Muuan yksilö

Annikan seikkailut

 

Sulkava pysyi Suuren Pohjan sodan taisteluista syrjässä, mutta toki sota vaikutti täälläkin. Miehiä otettiin armeijaan ja vietiin menehtymään kaukaisilla tappotantereilla, aina Norjan tuntureille saakka. Venäläiset puolestaan ryöstivät pitäjän jokseenkin putipuhtaaksi ja monet talot olivat autioina.

Kolmesataa rakuunaa ja kasakkaa näyttää majoittuneen Sulkavalle talvella vuonna 1714. Ne oli syötettävä ja juotettava ja nimismies Löfberg (Lööperi) joutui keittelemään tälle joukolle viinaa, jota armeija aina kulutti suuria määriä.

Muuan kiinnostava tapaus tässä yhteydessä sattui, kun Sulkavalta lähetettiin Piesämäelle viestiä viemään muuan venäläinen rakuuna. Hänet tunnisti ja matkalla nappasi kiinni suomalainen hevosenkengittäjä, joka oli ollut venäläisten vankina.

Vaikka Suomi oli tältä osin jo venäläisten vallassa, onnistui vangin vieminen aina Raaheen saakka, jossa oli ruotsalaisia joukkoja. Siellä pantiin toimeen tutkimus, jossa selvisi, että rakuuna oli oikealta nimeltään Annika Svahn, Joutsenon kirkkoherran tytär.

Svahn kertoi kuulusteluissa ummet ja lammet ja selitti osallistuneensa useisiinkin taisteluihin ruotsalaisia vastaan, käyttämättä kuitenkaan tällöin asetta. Napuella hän oli muutaman muun naisen kanssa kätkeytynyt lumihankeen, josta venäläiset heidät sittemmin löysivät ja pahoin pieksivät.

Svahnin kertoman mukaan Venäjän armeijassa oli paljonkin naisia myös rakuunoina eli siis ainakin periaatteessa taistelujoukoissa. Tähän tarkoitukseen värvättiin muun muassa suomalaisia sotavankeja. Kaksi tällaista naisrakuunaa oli talvella Mikkelissä synnyttänyt lapsen.

Svahn selitti, että hänet oli tuohon rooliinsa pakotettu ja samalla myös pakkokastettu ortodoksiksi, jolloin hän sai nimen Uljana. Tällaisia vihollisen puolelle joutuneita miehiä ja naisia hän väitti Venäjän armeijassa olevan suuria määriä, Napuellakin jopa tuhat henkeä, jotka pantiin eturiviin, etteivät suomalaiset heitä ampuisi. Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kaikissa aselajeissa, rakuunoiden ja jalkamiesten ohella myös kasakoiden joukossa.

Svahnin juttuja epäiltiin aikoinaan ja on epäilty sen jälkeenkin. Se kyllä pitää paikkansa, että sadat suomalaiset astuivat vihollisen riveihin esimerkiksi Olavinlinnan antautumisen jälkeen. Monelle se lienee ollut ainoa realistinen keino pysytellä hengissä.

Missä määrin sitten nuo mainitut naisrakuunat osallistuivat taisteluihin, on ollut spekuloinnin kohteena. Rakuunathan olivat ratsain liikkuvia, mutta yleensä jalan taistelevia joukkoja. Fyysinen voima oli tällöin tärkeä avu, mutta kukapa tietää, oliko sitä Annikallakin ja miten paljon. Olennaisempaa oli henkinen kantti.

Venäjän historiassa tunnetaan varsin hyvin muuan naispuolinen husaari, Nadežda Durova, joka myös harrasti kirjoittamista. Kuvissa hänet esitetään hyvin hoikkana ja sirona. Hän kuului husaareihin, joiden keskeinen ase oli miekka, yhdessä ratsuväkiyksikön fyysisen massan ohella. Sotilasarvoltaan Durova oli aliratsumestari.

Myöhemmiltä ajoilta toki tunnetaan myös ns. naisten kuolemanpataljoonan perustaja ja komentaja, Maria Botškarjova, luutnantti, joka sai parikin yrjönristiä ansioistaan rintamalla. Ensimmäisessä maailmansodassa niitä toki jaettiin tuhansittain, mutta harvoin kai aiheettomasti.

Nykyään on suurta muotia etsiä historiasta naissotureita, tarkoituksena kaiketi nostaa naisten omanarvontuntoa yleensäkin. Tietenkin sellaisia löytyy, mutta aikoinaan niitä pidettiin enemmän tai vähemmän merkillisyyksinä ja luonnonvastaisina tapauksina. Kysyä voi myös, mitä erityistä arvoa koko naissukupuoli saa siitä, että joku sen edustaja tekee samaa kuin miljoonat miehetkin.

Nykyään, kun sotiminenkin on paljolta kirjoituspöytätyötä, on naisten osallistumisesta siihen joka tapauksessa tullut ajankohtainen kysymys. Miksi jotkut säästettäisiin yhteiskunnan ankarimmilta vaatimuksilta ainoastaan yhden synnynnäisen ominaisuutensa takia, joka ei sitä paitsi kerro yksilön mahdollisesta hyödyllisyydestä sotilaana yhtään mitään?

Siinäpä kysymys. Aikakautemme barbaarisen logiikan mukaan tähän ei olekaan mitään pätevää syytä ja luultavasti saamme odottaa yhteiskunnan täydellistä militarisointia, joka kaiketi tuo mukanaan sukupuolten välisen, ajoittain hyvinkin hienostuneen tapakulttuurin lopullisen tuhoutumisen.

Annika ja hänen harvalukuiset kollegansa olivat vasta esimakua siitä, mitä tuleman pitää.