Sieltä ne kurkistavat

 

Menneisyyden haamuja

 

     Joskus, lähes puoli vuosisataa sitten muuan virolainen historiantutkija kommentoi minulle kovin skeptisesti Neuvostoliiton hajoamista, josta näytti tulevan lähes veretön prosessi. Se oli ”kansojen kevät”, jossa imperiumi antoi vapaaehtoisesti osavaltioilleen eroamisoikeuden, kuten sen perustuslaki edellyttikin. Mutta kukapa sellaisia lakeja oli ottanut vakavasti.

     Boris Jeltsin näytti kuitenkin niin tekevän ja yllytti kaikkia yhteisön kansoja: ”ottakaa itsellenne niin paljon suvereenisuutta kuin pystytte!” Tämä oli sen luokan puhetta, että oli sivuseikka, jos lause oli ristiriitainen, ”suvereniteetti” toki tarkoittaa jo vallan täydellisyyttä, ei sitä enää voida lisätä tai vähentää.

     Muistona tästä suuresta kaudesta on Tallinnassa reliefi, jonka kolmikielinen teksti muistuttaa Jeltsinin ratkaisevasta roolista Viron uudelle itsenäistymiselle.

     Tuo alussa mainittu kommentoija, historiantutkija ja vanha ystäväni sanoi pessimistin resignoituneella varmuudella, että se, joka historiaa tuntee, tietää, että veri vuotaa vielä.

     Siihen mennessä ja itse asiassa kauas 2000-luvulle päästessä verta kuitenkin oli vuotanut hyvin vähän verrattuna mihin tahansa saman luokan tapahtumaan historiassa. Puhuttiin Venäjän ”ylevästä” (dignified) asenteesta imperiuminsa menettämiseen. Neuvotteluteitse voitiin hoitaa kaikki sellainen, joka joskus olisi vaatinut yhä uutta veriveroa. Elettiin uutta aikaa.

     Mutta, kuten sananparsi asian kuittaa, ”aika aikaa kutakin”. Jeltsiniä seurasi Putin, Pietarin takapihoilla kasvanut sakilainen, joka oli päässyt salaisen poliisin veljeskuntaan, jolle laki ei koskaan ollut merkinnyt enempää kuin kiertämällä sivuutettavaa pientä haittaa, jos sitäkään.

     Putin eli ja halusi elää toista aikaa, eikä hänellä ollut vaikeuksia omaksua lunatic fringen aivoituksia Venäjän imperiumin ikuisesta pyhyydestä. Kansanjoukoilla, jotka ovat suunnilleen yhtä tyhmiä kaikkialla, ei tietenkään ollut mitään johtajan seuraamista vastaan. Koskas sellaista olisi tapahtunut, ellei nyt sitten löydy vaihtoehtoista ”oikeaa” johtajaa.

     Baltian maiden ja Suomen itsenäistyminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen on luettava ihmeisiin, mikä meiltä liian helposti unohtuu. Kun joku suomalainen toisella sortokaudella keksi varoittaa venäläisiä sortopolitiikan seurauksista ja viittasi Japanin-sotaan, hänelle vastattiin, ettei Suomi mikään Japani ole ja ettei Venäjä koskaan ole niin heikko, ettei se pysty Suomea hoitelemaan.

     Tämä oli tietenkin karu totuus, josta ei voinut valittaa ja sama koski Baltian maita ja myös niiden asemaa 1980-luvun lopussa. Ei niillä ollut mitään asevoimaa heittää peliin eikä kukaan halunnut uhrata niiden hyväksi omia miehiään.

     Ainoa toivo oli imperiumin vapaaehtoinen luopuminen reuna-alueista. Ei kannata ihmetellä, mikäli sen mahdollisuuteen suhtauduttiin skeptisesti.

     Mutta niin vain tapahtui. Itse asiassa Lenin, joka pyrki valtaan mitään keinoja kaihtamatta, halusi ehdottomasti väliaikaista hallitusta vastaan nousemaan myös imperiumin reuna-alueet. Suomeen nähden hän oli kärsimätön: mikseivät ne vaadi itsenäisyyttä?

