Kun venäläistä itään työnnettiin

 

Hinku itään

 

Hannu Kujanen – Lars-Folke Landgrén, Itärajan vartijat 2. 1500-luku. Lars-Folke Landgrénin osuuden suomentaut Martti Ahti. Schildts 2004, 255 s.

 

Poliittinen historia on jo kauan ollut epämuodikasta, etenkin mikäli asia koskee vanhempia aikoja. Kukapa jaksaisi kahlata puuduttavia luetteloita hallitsijoista ja sotapäälliköistä ja taisteluista ja mitäpä siitä voisi irti saada?

Sen sijaan otetaan kohteeksi vaikkapa yksi ainoa nainen joistakin 1700-luvulta ja tutkitaan häntä kaikinpuolisesti, mikäli hän sattuu olemaan harvinaisuus, esimerkiksi sotilas.

Sellaisia tapauksiahan tunnetaan niin Ruotsista, Suomesta kuin Venäjältä, mutta tuskinpa niitä oli edes yhtä sadasta tuhannesta.

Kyseessä on siis äärimmäinen kuriositeetti, joka kyllä saattaa olla kiinnostava osoittaessaan marginaalien aseman ajan yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Useimmiten se on kyllä varsin epäkiinnostava eikä anna lukijalle mitään tänä päivänä käyttökelpoista tietoa.

Sen sijaan poliittinen historia tulee meitä aina ensimmäisenä vastaan tänäkin päivänä, kun matkailemme kotimaassa tai naapurimaissa tai vain saamme lukea, kuulla tai nähdä uutisia näinä primitiivisinä aikoina.

Itse asiassa myös vanhan poliittisen historian valta kansan mieleen on yllättävän suuri. Tarinat Ison vihan ajalta ovat verta hyytäviä ja niihin liittyvät luontevasti myös uskomukset suomalaisten erityisestä marttyyrin roolista historiassa.

Vertailu muihin maihin, esimerkiksi Viroon, jää säännöllisesti tekemättä, mutta toki murhattu on aina murhattu, vertasi sitä muihin tai ei.

Toisaalta, hyviä ihmisiä kun olemme, muistamme nykyään kyllä erityisen herkästi ja sentimentaalisesti myös niitä ryöstöjä ja hävityksiä, joita omat joukkomme tekivät 1600-luvulla, mikä on tärkeä asia sekin.

Samalla jää säännöllisesti selittämättä, mihin historialliseen yhteyteen ne kuuluvat, mutta onhan jälkijättöinekin katumus suloista ja ansiokasta. Aikamoisista roistotöistä oli useinkin kyse.

Historia on aarreaitta, josta löytyy jotakin jokaiselle. Kovin valitettavaa kuitenkin on, mikäli edes kohtuullinen kokonaiskuva poliittisesta historiasta jää saamatta. Sen puuttumista ei mikään arkipäivän historia tai kuriositeettigalleria pysty korvaamaan. Sitä on kuitenkin harrastettu valitettavan vähän.

Tai siltä se ainakin näyttää, kun katsoo, millaisia yleiset käsitykset ovat vaikkapa somen perusteella arvioiden. Ei tilanne kuitenkaan varsinaisesti huono ole. Sille, joka haluaa asioihin tutustua, löytyy kyllä tutkimusta paljonkin myös esimodernilta ajalta. Viittaan erityisesti Peter Englundin ja vaikkapa Heikki Ylikankaan ja Mirkka Lappalaisen kirjoihin.

Muuan merkittävä kirjasarja on tähän asti jäänyt minulta lukematta. Kyseessä on Joachim Mickwitzin toimittama neliosainen ”Itärajamme vartijat” (2004-2005). Se on lähinnä ruotsinkielisten tutkijoiden kirjoittama ajantasainen kokoomateos, jonka punaisena lankana on itärajamme synty ja kehitys. Kirja ulottuu keskiajalta 1700-luvulle.

Tämän kirjan kirjoittajista Lars-Folke Landgrén on vanha ystäväni ja kollegani ja työhuoneemme olivat kymmenen metrin päässä toisistaan. On lähes uskomatonta, että kirja jäi ilmestyessään minulta huomaamatta ja vielä näihin asti ainakin lukematta. Vaatimattomana miehenä Lars ei maininnut koko kirjaa…

Kuitenkin se antaa 1500-luvusta yleiskuvan, joka selvästi poikkeaa siitä, mihin sukupolveni oli tottunut. Ruotsalainen ekspansio, jonka jokainen pintapuolisestikin asioita katseleva sinänsä tietenkin huomaa, osoittautuu paljon määrätietoisemmaksi, kuin on ollut tapana esittää.

