torstai 19. syyskuuta 2019

Muuan historiamme merkkipaalu


Sotamuseon kertomaa

Kävin taannoin pitkästä aikaa Tukholman Armémuseetissa. Tukholmahan on niin täynnä hyviä museoita, että jo se on pätevä syy käydä siellä vuosittain: Laivastomuseo, tekniikan museo (ja niiden vieressä vielä poliisimuseo ja urheilumuseo), Historiallinen museo, Wasa-laiva, Livrustkammaren, keskiajan museo. Nordiska museet ja sitten ne lukemattomat taidemuseot, Prins Eugenin huvilasta ja Millesgårdenista Kansallismuseoon ja moderniin museoon.  Taitaapa olla joku valokuvamuseokin.
Niitähän riittää. Tuntemistani yksityishenkilöiden museoista paras on August Strindbergin kotimuseo, jossa tekee mieli käydä useastikin. Mutta nyt siis armeijamuseo, nyläget sanottaisiin vanhalla suomella.
Tämä ei tietenkään ole mikään Pietarin tykistömuseo tai Pariisin Invalidihotelli. Entisen suurvallan museo se kuitenkin on ja sen näkee jo vanhojen tykkien määrästä museon seinustalla.
On meilläkin hieno ja lajissaan paljon parempikin tykkinäyttely Hämeenlinnassa, mutta puhun nyt menneistä vuosisadoista. Kun sotarautaan on aikoinaan panostettu koko suurvallan budjetilla, niin se näkyy vielä tänäkin päivänä.
Kymmenistä pronssitykeistä saisi kallisarvoista raaka-ainetta vaikkapa nykyisiin aseisiin, mutta toimiihan se tykkitarha tarvittaessa varastonakin, viimeiseen hätään. Näin kai voitiin ainakin joskus ennen ajatella.
No, joka tapauksessa ruotsalaisuuteen liitettiin kauan aivan erityisen sankarillisuuden leima. Vanhojen viikinkien henki sai arvollisen jatkajan Kaarle XII:n karoliineissa ja vaikka kaksi seuraavaa sotaa Venäjää vastaan hävittiin ja kolmannestakin selviydyttiin vain niukasti, säilyi karoliinien sankarillinen omakuva, ainakin poseerauksena.
Ibsenin ei Peer Gyntissä sattumalta ruotsalaisen henkilöhahmon nimenä ole herra Trumpeterstråhle, joka puhkuu sankarillista poseerausta. Kerranpa voitettiin Narvassakin ylivoimainen vihollinen!
No, Narvassa oli mukana myös suuri määrä suomalaisia, joita Poltavassa oli enää vain vähäsen, tulee tässä tietenkin suomalaisen mieleen ensimmäisenä. Ruotsalaisessa narratiivissa asiaa ei korosteta kuten ei suomalaisessakaan eikä siihen sitä paitsi oikeasti ole mitään oikeaa aihetta.
Muuan venäläinen tutkija on pohdiskellut sitä mikä teki ruotsalaisista käytännössä voittamattomia aina Poltavaan asti (Jätetään nyt se ”Pultava” jo unohduksiin, vaikka se onkin vakiintunut, sehän on pelkkää sekasotkua).
Mahdollisesti henkinen kantti oli jopa ratkaiseva tekijä. Poltavan jälkeen se nimittäin petti ja kun sodassa alkoi olla toivottomuuden piirteitä, taistelut alettiin myös hävitä.
Toki esimerkiksi Kostianvirran ja Napuen sotilaiden urhoollisuus ansaitsee kunniamaininnan, vaikka tappio tulikin.
Mutta Tukholman Armeijamuseo keskittyy nyt erikoisnäyttelyssään Narvan voittoon ja sen hintaan.
Olen joskus hieman irvistellyt tätä  Militärmusétin yleistä näkökulmaa, jossa naiset ja lapset yritetään tehdä mahdollisimman näkyviksi. Taisteluissa he eivät sentään olleet mukana kuin korkeintaan marketantteina sotakentän liepeillä. Yksi naispuolinen rakuuna Annika Svan ei vielä mitään muuta.
Nykyinen erikoisnäyttely Narva -voiton hinta ( https://www.armemuseum.se/utstallningar/segerns-pris--narva-1700/ ) on joka tapauksessa erinomainen. Siinä tuodaan laajasti esille ajan propaganda, jossa kerrottiin -mahdollisesti aivan todenmukaisesti- Liivinmaan siviiliväestön hirvittävästä terrorisoinnista.