     Tilanne oli hieman samanlainen kuin kalterijääkäreillä Špalernajan vankilassa. Kun ovet avattiin ja huudettiin ”svabodaa”, tuumi muuan suomalainen, ettei se varmaan suomalaisia koske ja jäi sellliinsä. Viime hetkellä onnistui joku kaveri hakemaan hänet sieltä pois.

     Kun Suomen senaatti sitten paniikissa joutui irtautumaan bolševikkihallituksen vaatimuksilta käyttää maassa ylintä valtaa ja julisti maan itsenäiseksi, oli tämä Leninille vain bagatelliasia, joka oli helppo kiertää.

     Suomea kehotettiin pyytämään bolševikeilta itsenäistymisensä tunnustus, mikä annettiin naureskellen ja kompasanoja näyttämön takana viljellen. Samalla oli myös ”kansankomissaarien neuvosto” tullut tunnustetuksi, mikä varmistettiin tekstiä asianmukaisesti korjaamalla.

     Heti, kun Suomen sosialidemokraattien kaartit oli saatu aseistettua ajanmukaisesti, tykistöä ja lentokoneita myöten, alkoi Suomessa kapina ja bolševikit tunnustivat nyt vain ”kansanvaltuuskunnan” Suomen hallitukseksi.

     Tämä erikoisoperaatio epäonnistui pian ja Suomen punaiset jouduttiin jättämään oman onnensa nojaan Brest-Litovskin rauhansopimuksessa.

     Samaan aikaan tehtiin vielä sentään historiaa varten paperi, jota on nimitetty ”punaiseksi valtiosopimukseksi”. Siinä Venäjän sosialistinen federatiivinen tasavalta vahvisti Suomen vanhat rajat vuoden 1812 mukaisesti Rajajoelle saakka ja luovutti ”Suomen sosialistiselle työväentasavallalle” lisäksi myös jo Aleksanteri II:n vuonna 1864 lupaaman Petsamon.

      Keisarillinen Venäjähän oli jo päättänyt Kannaksen rajapitäjien liittämisestä emämaahan, joten Rajajoen raja oli maininnan arvoinen myönnytys.

     Kun joku venäläinen alkoi neuvotteluissa tinkiä rajoista, vaiensi Lenin oitis moisen hölmöläisen. Eihän tässä rajoilla enää ollut mitään muuta kuin propagandistinen merkitys. Niiden säilyttämisestä sopimalla osoitettiin, ettei Suomea ollut tarkoitus kartalta hävittää.  Voitiinhan asiat hoitaa muutenkin.

     Tosin Suomalaisille luvattiin sopimuksessa automaattisesti myös Venäjän kansalaisuus ja venäläisille puolestaan luvattiin tehdä mahdollisimman helpoksi Suomen kansalaisuuden saaminen. Tässä väikkyi monen asioita ajattelevan mielessä ”yhdenvertaisuuslain” kauhukuva. Sitä oli syystä pidetty yhtenä Suomen kannalta vaarallisimpana sortotoimenpiteenä.

     Mutta nythän kaikki tapahtui uudelta pohjalta, proletariaatin etujen mukaisesti. ”Suomen sosialistinen työväentasavalta” oli nimitys, jonka Lenin oli määrännyt suomalaiselle sopimuskumppanille. Se närkästytti joitakin ja antoi aiheen ihmetellä, millaista itsenäisyyttä se nyt oikein oli, kun ei valtio saanut omasta nimestäänkään päättää.

     Mutta tuo sopimushan tehtiin arkistoa varten. Brest-Litovskin sopimus oli sinetöinyt ”työväentasavallan” kohtalon toistaiseksi, mutta kaikkihan saattoi tässä maailmassa piankin muuttua, kun suursota oli käynnissä.

