Scrutonia lukiessa

Pyhä ja epäpyhä

 

Sattuipa käteeni The European Conservative -nimisen lehden numero ja siitä Sir Roger Scrutonin artikkeli The Sacred, the Profane and the Desecrated.

Scrutonia on aina kiinnostavaa lukea, vaikka myös hänen kohdallaan toteutuu se yleinen huomio, että radikaali hölynpöly on yleensä jännittävämpää kuin konservatiivinen järkevyys. Jälkimmäinen ei lupaa ratkaista kaikkia maailman ongelmia, jos ensimmäistäkään ja tapaa rakentaa jo olemassa olevan päälle sen sijaan, että kyhäisi muutamalla kynänvedolla uuden taivaan ja uuden maan, jotka ovat olemassa oleviin verrattuna ylivoimaiset.

Tässä suhteessa tilanne ei kuitenkaan ole enää samanlainen kuin se oli, sanokaamme, vielä puoli vuosisataa sitten tai edes kolmekymmentä vuotta sitten. Siitä, mikä joskus oli radikaalia, on tullut tylsää latteutta, joka ei enää lupaa eikä edes voi luvata mitään utopioita vaan sen sijaan keskittyy jauhamaan yhtä vulgaareja kuin simppeleitä aatteitaan, jotka nekin nyt lähinnä noudattelevat yleisiä käytäntöjä.

Pyhän kokemus on tietenkin tässä maailmassa ollut mitä tärkein yhteiskunnallinen tosiasia, jonka perustalle on aikoinaan voitu rakentaa kulttuureja. Yhteisö syntyy ihmisten samaistumisesta ja sitoutumisesta tiettyyn ryhmään, jolla on yhteiset näkemykset ja tavoitteet sikäli kuin asia koskee kaikkein syvimpiä, eksistentiaalisia kysymyksiä. Sellaisen yhteisön hyväksi voi jopa tarvittaessa uhrautua.

Noissa asioissa on ratkaistavana kysymys yksilön kohtalosta yhteisönsä pitkän jatkumon osana: hänen tulostaan maailmaan, sitoutumisestaan jälkeläisten tuottamiseen ja hoitamiseen ja siirtymisestä vainajien joukkoon, joiden perintöä yhteisö kunnioittaa ja vaalii. Tulevat sukupolvet kuuluvat samaan jatkumoon.

Eksistentiaalisten tapahtumien ympärille ovat syntyneet siirtymäriitit, joiden yhteydessä kosketus mystiseen tunnetaan aidoimmin. Seksuaalisuus, jonka ydin on juuri uuden elämän tuottamisessa, kuuluu tässä ydinasioihin ja sen ympäröivät luonnostaan pyhyys ja sen mukaiset tabut.

Scruton on epäilemättä oikeassa nähdessään nimenomaan seksuaalisuuden profanaation ja desekraation kulttuurisen muutoksen ytimessä. Hän uskoo kuitenkin, että suurella osalla ihmisiä eksistentiaaliseen ulottuvuuteen liittyvä uskonnollinen tarve on säilynyt.

Näin ajatellen nykykulttuurissa ilmenevä seksin muuttaminen kauppatavaraksi ja ihmisen eläimellistäminen ovat vain vääristymiä, jotka ovat vastoin ihmisen aristotelisesti ymmärrettyä olemusta. Ihmisluontoakin vastaan voidaan sotia, mutta viimein se aina palaa ja vaatii omansa.

Scruton uskoo, että anglikaaninen kirkko, joka sinänsä ei herätä uskonnollisia intohimoja toisin kuin puritaanien asenteet, tarjoaa nykyäänkin väylän aitoon uskonnolliseen elämykseen, jossa mystisen läsnäolo tunnetaan.

No, Scruton on tai siis oli suuri patriootti ja uskoo myös Common Law’n ainutlaatuiseen pätevyyteen. Toivottavasti hän on tullut autuaaksi uskollaan.

Monissa uskonnollisissa suuntauksissa perheen ja seksuaalisuuden rooli on yhä vahvasti tabujen ja ehdottomien kieltojen hallitsema, samaan aikaan kuin se länsimaisssa on täysin desakralisoitu. Täkäläinen nykytaide, jota voi vaikkapa Tate Modernissa -tai Kiasmassa- ihailla, samaistaa ihmisen kaikkiin muihin eläimiin vain sillä erotuksella, että ihmisillä on loputtomia perversioita, mikä selittynee hänen kekseliäisyydestään.

Tilanne taitaa tosiaan olla se, että länsimainen ihminen on tilaansa tyytyväinen, eikä vaadi muuta kuin kulutustarpeidensa tyydyttämistä. Kuolemankulttuuri on seksuaalisuuden ohella alue, jolla on muutaman vuosikymmenen aikana tapahtunut suuria muutoksia.

Kuolema ei enää ole siirtymistä yhteisön kunnioitettujen menneiden polvien joukkoon. Yhteisön kannalta -sikäli kuin yhteisöstä voidaan puhua- se merkitsee monen mielestä vapautumista yhdestä ympäristöä rasittavasta ja viime kädessä vahingollisesta ja vähintäänkin turhasta kuluttajasta, saastuttajasta, jonka mahdollisuudet halujen tyydyttämiseen ovat ainakin vanhana käyneet huonoiksi ja elämä siis mielettömäksi.

Yksilön omasta näkökulmasta kuoleminen on joka tapauksessa yhä vain paha ja kartettava asia ja sen välttäminen on lukemattomien ns. jännitystarinoiden -usein ainoana- ideana televisiossa aamusta iltaan.

Scruton on paljon kirjoittanut myös taiteesta ja sen sakraalisesta ulottuvuudesta. Nykytaiteestahan ei sellaista kannata etsiä, yleensä sen kunnianhimokaan ei mene agitprop-tasoa syvemmälle. Taiteen tuotteet ovat siis eräänlaisia mainoksia eikä sen enempää.

Näyttää kovasti siltä, että se tabujen ja mystiikan kanssa vielä melko tiiviissä kosketuksessa ollut kulttuuri, jonka kiihtyvä hajoaminen alkoi toisen maailmansodan jälkeen, olisi läntisellä ja pohjoisella pallonpuoliskolla tosiaan kuollut. Havaitakseen asian tarvitsee vain vilkaista valtiokirkkomme toimintaa.

Monissa kulttuureissa ja eritoten muhamettilaisuuden piirissä uskonnollisuuden ydin on sen sijaan säilynyt ja kun sellainen kulttuuri törmää yhteen länsimaisen kanssa, ovat seuraukset usein dramaattisia.

Scruton ei tässä ryhdy pohtimaan, mitä järkeä voisi olla tällaisten elementtien sekoittamisessa keskenään, mutta senhän voinee tehdä itsekseen jokainen, jolla on kykyä ajatella ja joka pystyy ymmärtämään tai edes aavistamaan, minkä tason asiat tässä ovat kyseessä.