Totuushan oli, että kun monikymmentuhantinen sotajoukko tuohon aikaan ilmestyi talonpoikien keskelle, se oli aina vielä suurempi onnettomuus kuin edes katovuosi tai rutto. Oli sitä paitsi luultavaa, että se toi molemmat mukanaan.
Karoliiniarmeijan loistava voitto sai aikaan riemun koko valtakunnassa, jossa Te Deumeja laulettiin joka kirkossa. Valtava määrä voitonmerkkejä saatiin ja paljon niistä on nyt esillä museossa.
Vihollinen häpäistiin, kuten tapana oli, mutta helpolla ei päässyt oma väkikään. Vihollisen tartuttama tauti ja ankarat leiriolot alkoivat niittää saalistaan.
Se kunnia, jota Trumpeterstråhle vielä pari sataa vuotta myöhemmin kumisutteli, oli lopultakin katinkultaa. Karoliinit marssivat Puolaan ja sitten Ukrainaan ja sodan onnettomuudet seurasivat aina sotajoukkoa, kuten jokaista suurta armeijaa tuohon aikaan. Valtakunta olisi kenties voitu pelastaa, jos olisi ajoissa ymmärretty, mistä on kysymys.
Kysymyshän oli Venäjän mahdin valtavasta kasvusta Pietarin toteuttaman eurooppalaistumisen myötä. Tästä kirjoitettiin jo sodan kestäessä ansiokas traktaatti, jota Kari Tarkiainen on tunnetussa tutkimuksessaan selostanut, mutta sankarikuningas ei ollut niitä, jotka antoivat tosiasioiden häiritä menoaan.
Karoliinikultti oli Ruotsissa voimissaan 1800-luvun lopulla ja tarvittiin itse Strindbergin kaltainen hahmo, jotta asiasta olisi saatu kuulla hieman kriittisempiäkin äänenpainoja.
Meillä Suomessa suhtautuminen Kaarleen on aina tainnut olla hieman kaksinainen. Kunniaa vaikkapa Narvan voitosta on mielellään nostettu historian hämäristä, kun taas toisaalta ison vihan kauhut ja Armfeltin Norjan retken katastrofi on mielellään pantu Suomea häikäilemättä riistävän keskusvallan syyksi.
Ruotsissa taas manattiin suomalaisten kyvyttömyyttä ja kukaties haluttomuuttakin puolustaa valtakuntaa. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten puolustus (Vindicatio fennorum) littyy tähän seikkaan.
Oman maineen puolustusta tai ainakin puhdistamista olivat omalla tavallaan myös monet aivan tavattomat kauhutarinat Ison vihan ajoilta.
Nehän evät olleet perättömiä sinänsä ja Kustaa H. Vilkuna on nyt viime vuosina uudelleenpalannut alkulähteille ja löytänyt sieltä kaameita julmuustarinoita. Mutta tuon ajan sodissa ne eivät olleet niinkään tavattomia.
Tukholmaa nämä eivät sinänsä erityisesti aikoinaan kiinnostaneet eivätkä kiinnosta vieläkään. Suomi oli Suomi jo tuohon aikaan ja on aivan epähistoriallista nähdä siinä vain osa Ruotsia. Sitähän se oli hallinnollisesti, mutta kohtalonyhteys omaan maahan oli suurempi kuin lahden taakse.
Mutta nämä nyt vain tulivat mieleen hienosta näyttelystä. Siellä muuten huomasin, että Kaarlesta on tehty parikin ruotsalaista elokuvaa. Se ei toki ole paljon, olihan hän aikansa superjulkku, josta itse Voltaire sanoi, että hänen ongelmanaan oli, ettei hänellä ollut puutteita…
Mutta mieleen tulee, että kenties meilläkin olisi aihetta tehdä erikoisnäyttely Suuresta Pohjan sodasta -meidän näkökulmastamme. Se ei ole pelkkä Isoviha, vaan paljon enemmän. Historia kaikkine puolineen, kollaboraatiosta kansanmurhaan ja voitoista ja tappioista autioituviin taloihin ja paenneisiin virkamiehiin, sotavankeihin, orjiin ja sisseihin. Kyllä tutkimusta alkaa olla riittävästi.
Luulen, että yleisessä tietoisuudessa nämä asiat ovat liiaksi unohtuneet.

