Viime vuosisadan tähtihetkiä

 

Tuhon ytimessä

 

Peter Englund, Kirjeitä nollapisteestä. Historiallisia esseitä. WSOY 1998, 287 s.

 

Englund aloittaa kirjansa muistelemalla Kabulin piiritystä, jota hän oli todistamassa. Sota oli arkipäiväistä ja alkoi pian jälkeenpäin tuntua epätodelliselta. Siihen palaaminen vaati ponnisteluja. Menneisyyden työntäminen pois luotaan oli sen sijaan helppoa ja luontevaa

Nollapiste tässä yhteydessä viittaa Nagasakin atomipommiin eikä kaksistorneihin, jotka tuhottiin vasta viiden vuoden kuluttua kirjan kirjoittamisesta, mikäli nyt copyright-vuotta on uskominen. Symbolisesti se näyttää viittaavan siihen tuhoavuuden ytimeen, joka on koko ajan olemassa, mutta tuppaa jäämään ymmärryksen ja kokemuksen ulkopuolelle.

1900-luvun alkukatastrofi, maailmansota oli tunnetusti asia, jolla etukäteen hekumoitiin yhä uudelleen jo vuosia ennen sen syttymistä. Odotettiin, että suuri onnettomuus polttaisi ihmisistä ja yhteiskunnasta pois kuonan: suuri yhteinen uhri ja tuska hävittäisivät pikkusieluisen mitättömyyden ja jäljelle jäisi puhdistunut ja ylevä isänmaallisuus.

Sitä paitsi yhteiskunnalliset vääryydet odottivat oikaisuaan. Taiteelliset sielut uskoivat siihen, että sota ja veriset vaatteet loisivat korkeamman, syvähenkisen taiteen. Suuret kansanjoukot uskoivat, että kansan antama uhri ja uskollisuus palkittaisiin hyvinvoinnilla ja oikeudenmukaisuudella. Tie onnelliseen tulevaisuuden kulkisi taistelukentän kautta.

Englund keskittyy kuvaamaan taiteilijoita ja intellektuelleja, jotka innostuivat sodasta ja niitähän riitti. Pelkästään Itävalta-Unkarissa koko älymystön kerma Oskar Kokoschkasta ja Robert Musilista Ludwig Wittgensteiniin ja Alban Bergiin hinkuivat vapaaehtoisiksi rintamalle.

Tilanne oli muissa maissa tietenkin vastaava ja lähtö rintamalle muodostui kansanjuhlaksi niin Venäjällä kuin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Yleisesti pelättiin, että sota loppuisi liian nopeasti.

Ensimmäisen maailmansodan todellisuus oli sitten mitä oli ja Englund kuvailee, miten pettymystään siihen kuvasi englantilainen Paul Nash, joka myös oli aluksi innostunut. Vastaavia tapauksia oli paljon.

Mutta eihän se todellisuuden kohtaaminen estänyt sitten pian pyrkimästä uuteen sotaan, revanssiin. Tämä on mysteeri, jota kirjoittaja ei oikein taida pystyä ratkaisemaan. Tietenkin tuo muistamisen vaikeus ja muistin valikoivuus näyttelivät tärkeää osaa, mutta sen ohella myös varmasti ainakin turhautuminen ja kostonhimo. Ja miten suuri merkitys mahtoikaan olla yleisellä barbarisoitumisella?

Tuskinpa natsienkaan nekrofilia noin vain suoraan ihmisen sisimmästä kumpusi? Kyllähän sen nousulla oli oma historiansa ja etologiansa, monessa suhteessa yhtä ainutkertainen kuin ainutlaatuinen.

 Ovathan nykyiset saksalaiset kuitenkin sen sijaan tunnettuja erityisen suuresta hellämielisyydestään ja sievistelystään, mikä hyvinkin tekee heistä tässä suhteessa ruotsalaisten, tuon entisen soturikansan veroisia.

Englund vertailee kirjassa myös Hitlerin aikaista arkkitehtuuria neuvostoliittolaiseen esittäen hyvin tunnetut esimerkit Pariisin vuoden 1939 maailmannäyttelystä ja megalomaanisista palatsisuunnitelmista.

 Yhteisistä piirteistä on tietenkin puhuttu jo 30-luvulta lähtien ja ne ovatkin usein suorastaan hätkähdyttäviä. Venäjällähän niistä on jo kauan paljon kirjoitettu, mahtaneeko tämä näkökulma miellyttää uutta medinskiläistä näkemystä, jää nähtäväksi, tosiasioihin se ainakin perustuu.