Erityisesti tämä koskee Juhana III:n politiikkaa. Ellen erehdy, tunnetaan Juhana meillä yleisesti ennen muuta loistavana ja romanttisena renessanssiruhtinaana, joka piti Turussakin hoviaan rakkaan Katariina Jagellonican kanssa.

 Hän oli myös mielipuolisen veljensä vainoama ja epäilemättä hieman katolisuuteen kallellaan, mutta ainakin hän lahjoitti myös Puolalle Vaasa-dynastian kantaisän, Sigismundin. Politiikassa hän onnistui erinomaisesti liittäessään valtakuntaansa Viron.

Turun linna-pelikorteissa Juhanan hahmo on ylhäisen joviaali ja se, joka lukee Jaan Krossin kirjaa ”Uppiniskaisuuden kronikka”, luultavasti hämmästyy huomatessaan, että Juhana kuvataan varsin karskina herrana ja hänen päällikkönsä, erityisesti Pontus de la Gardie suorastaan joukkomurhaajana.

Kaikenlaista sattui historiassa ja tuo Narvan verilöyly, jossa tapettiin tuhansia, on epäilemättä myös totta. Totta kyllä ovat myös ne lakkaamattomat hävitysretket, joita rajantakaisen vainolaiset tekivät Suomeen. Tässä yhteydessä ei ole tapana käyttää sanaa ”venäläiset”, koska kyseessä olivat usein pelkät karjalaiset.

Tällainen kostettiin tietenkin mahdollisuuksien mukaan korkojen kanssa ja on todettu, että rajantakaiset niistä kärsivätkin enemmän, joten voinemme olla asiain tilaan tyytyväisiä, etenkin kun maamme rajojen sisällä on yhä alueita, jotka aikoinaan valloitettiin itänaapurilta.

Ketä tässä koston kierteessä voitaisiin pitää varsinaisena ja alkuperäisenä syyllisenä, on mahdoton kysymys, vaikka kiistatonta kyllä on, että laajenemispolitiikka tapahtui nimenomaan lännestä itään ja Olavinlinnakin perustettiin tietoisesti itärajan takaiselle alueelle, vastoin Pähkinäsaaren rauhan määräyksiä.

Mitä tulee sellaiseen asiaa, kuin hävityssota, tapahtui sitä myös Ruotsin puolelta: Juhanan tarkoituksena oli eräässä vaiheessa autioittaa Inkerinmaa Narvajoelta itään ruotsalaisen Viron sotilaalliseksi turvaksi. Inkerinsuomalaisia ei alueella silloin vielä tietenkään asunut.

Merkittävä seikka tuossa Ruotsin 1500-luvun ”Drang nach Osten”-politiikasa on sen suunnitelmallisuus. Venäläisessä historiankirjoituksessahan onkin puhuttu Juhana III:n suuresta idänohjelmasta.

Tässä ei itse tuota termiä käytetä, mutta osoitetaan kyllä, että tarkoituksena olli sulkea Suomenlahti kokonaan Venäjältä ja kaiken kukkuraksi valloittaa vielä myös Itä-Karjala ja Kuolan niemimaa, jotta myös Englannin kauppareitti saataisiin suljettua.

Siihen eivät voimat riittäneet, eikä edes Suomenlahden ottaminen Ruotsin haltuun estänyt venäläisiä käymään kauppaa muita reittejä kuin Tallinnan, Narvan ja Viipurin kautta. Riiastahan tuli tärkein venäläisen kaupan satama.

Pitkä viha 1570-1595 oli venäläisittäin osa Iivana Julman Liivinmaan sotaa, jossa hän lopulta kärsi tappion.

Iivana oli poikkeuksellisen julma, sairaalloinen sadisti, mikä hyvin tiedettiin ulkomaillakin ja Liivinmaan sota oli Virolle onnettomuus vailla vertaa, joka ilman muuta ylittää tuhojensa suhteen Ison vihan, jossa hävitys lopultakin oli enimmäkseen paikallista.

 Venäläisten intresseissähän oli pitää talonpojat hengissä ja kykenevinä huoltamaan Venäjän armeijaa, joka Suomesta käsin uhkasi Ruotsia.

Se on jo toinen juttu ja ansaitsee kyllä tulla taas kerran esille nostetuksi näinä sotaisina aikoina. Mikäli historiasta voisi jotakin oppia, olisi ensimmäinen suuri opetus se, ettei sota kannata ja ettei koston kierteellä ole loppua, ellei löydy mitään tekijää, joka pakottaisi lopettamaan väkivaltapolitiikan.