31 kommenttia:

  1. Mikäs vika Pultavassa on? Ainakaan mitään sellaista, jota ei olisi Pietarissa ja Tukholmassa?

    Et maininnut Englundin kirjaa Pultavan taistelusta. Minusta se oli hyvä siinä mielessä, että siitä selvisi mitä kaikkea muuta silloiseen sodankäyntiin liittyi kuin vain urhoollisia taisteluja.

    Suomen alueesta Suomena olen täysin samaa mieltä. Mitä isovihaan tulee, niin siinä meni muutama esi-isänikin pohjanmaalla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapsa hyvä, näin anonyymisti uskallan netissä kysäistä, että miltä se tuntuu sinusta kun olet menettänyt esi-isiä isovihassa? Miten olet saanut kuulla asiasta? Vai tuntuuko se miltään? Ajatteletko asiaa koskaan ja miten suhtaudut siihen? Itse olen menettänyt isän puolelta monia papan veljiä sodissa mutta eihän sitä ajattele sillä tavalla kun ei heitä edes tuntenut. Surulliselta ja kammottavalta se tuntuu jos alkaa ajatella sitä. Äitini puolelta naiset olivat vahvasti mukana Lotta Svärd-toiminnassa sotien aikaan, siitä tunnen ylpeyttä ja ihailua heitä kohtaan. Toivottavasti ei nyt mennyt liian henk.kohtaiseksi tai en loukannut mitenkään sinua, kiitos kumminkin jos jaksat vastata.

      Poista
    2. Mitenkäs historia minua loukkaisi? Itse asiassa nämä tiedot selvisivät minulle vasta tällä vuosituhannella, kun sukututkimuksessa viimein pääsin 1800-luvulta taaksepäin, varmuudella 1500-luvulle asti, hieman epävarmemmin kauemmaskin.

      Nämä tapahtumat keskittyvät Oulujoen varteen ja ne ovat jo niin kaukaista historiaa, etteivät ne sen kummemmin järkytä. Itse asiassa niitä esi-isiä meni jo ns. rappasotien aikaan. Toisaalta heitä oli todennäköisesti mukana myös Vesaisten ja kumppien tekemissä kostoretkissä Vienaan.

      Enemmän ehkä järkytti Hailuodon hävitys 1714, siinähän venäläiset tappoivat käytännössä kaikki saaren asukkaat parin yön ja päivän aikana, 1000 henkeä, osa lapsista vietiin orjiksi. (Vrt. Topelius: Koivu ja tähti, tapahtui synnyinseudullani.)

      Se järkytti, sillä mielipuuhani lapsena mummolassa oli katsella merta ja ulapalla siintävää Hailuotoa. Siellä ei tiettävästi kuollut lähisukua, tutunnimisiä kylläkin.

