Korkeamman olion kunnia

 

Juristeriaa

 

Voltaire, L’Affaire du chevalier de la Barre. Précédé de L’Affaire Lally. Édition Établie et annotée par Jacques van den Heuvel. Gallimard 1975, 113 s.

 

Valistuneella XVIII vuosisadalla eivät kaikki olleet yhtä valistuneita ja vanhojen lakien perusteella järjestettiin monessa maassa vielä vuosisadan loppupuolella irvokkaita näytelmiä, jollaisten olisi luullut kuuluvan keskiajalle jos sinnekään.

Muuan tällainen tapaus oli nuoren Chevalier de la Barren ja hänen kahden kaverinsa juttu, jossa lain koko ankaruutta noudatettiin, vaikka kyseessä olivat alle kaksikymppiset nuorukaiset ja todistelukin oli hataraa.

Kun muut pakenivat, yksi tietymättömiin ja toinen Preussin Fredrik Suuren palvelukseen, jäi tuomittavaksi vain 19-vuotias de la Barre, joka väitetyt rikoksen tapahtuessa oli ollut vain 18 vuotias.

Kyseessä oli pyhäinhäväistys eli jumalanpilkka. De la Barren ja hänen kavereidensa väitettiin jättäneen tervehtimättä uskonnollista kulkuetta ja seuranneen sitä 30 metrin etäisyydeltä hattu päässä. Heidän väitettiin jossakin yhteydessä myös laulaneen rivoa renkutusta, jossa neitsyt Mariaa pilkattiin ja vieläpä syyllistyneen sillan korvassa sijainneen krusifiksin häpäisyyn.

Loppujen lopuksi toteen näytettiin kiistattomasti vain se, että kaksi poikaa oli seurannut kulkuetta hattu päässä. Toinen näistä oli de la Barre, jolla sitä paitsi oli hallussaan Voltairen Dictionnaire philosophique, vapaa-ajattelijoiden katkismus.

De la Barren suku oli suuri, eikä tiedossa ole, että nuori mies olisi ollut sukua maassamme Suuren Pohjan sodan historiasta tunnetulle Tinaparrille. Joka tapauksessa myös hän jäi historian lehdille, mutta varsin epämiellyttävällä tavalla.

Innokkaat juristit löysivät tarpeelliset pykälät ja kiinni saatu rikollinen tuomittiin raskaimman mukaan. Häneltä katkaistiin jalat ja oikea käsi sekä kaula ja jäännökset poltettiin roviolla, jossa torson rintaan oli naulattu Voltairen edellä mainittu sanakirja. Voltaire ei ole varma, kiskottiinko uhrilta myös kieli suusta, mutta se olisi joka tapauksessa kuulunut tuomioon.

Tuomio hämmästytti ja sokeerasi ”kaikkia”, niin ranskalaisia kuin yleensä Euroopan järjissään olevia kansakuntia. Aluksi uskottiin, että Pariisin parlamentti olisi kumonnut moisen tuomion, mutta se päätti pitää sen voimassa äänin 10-15. Kuningas Ludvig XV ei armahtanut.

Voltaire oli ymmärrettävästi vimmoissaan ja nimitti kirjeissään vihoviimeiseksi taikauskoksi sellaista uskontoa, jonka nimissä moinen barbaria voitiin sallia. Toki hänellä oli omakin lehmä ojassa, eikä pelko joutumisesta itse samaan käsittelyyn kuin de la Barre liene ollut liioiteltu.

Itse asiassa koko juttu ratkaistiin maallisen oikeuden voimin. Mitään inkvisitiota ei asiasta tarvinnut eikä voinut syyttää. Barbaria toteutui juristien toiminnan kautta ja yhteiskunnan välinpitämättömyyden ja jopa hiljaisen tuen avulla.

Kyseessä oli tyypillinen uhriton rikos, jollaisista rankaiseminen alkoi jo tuolloin muuttua epämuodikkaaksi valistusaatteiden levitessä ja yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa. Meidän päivinämmehän mitään vastaavaa ei voisi tapahtua, vai kuinka?

No eipä tietenkään. Siitä huolimatta ainakin minulle tulee de la Barren tapauksesta heti assosiaatio erinäisiin nykyisen ajan tapahtumiin.

Tarkoitan tunnettua Päivi Räsäsen juttua, jossa ei tietenkään syyte ole jumalanpilkasta, mutta itse asiassa kyllä aivan vastaavasta asiasta, ilmaistusta mielipiteestä, joka jonkinlaisen brännvinsadvokatyrin avulla tulkitaan abstraktia oliota (homoseksuaalisuus) vastaan kohdistuneeksi hyökkäykseksi (kiihotukseksi).

Syytöksessä käytetyt käsitteet ovat vähintäänkin yhtä tyhjiä ja teennäisiä kuin de la Barren tapauksessa. Silloin saattoivat monet sentään uskoa, että oli olemassa korkeampi olento, joka kaikessa pikkumaisuudessaan viitsi loukkaantua nuorukaisten touhuista niin paljon, että vaati hyvitykseksi heidän kiduttamistaan hengiltä.

Nyt en sen sijaan ole huomannut yhdenkään homoseksuellin valittaneen tuntevansa, että hänen turvallisuutensa olisi vaarantunut tai että hän edes olisi loukkaantunut yhden yksityishenkilön ilmaisemasta mielipiteestä. Mikäli näin olisi sattunut käymään, on ilmeistä, että ratkaisuna ongelmaan voisi olla vain tuon onnettoman aikuistuminen yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi, joka kykenee sietämään erilaisia mielipiteitä, ei kuitenkaan missään tapauksessa mielipiteiden kieltäminen.

Oudolta on tuntunut lukea vaikkapa hesarin sivuilta oikeaoppisuutta huokuvia näkemyksiä, joissa Räsäsen syyllistymistä mielipiderikokseen pidetään itsestään selvänä lähtökohtana ja korostetaan, ettei oikea ja todellinen kristitty milloinkaan alentuisi ottamaan raamatun tekstejä kirjaimellisesti, vaan tulkitsisi niitä ilman muuta ihmiskeskeisesti, ilman tabuja ja muuta ikävää.

Sitä paitsi raamattua on kiva lukea, kun sen oikein oivaltaa. Kyseessähän on maanmainio kulttuurihistoriallinen  tekstikokoelma, jonka veroista tuskin toista löytyy, ainakaan joka kodin hyllyltä.

Tästä asiasta satun olemaan samaa mieltä myös asiasta hesarissa hiljattain kirjoittaneen Mari Leppäsen kanssa, joka sattuu vieläpä olemaan piispa.

Muussa suhteessa pidänkin Leppäsen kirjoitusta ala-arvoisena. Sen sijaan, että hän rohkeasti toteaisi, että myös Räsäsellä, kuten kaikilla mullakin pitää olla oikeus esittää oma tulkintansa raamatusta, hän laskettelee liirumlaarumia siitä, miten tässä ei nyt ole itse raamatun sanoma uhattuna, kunhan se vain käsitetään tietyllä tavalla eikä jollakin toisella tavalla.

Kyllä tässä ajassa olisi taas tarvetta Voltairelle. Se inhotus, joka olisi murskattava ei ole kirkko sinänsä (sieltähän on kuulunut jo ainakin pari miehekästä puheenvuoria, ellen erehdy), vaan sen piiriin pesiytyneet jeesnaiset ja miehet, jotka selkärangattomasti säestävät sitä juristeriaa, joka ennen kuulumattomalla tavalla hyökkää sananvapauden kimppuun lainsäädännön kuminauhapykäliä venyttäen.