     Miksei ”Suomen sosialistiseen työväentasavaltaan” liitetty myös Itä-Karjalan suomenkielisiä alueita, kun kerran oltiin kansallisvaltioita koko Eurooppaan perustamassa? Niitähän tuli Neuvostoliittokin täyteen. Kyllähän sellainen tarkoitus olikin, kuten neuvottelujen osanottajat ja muutkin tuon ajan punaisten johtomiehet muistelivat.

      Silloin hetki oli kuitenkin väärä. Valkoinen Suomi, joka oli nyt ainakin toistaiseksi voittamassa olisi saanut lisää vettä myllyynsä ja yhden argumentin lisää pyrkiessään Suur-Suomen luomiseen. Siitähän Mannerheim oli myös puhunut ja selittänyt, ettei sitä tarvinnut venäläisiltä ”armolahjana” anoa, kun se jo oikeuden perusteella Suomelle kuului.

     Huomattakoon, että bolševikkihallitus olisi jo ensimmäisissä dekreeteissään luvannut kaikille kansanryhmille ehdottomasti sellaisen hallinnon ja valtiollisen yhteyden, jonka ne itse haluavat. Kaiketi Mannerheim viittasi juuri tähän julistukseen, jonka hän varmasti tunsi.

     Vasta Neuvostoliiton ja ”Suomen kansanvaltaisen tasavallan” välisessä, 2.12.1939 solmitussa sopimuksessa asia otettiin ”lopullisesti” esille ja julistettiin Suomen ja Itä-Karjalan karjalaisalueiden yhdistämisen riippumattomassa Suomen tasavallassa olevan kansojen oikeutettu, vuosisatainen toive ja kansallinen tehtävä, mikä yksin tein myös suoritettiin.

      Pääasiallisesti karjalaisen väestön asuttamaa osaa Itä-Karjalasta ei vain luvattu Suomelle, vaan se nimenomaan välittömästi yhdistettiin siihen sopimuksella, jonka julistettiin heti allekirjoituksen jälkeen astuneen voimaan. Sopimuksen ratifiointi luvattiin suorittaa ”mahdollisimman pian” Helsingissä.

     ”Mahdollinen” ei kuitenkaan ole logiikan, vaan empiirisen todellisuuden piiriin kuuluva asia, jonka muuttuminen aktuaaliseksi todellisuudeksi ei paradoksaalisesti aina ole edes maailman vahvimman suurvallan päätettävissä.

     Mutta tämähän on tuttua asiaa kaikki tyynni. Mitä Viron itsenäisyyteen tulee, sekin järjestyi ja tunnustettiin vuoden 1920 keväällä Tartossa solmitussa  rauhassa.

     Kuten muistamme, Viro kuitenkin pyrki sitten vuonna 1940 Neuvostoliiton jäseneksi, samoin kuin myös Latvia ja Liettua. Otto Ville Kuusisen ehdotuksesta Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi anomuksen ja nuo maat pääsivät siirtymään sosialistisen Venäjän kanssa läheiseen yhteistyöhön, rakentamaan kukin omaan maahansa entistä korkeamman tasoista yhteiskuntajärjestelmää.

    Sitten aikanaan tuli tämä kansojen kevät ja itse kukin lähti omille teilleen.

     Aika aikaa kutakin. ”Suomen sosialistinen työväentasavalta” ja ”Suomen kansanvaltainen tasavalta” ovat jääneet lyhytaikaisiksi merkinnöiksi historian lehdille. Jälkimmäinen oli itse asiassa olemassa vain paperilla, ikään kuin jonkin Kozma Prutkovin luomana aivokummituksena.

     Sille on sittemmin naureskeltu, mutta se on väärä tapa suhtautua menneisyyteen. Aikoinaan näille aivokummituksille oli varattu suuri rooli. Ja mitä mahtaa aivoissaan hautoa tuo entinen Pietarin takapihojen sankari, joka on juuri selittänyt Suomessa varustettavan jo rajaa Siestarjoelle…?