      Poista
    3. Moi, Kiitos paljon vastauksesta. Meilläkin päin on harrastettu suvun iäkkäämpien toimesta sukututkimusta, itse en vielä ole päässyt tutkimaan ennen 1800-luvun tapahtumia sen syvemmin sieltä. Traagisinta meillä tosiaan oli papan kaikkien neljän vai viiden veljen menehtyminen Talvisodassa. Rakas pappa ei itse nuorimapana joutunut tai omien sanojensa mukaan päässyt mukaan melskeeseen ja varmasti ristiriitaiset filikset seurasivat häntä koko elämän nuoruuden surullisten tapahtumien johdosta. Näistä ei tämän enempää ole koskaan puhuttu suvussa tai itselleni ainakaan. En aina tiedä onko se ollut hyväksi vaiko pahaksi. On tehty siinäkin mitä on voitu ja katsottu sillä hetkellä parhaimmaksi tavaksi toimia,tietenkin.

      Kyllä se on aika hurjaakin tämä meidän kansan historia kun sitä alkaa tutkimaan. Mutta ennen kaikkea uskomattoman sisukasta tai resilienttiä kansaa, kuten nykyään pruukataan sanoa.

      Poista
  2. Enemmän kuin sotahistoria, itseäni kiinnostaa jälleenrakennus sen jälkeen. Miten on toivuttu hirveistä tapahtumista, miten jälleenrakennettu yhteisöä ja maata, rakennettu, sivistetty, opiskeltu, viljelty ja kenties kasvettukin siinä samalla. Elämä on kuitenkin onneksi suurelta osin rauhan aikaa ja silloin pitäisi mennä eteenpäin kansakuntana ennen kaikkea henkisesti. Käsitellä sotatraumojankin, surra, hakea tukea ja turvaa yhteisöstä ja yhdessä kasvaa kansana. Hyvin paljon kiinnostaa myös suomalaisen miehen kasvutarina ja sen kehityksen vaiheet. Toki naisillakin on aivan sama kasvutarina suomalaisena käytävä, mutta onhan totta että juuri sodissa miehet ovat antaneet sen raskaimman uhrin, itsensä. Miten Suomi pääsee jaloilleen ja eteenpäin kansana henkisesti, eikä näe itseään vain sotien kautta? Itse näen, että paras tie on avoin keskustelu. Tabuhan on tässä maassa se, että suomalaisen miehen pitäisi olla jatkuvasti aina varuillaan henkisesti jotenkin jotain suurta epätoivoista selkkausta varten, enkä mitenkään nyt viittaa tässä itänaapuriin vaan ihan maailmaan yleensä. Vai mistä tämä laumasieluinen melankolia tässä maassa oikein johtuu? Samanlaisista naisistako? Kaipaisin lisää iloa ja valoa Suomeen. Suomalaisten on jo aika voida hyvin ja olla onnellisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä olisi valtavasti muutakin kui taisteluihin liittyvää asiaa, joka kannattaisi tuoda esille. Ruotsalaiset saattavat olla oikeilla jäljillä.

      Poista
    2. Kiitos lämpimästä vastauksesta, oikeassa olet.

      Poista
    3. "suomalaisen miehen pitäisi olla jatkuvasti aina varuillaan henkisesti jotenkin jotain suurta epätoivoista selkkausta varten"

      Ikävä kyllä ns geopoliittinen sijaintimme ja haluttomuutemme hankkia hyvän sään aikana palovakuutusta (NATO) takaa sen, että tuo mentaliteetti on jatkossakin syytä säilyttää - taikka sitten hyvissä ajoin ilmoittaa, että olemme valmiit alistumaan jokaisen valloittajan valtaan, joka suvaitsee tänne tulla. Me vain käymme piiriin, laulamme Kumbajaata ja puramme sota ja muita traumoja.

      Poista
    4. Hei vaan, kiitos kommentista. Sarkasmia tai ei, se että käytte piiriin ja laulatte Kumbajaa ja puratte sota ja muita traumoja, on musta todella hieno juttu. Mekin lauletaan Kumbajaa ja puretaan omia traumojamme saunailloissa. Kuka tietää, saunojen luvatussa maassa, vaikka vielä joskus satutaan samaan lenkkisekasaunaan ja laitetaan saunakaljan kera yhdessä Suomen asiat kuntoon. Kumbajaa My Lord!

