Kuinka se tapahtui?

Kuinka se oikein tapahtui?

Pekka Visuri, Eino Murtorinne, Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940. Docendo 2019, 286 s.

Suomen joutuminen sotaan vuosina 1939 ja 1941 on jo niin moneen kertaan kaluttu asia, että hyvin luonnollisesti herää kysymys, miksi sitä nyt vielä taas kerran setvitään. Onko löytynyt jotakin uutta ja mullistavaa, joka muuttaa käsityksiämme?

Tällaistahan ei voi sanoa tapahtuneen eikä uusi kirja itse asiassa ainakaan minun mielestäni pakota muuttamaan jo aiemmin kannattamiani tulkintoja missään suhteessa. Silti se on hyvinkin lukemisen arvoinen.

Asia selittyy siitä, että historiantutkimus joutuu melko usein ratkaisemattomien ongelmien eteen silloin, kun se yrittää vastata niihin kysymyksiin, jotka ihmisiä todella kiinnostavat. Vähemmän kiinnostaviin kysymyksiin vastaaminen sen sijaan usein onnistuu aivan yksiselitteisesti.

Viittaan tällä lähinnä siihen, että emme voi tietää, mitä toteutumattomista vaihtoehdoista olisi aikoinaan seurannut.

Kuitenkin meillä on tapana usein olla sekin asia tietävinämme. Maalaamme tarvittaessa kuvan toteutumattomasta menneisyydestä ja siinä puuhassa meillä on aika vapaat kädet eikä värejä tarvitse säästellä.

Toki myös toteutumattomien vaihtoehtojen kohdalla voimme haarukoida erilaisia skenaarioita ja pohdiskella niiden todennäköisyyttä. Näinhän tekivät aikoinaan myös ne, joiden oli tehtävä kohtalokkaat ratkaisut.

On itse asiassa harvinaista, että menneisyydessä suurten ratkaisujen tekijät olisivat todella ymmärtäneet, millaisia seurauksia heidän päätöksillään on. Viime sotien kohdalla voi tuskin sanoa kenenkään ymmärtäneen, millaiseen lopputulokseen ratkaisut lopulta veivät.

Historian ymmärtäminen kaikessa monimutkaisuudessaan ja arvoituksellisuudessaan on aikamoinen urakka. Niinpä laiska ja rationalisoiva järkemme usein pyrkii tekemään asioista paljon johdonmukaisempia ja predestinoidumpia kuin ne olivatkaan.

Niinpä meillä on taipumus ”muistaa” vain, että Neuvostoliittohan se talvisodassa hyökkäsi, ryösti Karjalan ja karkotti liki puoli miljoonaa suomalaista kodeistaan. Kymmenet tuhannet kaatuivat ja vielä useammat haavoittuivat.

Kaiken kurjuuden tuloksena oli vain Suomen käytännössä pakollinen liittyminen Saksan hyökkäykseen, jota talvisodalla ryöstetyt tukikohdat ja alueet eivät sitten millään tavalla pysäyttäneet tai edes hidastaneet.

Kuitenkin ne, jotka tekivät kohtalokkaita päätöksiä, olisivat suuresti hämmästyneet, mikäli olisivat ymmärtäneet, mihin ne tosiasiassa johtavat.

Hitlerin ja Stalinin pakti, jota meillä nimitetään Molotovin-Ribbentropin sopimukseksi, oli aikoinaan jymy-yllätys myös meillä, vaikka suomalaiset lehdet olivat 30-luvun lopulla parikin kertaa spekuloineet sellaisen mahdollisuudella, kuten Sinikka Wunschin väitöskirjasta ilmenee.

On sanottu, että tuo sopimus vasta mahdollisti toisen maailmansodan syttymisen.

Itse asiassa Hitler olisi hyökännyt Puolaan muutenkin, koska hän nimenomaan uskoi, ettei maailmansotaa sen takia aloiteta. Toki tuo sopimus oli suloista musiikkia molemmille osapuolille. Länsivallat eivät kyenneet tarjoamaan Stalinille muuta kuin vastuuta ja potentiaalisia menetyksiä. Hitler taas tarjosi kaiken, mitä Neuvostoliitto kaipasi.

Mutta oliko Suomen kohtalo tuon sopimuksen takia sinetöity?

Eihän se sitä vielä ollut, eivät siitä välttämättä seuranneet ne tapausten kulut, jotka sitten tapahtuivat. Mutta ei myöskään Napoleonin ja Aleksanterin sopimuksesta Tilsitissä välttämättä seurannut se Suomen historia, jonka nykyään tunnemme.

Kuitenkin ne tapahtuivat, mutta olisi siinä saattanut vielä käydä toisinkin.

Neuvostoliitto pyrki toisenlaiseen ratkaisuun kuin se, jonka talvisodasta tunnemme, mutta kun kohtalo määrää, eivät siinä auta enempää ovelat suunnitelmat kuin maailman mahtavin armeijakaan.

Suomi kieltäytyi sekä tukikohdista että sittemmin suuresta aluelahjoituksesta ja vastoin normaalia järkeä ryhtyi vastustamaan aivan ylivoimaista hyökkääjää. Se vieläpä menestyi siinä yli kaikkien odotusten.