Voisi ajatella, että molemmissa tapauksissa diktaattoria sokaisi ajatus omasta roolista historian luojana. Kun tehdään tuhatvuotista valtakuntaa, ei enää panna merkitystä sille, mitä jokin sukupolvi saa kärsiä ja kestää, eipä edes sille, miten moni kuolee. Tuhannen vuoden näkökulmasta jokainen on aivan yhtä kuollut ja merkitystä on vain sillä, millaisen jäljen tuo tai tämä sukupolvi -historiaa luovan diktaattorin työkaluna- on jättänyt jälkeensä.

Suuren terrorin tutkija Robert Conquest ihmetteli kerran jollekin bolševismin tuntijalle, miksi Stalin tappoi niin paljon ihmisiä, joiden valtaosa varmasti ymmärrettiin viattomiksi. Hänelle vastattiin vastakysymyksellä: Miksi ei olisi tappanut?

 Poroporvarillinen logiikka ei kykene ymmärtämään suurten, historiallisten hahmojen ajattelua. Jo Napoleon sanoi, ettei miljoona ihmishenkeä merkinnyt hänelle mitään. Hän työskenteli suurempien ja pysyvämpien arvojen parissa.

Myös Englundia vaivaa kysymys miksi? Miksi ihmeessä Hitlerin piti toimeenpanna Shoah, joka oli absoluuttisen mieletön kaikkien kannalta, ei vähiten Saksan ja sen sotaponnistelujen. Joukkomurhaaminen jonkin asian takia olisi vielä voinut olla ymmärrettävää, mutta tässähän tappamisesta oli tehty itsetarkoitus. Se teki asiasta ainutlaatuisen ja erotti sen esimerkiksi bolševikkien terrorista.

Tähän voidaan vastata, että kyllähän se tosiaan erotti näitä kahta diktaattoria, mutta ei asia kuitenkaan ollut ainutlaatuinen historiassa. Kysymys on siitä, että kansojen täydellistä tuhoamista on yhä uudelleen tapahtunut uskonnollisista syistä. Esimerkiksi ensimmäisessä Samuelin kirjassa mainitaan, että herra Sebaotin käskyn mukaan amalekilaiset oli tapettava jokaista naista ja lasta myöten (15:3) ja niiden lisäksi vielä heidän eläimensäkin.

Hitlerin suhde viholliseksi tekemänsä juutalaisuuteen oli siis ilmeisen uskonnollinen ja sama koski hänen maanista haluaan hävittää kaupunkeja, Leningrad ja Moskova olivat tunnetusti listalla, mutta aluksi ainakin myös Pariisi, jonka tuhoamista hän vaati uudelleen myös sodan lopulla.

Stalin oli historiallisesta merkityksestään hyvin tietoinen hahmo, joka rankaisi kokonaisia kansoja siirrättämällä niitä mielipuolisesti keskellä sotaa uusille asuinsijoille ja joka teki paljon muutakin megalomaanista ja epäonnistuneeksi tuomittua.

Silti Stalinin suhde voitettuun viholliseen oli aivan muuta kuin hitleriläinen raakuus, jonka esikuvia saa etsiä muinaisuudesta. Se, että Stalinin hallinto onnistuttiin myymään suurille joukoille taistelevana humanismina, on jo toinen tarina.

Mutta hitleriläinen pahuus oli niin suurta, etteivät normaalit ihmiset edes kyenneet tietämään sitä, edes juutalaiset eivät yleensä sitä uskoneet. Miksi olisivat? Koko asiahan oli Hitlerin omaltakin kannalta aivan järjetön.

Niinpä ne tiedot, joita yhä uudelleen lähetettiin Saksan valtaamilta alueilta liittoutuneille, jäivät aina jonnekin mappeihin pölyttymään. Eivät liittoutuneet halunneet pilata uskottavuuttaan levittämällä aivan uskomatonta tietoa.

Vasta sitten, kun tuhoamisleirit vallattiin, olivat todisteet vastaansanomattomia ja niitä alettiin levittää myös saksalaisten eteen. Hyvin usein niihin kieltäydyttiin uskomasta.

Kuitenkin itse se pirullinen arkipäivän työ, jota tuhoajat tekivät, jäi ja jää useimmiten ihmisiltä ymmärtämättä. Se nollapiste on niin saastainen paikka, ettei kukaan normaali ihminen yleensä tunne halua tuppautua sinne katsomaan, mitä tapahtuu.

Englund kyllä tekee parhaansa valmistaakseen lukijalle tähän mahdollisuuden lainaamalla autenttisia kuvaksia viime vuosisadan tappotantereilta.