      Poista
    5. Michelin, sotaa edeltävästä Suomesta ja sodan jälkeisestä noususta antaa aika hyvä kuvan Kalle Päätalo mahtavassa omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassaan. Näkökulma on maaseudun köyhän pojan, joka tekee siirtymän maa- ja metsätöistä rakennusteollisuuteen ja jopa luokkanousun.

      On niitä varmaan muitakin, mutta Päätalo on tarkkuudessaan ylittämätön.

      Poista
    6. Moi Tapsa, kiitos Päätalon Iijoki-suosituksesta. En olekaan lukenut vielä sarjaa ollenkaan, joten on korkea aika tehdä se kulttuuriteko. Pohjantähden trilogia on ollut itselle tärkeä aina ja kovasti olen kiintynyt Väinö Linnan kuvaukseen elämänmenosta silloin. Noissa molemmissa kirjasarjoissa kuvataan varmasti hienosti suomalaisen yhteiskunnan nopeat muutokset yksilön näkökulmasta ja omakohtaisestikin.

      Poista
    7. Itseläkin on Pohjantähti menossa ja sama fiilis kuin M:llä. On sääli, että siitä tehdyt elokuvat päättyvät sisällissotaan eikä siinä näytetä Akselin jälleenrakennustyötä. Draamana ylittämätön on kuvaus kun tämä ja Elina lähtivät hakemaan yhtä kaatunutta poikaa ja lotta totesi, että täällä on kaksi Koskelaa. Ylittämätön kirja.

      Toisaalta Päätalo on kyllä ylittämätön työn ja elämäntavan kuvaaja. Uskon, että vielä satojen vuosien päästä sitä käytetään lähdeteoksena.

      Poista
    8. Draamana todellakin koskettava ja järkyttävä kuvaus kaiken kaikkiaan. Itselläni jäänyt elävästi niin leffasta kuin kirjasta mieleen kuvaus, kun Aleksi sotilaineen talsii talvista maantietä pitkin vainaja hevosvankkureissa, ja vastaantulija pysähtyy kysymään "Voi, kuinka kävi?" Koskela vastaa murheellisena: "Etkö näe, päästä kuula läpitte".

      Toisaalta kevyempänä aiheena Linnan kuvaus Akselin ja Elinan orastavasta romanssista on niin viattoman sykähdyttävän kaunis kuvaus nuoresta rakkaudesta, että sekin jäänyt hyvin mieleen.

      Poista
  3. "Jätetään nyt se ”Pultava” jo unohduksiin, vaikka se onkin vakiintunut, sehän on pelkkää sekasotkua"

    Heti kun blogisti alkaa puhuman Stockholmassa sijaitsevasta Swerigen sotamuseosta. Eiköhön mielummin sovita, että vakiintuneet nimet vakiintuneessa muodossa, ihan jo siksi että nulremmilla lukijoilla ei mene sekaisin Pultavan ja Poltavan taistelu - ja meillä vanhemmilla kahvi kurkkuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sopiihan se. Mutta eipä taida kukaan käy ttää tuosta Potavan kaupungista nykyään Pultavan nimitystä.
      Se Pultava on olemassa vain siinä Surren Pohjan sodan historiallisessa miljöössä. Siinä sen erikoisuus.

      Poista
  4. "mikä teki ruotsalaisista käytännössä voittamattomia aina Poltavaan asti"

    Topelius sanoi sen runollisesti: Narvan voitossa oli Pultavan tappion siemen: se sai Kaarlen kohtalokkaasti vähättelemään Venäjää ja tuhlaamaan isoisänsä tavoin vuodet 1701-08 Puolassa sen sijaan, että olisi hoitanut sodan Venäjällä loppuun. Vuoden 1709 venäläinen armeija ei ollut enää Narvan armeija.