Oliko tämä sittenkin se kaikkein onnistunein tapa hoitaa asia, on kysymys, josta voidaan aivan perustellusti olla myös eri mieltä. Koko tarina on aivan fantastinen ja vailla vertailukohtia. Sellaisia meillä on vain niiden maiden osalta, jotka suostuivat tukikohtiin.

Suomen taistelun arvoa ei millään tavalla alenna se, että pohditaan, mitä vaihtoehtoja sille olisi ollut. Tietenkin niitä oli ja mielikuvitus on helppo päästää irti niitä maalatessa: kansallisen yksimielisyyden murtuminen, politiikan rämettyminen, manipuloidut vaalit, valheellinen tarina siitä, miten Suomi anoi pääsyä Neuvostoliiton osaksi ja niin edelleen…

Tosiasia kuitenkin on, ettemme tiedä, mitä vaihtoehdot olisivat olleet. Syksyn neuvottelujen aikaan ne olisivat olleet toiset kuin joulukuussa 1939 ja vuoden 1940 keväällä ne olisivat olleet toiset, ellei Stalin olisi suostunut Moskovan rauhaan. Siihen tarvittiin toki myös suomalaisten suostumus.

Entäpä sitten Suomen siirtyminen Saksan etupiiriin eli tuo kuuluisa Hitlerin sateenvarjo, jonka hän levitti Suomen ylle marraskuussa 1941 Molotovin käydessä Berliinissä.

Tekijöiden mukaan tuossa kuuluisassa tapaamisessa ei Molotov itse asiassa vaatinut lupaa Suomen miehittämiseen neuvostojoukoilla, vaan ainoastaan valitti siitä, että maassa oli saksalaisia joukkoja vastoin etupiirisopimusta. Hitler taas jankutti yhä uudelleen, ettei Saksa halua sotaa Itämeren piirissä ja tarvitsee Suomen raaka-aineita.

Eikö Neuvostoliitto siis aikonutkaan miehittää Suomea?

Tokihan se sitä halusi. Ellei tuijoteta sanoihin, vaan itse asiaan, on pakko todeta, että kyseessä oli kiista etupiirisopimuksen voimassaolosta. Molotov kysyi, onko sopimus voimassa myös Suomen osalta ja Hitler de facto vastasi, ettei ollut.

Toki diplomaattinen kielenkäyttö edellytti, ettei asiaa sanottu suoraan. Hitler vakuutti sopimuksen olevan voimassa ja samaan aikaan rikkoi sitä röyhkeästi, mutta tällainenhan oli diktaattoreiden tyypillistä käytöstä.

Molotov taas yritti tarjota Hitlerille sitä vaihtoehtoa, että Suomen asia hoidetaan Baltian maiden tapaan, ilman sotaa. Hitler ei ollut tätä kuulevinaankaan, vaan puhui edelleen sodan epätoivottavuudesta.

Neuvostoliitolle oli kuitenkin aivan selvää, ettei mitään balttilaista varianttia voinut soveltaa niin kauan kuin Suomessa oli saksalaisia joukkoja.

Tekijät väittävät, että suomalaisille syötettiin asiasta suodatettua tietoa. Itse puolestani sanoisin, että siitä kerrottiin selkokielisesti. Olen jopa varma siitä, että suomalaiset olisivat tehneet asiasta aivan samat johtopäätökset, mikäli heille olisi annettu vain tapaamisen pikakirjoituspöytäkirjat.

Toinen maailmansota, kuten tuskin mikään muukaan suuri historiallinen tapahtumasarja, ei koskaan ole loppuun saakka tutkittu ja tulkittu.

Viime aikoina olemme nähneet, miten Venäjällä on syy sodan puhkeamisesta vieritetty Puolan harteille.

Tässä ei ole mitään uutta, näinhän siellä tehtiin jo vuonna 1939. Asiaa on mahdollista jopa perustella.

Yhdysvalloissa on oikeudenkäytössä voimassa niin sanottu stand your ground-periaate. Sen mukaan ihmisellä on aina oikeus puolustaa omaa aluettaan ja henkilöään.

Mikäli sovellamme sitä suvereeneihin valtioihin, joilla todella onkin tämä oikeus, siirtyy vastuu sodasta aina sille, joka tätä oikeutta loukkaa.

Kun nykyään on yhä useammin ryhdytty tuomitsemaan ihmisiä itsepuolustuksen takia, etenkin, mikäli siinä on nähty liioittelua, voidaan vain odottaa, milloin näin tehdään myös valtioiden suhteen.

Itse asiassa Suomessa tätä jo yritettiin joskus 1970-luvulla.

Tämän kirjan kunniaksi on sanottava, ettei siinä tällaiseen revisioon ainakaan minun nähdäkseni pyritä.

Sen sijaan siinä mahdollisimman tarkasti rekonstruoidaan ne poliittisen historian kehityskulut, jotka johtivat kohtalokkaisiin päätöksiin.

Niiden läpi käymisestä on hyötyä jokaiselle, joka haluaa päivittää historiakuvaansa ja tietää, millaisella pohjalla se todellisuudessa seisoo.