Petojen sukua

 

Sankari kaikesta huolimatta

 

E. (Jevgeni) Tarle, Napoleon. Tammi 1946, 503 s.

 

Jevgeni Tarle on yhä hyvässä maineessa oleva historioitsija mikä ei ole lainkaan huono suoritus mieheltä, jonka ura huipentui Stalinin aikana aina akateemikoksi saakka ja joka myös sai Stalinin palkinnon.

Muistan, miten skandinavistiystävämme A.S. Kan jossakin kirjoituksessa täysbrežnevismin vuosina mainitsi, ettei Tarle koskaan alentunut liehittelemään vallanpitäjiä. Jo tämäkin maininta hätkähdytti uskaliaisuudellaan, sanottiinhan siinä itse asiassa, että sellainen on Neuvostoliitossa ollut noissa piireissä enemmän tai vähemmän tapana.

Ranskalaissointuisesta nimestään huolimatta Tarle sanoi aina olevansa Venäjän juutalainen ja huomautti, että hänen nimensäkin äännetään ensimmäistä eikä viimeistä tavua painottaen. Ranskaan ja sen politiikkaan hänen tutkimuksensa kuitenkin paljolta liittyivät.

Napoleon valmistui 30-luvun lopulla ja pahat kielet eli valppaat ideologian vartijat hyökkäsivät heti helpon saaliin kimppuun. Stalin, jonka erikoisuuksiin kuului lahjakkuuksien ja rohkeiden ihmisten suojelu aina silloin tällöin, tuli kuitenkin hätiin ja tekijä ja kirja pelastuivat.

Napoleon on erinomaisella tyylillä kirjoitettu popularisoiva opus, josta kuitenkin paistaa käsitellyn tematiikan syvällinen tuntemus. Stalinin, kuten myös Hitlerin hahmo muistutti hyvin huomattavasti Napoleonia ja aikakaudetkin näyttävät tarjoavan loputtomasti paralleeleja, joten teema oli vaarallinen.

Ajatelkaamme vaikkapa Napoleonin ja Aleksanteri I:n liittoa Tilsitissä. Itse asiassa se solmittiin aivan pian sen jälkeen, kun Aleksanteri oli Pyhän synodin välityksellä kuuluttanut kaikkialla, että Napoleon oli ilmestyskirjan peto. Talonpojat suhtautuivat asiaan sen mukaisesti ja vuosien 1807-1812 politiikka sai heidän silmissään oman sävynsä.

Vasta poliittisen tilanteen muututtua petoa vastaan alettiin sitten taas taistella, kuten myös venäläiset Hitleriä vastaan vuosien 1939-1941 välivaiheen jälkeen.

Mitä noihin taisteluihin tulee, näyttää kirjoittaja onnistuneen täysin välttämään sen kaljapatrioottisen (kvasnoj patriotizm) uhon, jonka suurella varmuudella tapaa muissa vastaavissa aikakauden kirjoissa. Sissisotaakaan Tarle ei näytä arvostavan juuri lainkaan ja siteeraa Denis Davydovin ihailevaa kuvausta kaartista, ranskalaisesta vihollisesta, joka järkähtämättömän tyynesti marssi omaa tietään sisseistä välittämättä.

Toki sissien ja kasakoiden yhteisvaikutus huollon tuhoamiseksi oli merkittävä, mutta vaikeuksien perussyy näyttää olleen muualla. Myös Kutuzovin armeija oli äärimmäisen tiukoilla ja kärsi samanlaisista ongelmista kuin Napoleonkin.

Mitä venäläiseen sotilasjohtoon tulee, Napoleon arvosti siellä vain paria kenraalia, ennen muuta gruusialaista Bagrationia, joka kaatui Borodinossa. Venäläinen sotilas sen sijaan kunnostautui yhä uudelleen urheudellaan. Preussilaiset taas tunnetusti floppasivat pahoin ja nöyristelivät sen jälkeen Napoleonia, joka halveksi heitä syvästi.

Tässä tulee Tarlen mielestä näkyviin uudenaikaisen, vallankumouksen läpikäyneen maan kansalaisarmeijan ja preussilaisen orjakomennon ero. Jälkimmäinen ei enää ollut nykypäivää.

Mitä sotien taloudellisiin taustasyihin tulee, Tarle antaa niille asiaan kuuluvan osan, mutta kohtuuden rajoissa ja hänen näkemyksensä vaikuttaa tässäkin suhteessa hyvin modernilta. Marxiin näyttää olevan vain yksi viittaus ja sekin aivan asiallinen. Marxhan ei suinkaan ollut hölmö, kuten niin monet marxilaiset.