    Itse näkisin asian väistämättömyyteenä: Ruotsin suhteellisen lyhyt sotilaallinen noin 40 vuoden kultakausi perustui paitsi resurssien tehokkaaseen käyttöön ja muutamaan sotilaalliseen innovaatioon myös ennen kaikkea muiden heikkouteen. Kun 1600-luvun lopulta eurooppalaiset valtiot ottivat käyttöön pysyvän armeijan Ruotsin ruotoarmeijan, joka oli keino ylläpitää määrältään riittävää armeijaa, sivutoimisotilaat eivät millään pystyneet vastaamaan vakinaisen armeijan koulutetuilla ammattisotilaille.Pietari oli osannut hankkia itselleen viimeistä huutoa olevat eurooppalaiset avustajat ja ottaa maan suuret resurssit käyttöön. Ihme oli se, että karoliinit henkiseellä kantillaan pärjäsivät niinkin pitkään.

    Surullinen vastakohta tuosta tilasta oli Ruotsin armeijan, ennenmuuta upseeriston, tla Kuustaa III:n sodassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaus: Ruotsin ruotuväkiarmeija, ei ruotoarmeijan.

      Poista
  5. Hailuodosta ym. puhuttaessa kannattaa kuitenkin muistaa, että eurooppalaisten armeijoiden sodankäyntitavat olivat yleensäkin äärimmäisen raakoja, jos paikallista vastarintaa esiintyi ja muutenkin. Venäjä ei liene ollut poikkeus, vaikka esim. Keskisarja on monesti tv:ssä ääni väristen asian niin esittänyt. (Mainitulta herralta on muuten juuri ilmestynyt suuren Pohjan sodan populaarihistoria, ilmeisesti varsinainen "raakuusnarraatio".)

    Kaarle XII:n päämajasta lähti esim. Puolan ja Baltian sotaretkillä seuraavanlaisia käskyjä: "Kylät poltettava, asukkaat surmattava,eikä kehdossa uinuvaa lastakaan saa säästää." Nieszavan verilöylyssä 1703 elokuussa 1703 ruotsalaiset polttivat kaupungin maan tasalle ja sen syyttömät asukkaat hirtettiin kostoksi. Antti Kujala puolestaan kertoo, miten nimenomaan suomalaisen rykmentin sotilaat kohdistivat Narvan taistelua seuranneena yönä 1700 antautuneisiin venäläisiin sotilaisiin silmitöntä ryöstämistä ja murhaamista. Jne.

    Niin että eiköhän raakuuskilvoittelussa päästy suunnilleen tasapeliin. Ainoa venäläinen "erikoisuus" oli vihollisen siviilien marssittamien paikoin Venäjälle, orjiksi tai "kevyempiin" töihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tietysti totta. Mainitsin tuolla ylempänä Hailuodon siksi, kun nimenomaan kysyttiin onko minulla omakohtaisia tuntemuksia näistä historiallisista tragedioista. Luotolaisia kohtaan oli.

      Lisäksi kannattaa muistaa, etteivät sotajoukot aiheuttaneet kärsimystä ainostaan viholliselle, vaan myös omalle kansalle. Siitä hyvänä esimerkkinä vaikkapa Nuijasodan synty:

      Klaus Fleminghän ei Täyssinän rauhan jälkeen 1595 kotiuttanut sotaväkeään, vaan se siirtyi mm. pohjanmaalle ns. linnaleiriin - eli talonpoikien elätettäväksi. Tämä rasitus osaltaan johti lopulta kapinointiin ja sisällissotaan.

      Flemingillä oli tietysti pätevät syyt toiminnalleen. Kansalaissodan 100-vuotisjälkimainingeissa kannattaa myös muistaa, etteivät sotiva nuijakansa koostunut maaseudun köyhälistöstä, vaan maanomistajista palkollisineen.

