisesti.

Vanhan sobornost-periaatteen mukaan totuudesta ja oikeudesta ei voi päättää äänestämällä ja enemmistöpäätöksillä, eikä puolueiden kamppailu niiden toteutumista edistä.

Parlamentaarinen, puoluevaltainen järjestelmä -jonka karikatyyrisenä esikuvana ovat Venäjällä olleet vanhan Puolan valtakunnan valtiopäivät- ei ole tämän näkemyksen mukaan olemukseltaan mitään muuta kuin sotaa ilman aseita. Vahvempi voittaa ja tekee heikommalle mitä tahtoo. Demokraattisen vallan takana on itse asiassa väkivalta.

Muistanemme, miten myyttinen keskuskomitea ja sen politbyroo, työväenluokan maailmanhistoriallinen johtaja, teki aina ja ainoastaan yksimielisiä päätöksiä. Tämän olettaminen oli kai välttämätöntä, muutenhan koko elimen arvovallalta olisi mennyt pohja pois: mystinen valta olikin vain seniilien ukkojen riitelyä…

Mutta riittäköön tämä esipuheeksi siitä, että Putinin suosio on ollut ja on yhäkin valtava. Sitä tuskin kannattaa suuresti ihmetellä, sillä se nousu, jonka Venäjä on kokenut hänen valtakaudellaan, on lähes käsittämättömän suuri.

Luulen, että hyvin harva meillä enää tajuaa, missä pohjamudissa Venäjä rypi 1900-luvun lopussa.

Putin ei varmastikaan ole tehnyt kaikkea hyvin eikä oikein ja on todennäköistä, että ne kaikkein tärkeimmät rakennemuutokset, jota Venäjän talous olisi tarvinnut, ovat yhä toteutumatta. Sitä paitsi talous ei ole enää moneen vuoteen kasvanut sillä nopeudella, joka oli mahdollista suuren romahduksen jälkeen.

Se on itse asiassa luonnollista ja yleisesti ottaen jopa välttämätöntä. Huomattakoon kuitenkin, että nykyään ei ole enää tapana puhua romahduksen tulevan kahden vuoden sisällä. Sen sijaan ennustetaan maltillisia kasvulukuja samaan aikaan kun lännessä ollaan jopa pessimistisempiä.

Tuomisen kirja toteaa nämä perusasiat ja kirjoittaja jää pohtimaan sitä, miten sankari lähtee historiasta. Näyttää siltä, että asian järjestäminen tyylikkäästi on vaikeaa. Kekkonen poistui kompuroiden, mikä ei vielä ollut kovin paha asia. Huonompiakin vaihtoehtoja on.

 Suomen kannalta Putin on ollut hyvä vaihtoehto. Hän tuntee Suomea aivan poikkeuksellisen hyvin ja on sitä paitsi kotoisin Pietarista.

Muistakaamme, että tuoreen tutkimuksen mukaan pietarilaisista suhtautuu Suomeen hyvin peräti 95 prosenttia. Moskovassa meidät tunnetaan jo paljon huonommin ja suhdekin on viileämpi.

Voidaan vain toivoa, ettei Putinin seuraaja ole meidän kannaltamme edeltäjäänsä huonompi.

Epäilemättä Putin on ulkopolitiikassaan muodostunut melkoiseksi loukkauskiveksi sekä EU:lle että USA:lle. Luulen sitä paitsi, että hän on tehnyt siinä kohtalokkaita virheitä turmelemalla suhteet Ukrainaan ja muihinkin suunnitellun Euraasian liiton maihin.

Kansallisylpeyttä hän sen sijaan on nostanut valtavasti, vaikka keinoa, ydinsodalla uhkaamista, voi pitää aivan ala-arvoisena. Suuri muutos on joka tapauksessa tosiasia.

Tuominen kirjoittaa aika paljonkin Putinin lapsuudesta ja nuoruudesta ja nimittää tätä huligaaniksi. Samanlaisen luonnehdinnanhan joku taannoin antoi nuoresta Mannerheimista. Luulenkin, ettei kilteistä kympin pojista saa millään merkittäviä johtajia, mikä saattaa olla vahinkokin.

Joka tapauksessa nuoren Vovan intohimoksi tuli jo varhaisessa vaiheessa tiedustelu. Mahtoiko hän kuulua niihin fartsovštšikien ryhmiin, jotka muistamme Leningradin kaduilta ja jotka kävivät suomalaisten turistien kanssa kauppaa ruplilla ja sukkahousuilla, en tiedä. Tiettävästi niiden joukossa joka tapauksessa aina oli tiedottajia.

Tiedustelijana Vova ei joka tapauksessa vaikuta olleen mikään erikoinen tähti ja hänen rakettimainen nousunsa valtakunnan huipulle ja Jeltsinin manttelinperijäksi näyttää selittyvän hänen persoonallisuudestaan. Hänet kuvattiin täysin lojaaliksi esimiehilleen. Tämä ei tainnut tuossa juonittelun pesässä olla aivan tavallista.

Putin ei joka tapauksessa ole mikään nolla missään suhteessa. Hänen julkiset esiintymisensä paljastavat harvinaisen suurta ja monipuolista lahjakkuutta, ne eivät ole ulkoa opeteltuja repliikkejä.

Valta kuitenkin tuppaa turmelemaan jokaisen ja Putin on saanut siitä nauttia jo ylenpalttisesti. Missä määrin hän on ajanut henkilökohtaista etuaan, paljastunee myöhemmin. Huhut siitä, että hän olisi maailman rikkain mies, täytynee jättää omaan arvoonsa.

Tuomisen kirja on hyvin tarpeellinen lisä suomenkieliseen alan kirjallisuuteen. Se osoittaa mielestäni perustellusti myös sen, millainen Putinin Suomi-suhde on.

Suhdehan on ollut varsin hyvä molemmin puolin, niin Halosen kuin Niinistönkin aikana ja jo ennen niitä. Venäläiset ovat Putinin kaudella pariin otteeseen tehneet ikäviä informaatio-operaatioita ja muitakin pienimuotoisia provokaatioita, jotka lasken hölmöyden ja ylimielisyyden tiliin, mutta onpa meilläkin osattu suhteita turmella.

Varsin järkyttävä osoitus vastuuttomuudesta oli lapsen tuominen rajan yli diplomaattiauton takakontissa. Putin suuttui asiasta niin, että otti sen suomalaisten kanssa esille useamman kerran.

Myös meikäläinen lehdistö on varsin oudosti keskittynyt jankuttamaan Venäjän kehnoutta, vaikka kohtuullisempaa olisi useinkin vain lähteä siitä, että sillä maalla on erilainen käyttöjärjestelmä kuin meillä.

Kun me käytämme macia, joutuvat venäläiset kamppailemaan DOS-komentojen ja iänikuisten bugien kanssa, tuumii Tuominen.

Olosuhteet huomioiden Venäjä on kuitenkin menestynyt aika hyvin. Ilman Putinia olisi voinut käydä paljon huonommin ja tietysti myös paljon paremmin.

He nyt joka tapauksessa ovat sattuneet saaman hallitsijakseen tämän miehen. Raz Putin, tak Putin.