Diplomatiaa ja taisteluita ei kuitenkaan selitetä taloustieteellä saati histmatilla. Inhimillinen tekijä oli aina ratkaiseva ja se, mitä tapahtui Napoleonin päässä on avain siihen, miten aikakausi kehittyi.

Napoleon edusti vallankumouksen maata, mutta nimenomaan vallankumouksen kukistajana. Hän spekuloi sillä, että olisi vapauttanut Venäjällä maaorjat. Sellaisen luonninvoiman irti päästäminen oli kuitenkin liian arveluttavaa. Myöhemmin hän haki venäläisen ylimystön arvostusta sille askeleelleen, että oli säästänyt heidät uudelta Pugatšovin kapinalta. Huomattakoon, että tuo tapahtuma oli vielä keski-ikäistenkin hyvässä muistissa.

Epäilemättä venäläinen ylimystö pelkäsi myös Code Napoléonin tuomista maahansa, sehän olisi tuhonnut heidän etuoikeutensa. Keisari pelkäsi Puolan vapauttamista yhtä paljon kuin puolalaiset sitä toivoivat. Puolalaisia joukkoja meni jopa Espanjaan auttamaan sikäläisen kapinan tukahduttamisessa alamaista intoaan osoittaakseen.

Uuden Puolan luominen Euroopan ja Venäjän väliin oli epäilemättä Napoleonin suuria ajatuksia. Hänethän tunnetaan myös eräänä russofobian varhaisena arkkitehtina, hän ymmärsi, millaisen vaaran Euroopan tasapainolle Venäjän uskomattoman nopea kasvu merkitsi. Näillä seikoilla kirjoittaja ei kuitenkaan spekuloi.

Venäjän-retki oli Napoleonille vakava takaisku ja muille kansoille rohkaiseva merkki, mutta peli ei suinkaan ollut sillä pelattu. Napoleonin uskomattomimpia suorituksia ovat vuoden 1813 ja etenkin 1814 sotaretket.

Yhä uudelleen keisari löi moninkertaisesti vahvemman vihollisen. Vasta aivan lopussa ja petoksen alkaessa levitä päällystön keskuudessa, hän alkoi ymmärtää, että peli oli pelattu: Ranska oli ammennettu tyhjiin. Vai oliko sittenkään? Vielä aivan viime tingassa hän näytti innostuvan mahdollisuudesta kääntää kaiken voitokseen ja kuten tiedämme, satapäiväinen keisariuskin oli vielä edessä.

Pelkästään ranskalaisia sotilaita –”vanhan” Ranskan kansalaisia kuoli Napoleonin sodissa noin miljoona. Miljoonia tulee paljon lisää, mikäli annamme ns. suurten lukujen ystävien laskea, miten asiat olisivat menneet ilman näännyttäviä sotia, jotka toivat mukanaan tauteja ja nälkää.

Yhä uudelleen keisari jaksoi innostua sotatorvien kutsusta, juuri silloin hän oli onnellisimmillaan. Sen sijaan se lyhyt huippuhetki, jolloin kaikki olivat hänen vallassaan, näytti masentavan keisaria. Oliko mies hullu, ainakin siinä merkityksessä kuin veteraanit tarkoittavat kuitatessaan jonkin upseerin epiteetillä sotahullu mies?

Kaipa niin voi sanoa, mutta kyllä Napoleon oli Tarlen mielestä myös ilmeinen nero ja siinä hän on toisilla linjoilla kuin vaikkapa kreivi Tolstoi, joka Sodassa ja rauhassa riisui tältä demonilta kaiken glorian. Ehkäpä sotilaallistakin neroutta on olemassa. Tuhansien hautaamattomien ruumiiden lemu jäi yhä uudelleen tämän sankarin jäljiltä kymmenille Euroopan sotakentille ja silti häntä palvottiin.

Toisessa yhteydessä Tarle vertasi Napoleonia Hitleriin ja teki valtavan eron heidän välillään. Hän piti jo pelkkiä vertailuja mitättömän kääpiön ja jättiläisen välillä pelkästään karikatyyrisinä.

Tätä kirjaa voi pitää ennen muuta aikakauden tuntijan lähteisiin perustuvana näkemyksenä eikä suinkaan doktrinäärisenä harjoituksena, jossa marxilaisen skolastiikan väitteet todistetaan käytännön avuilla.

Voitot ja tappiot myös tässä kirjassa on aina henkilöity eivätkä lähde ”objektiivisista syistä” ainakaan samassa määrin kuin vaikkapa Peter Englundilla tai muilla moderneilla kirjoittajilla. Siinä mielessä tämä Stalinin palkinnon voittaja ainakin tarjoaa yllätyksen.