      Jokohan muuten Nuijasodan syistä ja Flemingin toiminnasta on päästy tiedepiireissä yhteiseen näkemykseen? Esim. sellaiseen, että marski Fleming olisi julman sortajan sijaan alettava nähdä ensimmäisenä itsenäisyysmiehenämme?

      Poista
    2. No sehän on se vanha Renvallin näkemys. Mutta ehkä hän nyt oli vain molempia.

      Poista
    3. Kun Renvallin nimiin pantu "levinnein nykytulkinta" kumottiin, kirjoitettiin, että Renvall pikemminkin kirjoitti vuodesta 1918 (vrt. Haminan yksilötragedia) tai sitten kesästä 1940. Onko tuuli siis jo taas jo kääntymässä tai kääntynyt? Hurjan anakronistiselta tuo Flemingille puettu rooli yhtä kaikki edelleenkin tuntuu.

      Poista
    4. Nuijasodasta kiinnostuin uudelleen, kun löysin esi-isieni jäämistöstä Yrjö Koskisen aihetta käsittelevän opuksen, ensipainos 1857. Siinä esitellään mielenkiintoisia alkuperäislähteitä, mm. kirjeitä (minua ihan ihmetytti senaikaisen kirjeenvaihdon kiivas tempo).

      Teoksen etuna on, että tämä myöhemmin Yrjö-Koskisena tunnettu suomalaisuusmies oli ainakin vapaa myöhemmistä vaikutteista (1918, 1940...). Hän oli vahvasti talonpoikaismyönteinen, mutta piti silti sotaan ryhtymistä virhearviona.

      Oikeastaan tämä kirja sai minutkin miettimään uudelleen, että mitä ihmettä silloin oikein tapahtui. Renvallin tulkintaankin tutustuin.

      No, oma tulkintani on se, että kyse oli valtataistelusta Flemingin ja Kaarle-herttuan kesken, eli ei sinänsä Suomen itsenäisyydestä, ja Fleming oli periaatteessa oikeassa (= Sigismund oli laillinen kuningas).

      Sitä paitsi Kaarle-herttua, jota talonpojat siis tukivat, viivytteli avunantoa, ja vasta heidän häviönsä jälkeen kukisti Suomen kapinoivan aatelin. Ja kaiken kukkuraksi alkoi alistaa vapaita talonpoikia feodaalijärjestelmään. Onneksi ei ihan ehtinyt.

      Tällaiseen tulkintaan siis päädyin Nuijasodasta.

      Poista
    5. Sen verran vielä, että Nuijasota syttyi siis siksi, ettei Fleming uskaltanut Kaarle-herttuan pelossa vapauttaa sotilaitaan siviiliin, vaan piti heitä varmuuden vuoksi taisteluvalmiina talonpoikien täyshoidossa.

      Kyse oli siis siitä, että Kaarlen veljenpoika Sigismund oli sekä Puolan että Ruotsin kuningas, eikä Ruotsin valtionhoitajuus ei Kaarlelle, vaan hän kaappasi vallan veljenpojaltaan.

      Keppihevosena käytettiin uskontoa. Eikö niin?

      Poista
    6. Minusta lähteet eivät viittaa siihen, että Fleming olisi ollut mikään itsenäisyysmies. Sen sijaan hän oli (lailliselle) kuninkaalleen uskollinen sotapäällikkö, persoonana siloittelematon. Se on sitten toinen juttu, olisiko Sigismundin voitto ollut Suomelle parempi, ehkä olisimme saanet parempaa tukea Venäjää vastaan.

      Mirkka Lappalaisen "Suisimessu" kuvaa hyvin tuon valtataistelun pohjois-Eurooppalaisen tausta.

      Poista
    7. Korjaus: siis Susimessu.

      Poista
    8. Näin juuri. Susimessukin on luettu. Itsenäisyysmies-kysymykseni oli tietysti vain retorinen heitto, kuten siitä ilmeneekin.

      Tietysti voi pohdiskella sitäkin, että oliko Fleming uskollinen lailliselle kuninkaalle siksi, että oli harvinaisen uskollinen luonne - vai katseliko hän ehkä pitemmälle oma ja maan etu mielessään ja halusi ennen kaikkea estää Kaarlen valtaantulon?

      Veikkaisinpa tätä jälkimmäistä.

      PS. Onko tätä Sigismundin mahdollisen voiton merkitystä meillä oikeasti missään syvällisemmin pohdittu? Onko tehty tutkimuksia tai väitöksiä?

      Lappalaisenkin mukaan on selviö (kuulin sen häneltä omin korvin), että jos Sigismund olisi saanut Puolan aatelin kunnolla mukaansa sotaretkeensä, hän olisi voittanut mennen tullen. Puolan sotajoukko oli silloin ylivoimainen Ruotsiin verrattuna.

      Poista
    9. Ei se ihan tyhjä heitto ollut: jossain kaunokirjallisessa teoksessa Fleming esitettiin kauaskatseisena valtiomiehenä, jonka tarkoitus oli vahvistaa Suomen puolustusta Puolan avulla, mutta se oli anakronismia kuten historialliset romaanit yleensäkin.

      Poista
    10. "jos Sigismund olisi saanut Puolan aatelin kunnolla mukaansa sotaretkeensä, hän olisi voittanut mennen tullen."

      Tämä oli Sigismundin, samoinkuin muidenkin Puolan kuninkaiden ongelma: aatelisto ei ollut valmis mihinkään, mikä ei palvellut sen välittömiä omia etuja tai vahvistanut kuninkaan asemaa, "loukannut puolalaista vapautta" (aateliston vapautta). Sama ilmiö toteutui Ukrainan kasakkakapinassa, joka vei Ukrainan Puolalta Venäjän syliin ja Kaarle X Kustaan Puolan sodassa. Tuon aateliston anarkistisen vapauden hinta maksettiin vuosisata myöhemmin Puolan jaoissa 1772-95, jolloin itsenäinen Puola katosi yli vuosisadaksi maailmankartalta.

      Tutkimusta S:n voitosta en muista lukeneeni, mutta luulen lopputuloksen ollevan huono kolmesta syystä:

      - ym. Puolan heikkous ja sen aateliston haluttomuus tukea kuninkaan valtaa ja asemaa
      - Ruotsi oli jo vahvasti luterilainen, joka oli Kaarle-herttuan (itse kalvinisti) menestyksen taustalla
      - silloisessa maailmassa tuollaisten maantieteellisesti hajanaisten imperiumien hallinnointi oli vaikeaa: Sigismundin olisi ollut vaikea olla tehokas molemmissa valtakunnissa. Lisäksi Puola oli vaalikuningaskunta.

      Poista
    11. Lisäisin vielä neljännenkin seika: Puolan sotilaallinen voima perustui sen aatelispohjaiseen laadukkaaseen ratsuväkeen, joka soveltuu huonosti Ruotsin ja Suomen maastoon. Täällä sodankäynti perustui maastokelpoiseen jalkaväkeen sekä linnojen hallintaan. Jos Kaarle-herttua olisi turvautunut sissi- tai näännytyssotaan, puolainen ratsuväki olisi joutunut ja halunnut poistumaan häntä koipien välissä. Keski-Euroopan avarassa maastossa Puolan ratsuväki oli pitkään lähes voittamatonta esim ruotsalaisia vastaan Kirkholman taistelussa 1605 (ks tarkemmin esim Englundin Voittamaton, joka kuvaa Kaarle X Kustaan Puolan sotaa 1650-luvulla).

      Poista
  6. Joku virolainen sanoi, että venäläisillä oli omituinen tapa rangaista ihmisiä viemällä näitä omaan maahansa. Meillä se tainnut sitä olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Julma ja epätavallinen rangaistus.

      Taloudellinen tausta tietenkin oli se, että Venäjällä on paljon maata, mutta suhteellisen vähän työvoimaa, siksi tarvittiin "sieluja".

      Poista

Kirjoita nimellä.