Kalifornian rannoilta

 

Aineellisen tuotannon jälkeen

 

John Steinbeck, Torstai on toivoa täynnä. Suomentanut Jouko Linturi. Tammi 1955, 259 s. (Sweet Thursday 1954)

 

     Tämän Steinbeckin romaanin ensimmäistä osaa ei ole suomennettu, mutta sen nimi on Cannery Row, mikä siis viittaa säilyketehtaan katuun. Tässä kirjassa säilykkeiden tuotanto on jo loppunut, kun kalat lähiseudulta ryöstökalastettiin sodan aikana olemattomiin. Jäljellä ovat lähinnä ihmiset, joilla enimmäkseen ei ole suhdetta aineelliseen tuotantoon.

     Tämä ei tarkoita, ettei aineettomia hyödykkeitä tuotettaisi. Alan ehdoton keskus näyttää olevan bordelli nimeltä Karhulippu. Sen tytöt rahastavat etenkin paikalliseen satamaan aina silloin tällöin saapuvia miehistöjä ja sinne juhlimaan saapuvia klubeja, siis myyvät sisällöntuotannon palveluita, erityisesti hyvinvointipalveluita (vrt. Vihavainen: Haun maria pettersson tulokset ).

     Muitakin palveluita paikkakunnalla on, ainakin joku ruokala ja kauppapuoti ja paikallisen poliisin palkka tulee kai valtiolta, ehkä osavaltiolta.

     Niukkaahan se elämä on tämän kirjan kuvauksen mukaan, vaikka tuskin säilyketehdaskaan tarjosi mahdollisuuksia rikastumiselle, ainakaan työläisilleen.

     Tämä palvelukeskeisyys joka tapauksessa tuo mieleen nyky-Suomen ja tarkemmin sanoen vielä entisen kotikatuni, Ruoholahdenkadun Helsingissä. Sen täyttävät koko pituudeltaan erilaiset hemmottelulaitokset, parturi-kampaamoita lienee kahden käden sormilla laskettava määrä, samoin kuin hierontalaitoksia. Lisäksi on pari ravintolaa ja sekatavarakauppa. Entisessä tupakkatehtaan talossa toimii nyt ainakin ravintola.

     Ruoholahdenkatu kuuluu hyvinvoivaan Helsinkiin ja keskittyy hyvinvointipalveluihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän tarpeettomia eli luksusta. Tupakan tuotannon loppuminen lienee kaikkien kannalta myönteinen ilmiö. Voimme ihan hyvin elää palvelemalla toisiamme, esimerkiksi pesemällä toistemme paitoja, se näyttää todistavan.

     Salinas ja Monterey, jonne Steinbeckin tarina sijoittuu, ovat myös ihan oikeita paikkakuntia ja edellinen kuuluu nykyään olevan erityisen kallis paikka asua, mikä tuntuisi viittaavan poikkeuksellisen korkeaan aineelliseen hyvinvointiin. Tässä kirjassa ihmiset ovat välittömästi sodan jälkeen varsin köyhiä ja silmiinpistävästi kaikki myös juoppoja.

     Kirjassa on tuskin montakaan sivua, jolla ei kuvattaisi ryyppäämistä, joka usein meni äärimmäisyyteenkin. Se ei kuitenkaan näytä olevan ongelma, ongelmaksi saattaa sen sijaan tulla niiden lanttien löytäminen, joilla voisi ostaa pullon-pari ”vanhoja tenniskenkiä”, eli halpaa viskiä, joka haisee sikunaöljylle, hieman kuten vanhat kengätkin.

     Seudun ehdoton keskipiste on siis bordelli ja sen johtajatar on monessa suhteesa mallikelpoinen ihminen, jonka moraalissa ei ole mitään vikaa.

     Samaa voi sanoa useimmista muistakin kirjan henkilöistä, mutta yli muiden on tohtori, joka on meribiologi ja tunnetaan siitä, että hän pystyy aina auttamaan muita silloin, kun tarvitaan.

     Itse asiassa useimmat näyttävät olevan tohtorille jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa ja kun tämä masentuu, päätellään, että hänet on naitettava ja niinpä laaditaan nerokas suunnitelma hänen ja bordelliin saapuneen uuden, moraaliltaan erityisen nuhteettoman tytön saattamisesta yksiin leipiin.

     Kukkohan ei käskien laula ja suuri suunnitelma näyttää jo menevän myttyyn, kunnes muuan vähämielinen tohtorin ihailija onnistuu tekemään asiasta totta.

     En pilaa tarinaa kertomalla siitä sen enempää. Luulen, että se on joskus tehonnut nimenomaan henkilögalleriansa takia. Niin sanotun alaluokan nostaminen näyttämölle ja romaanien päähenkilöiksi ei ollut mikään uusi asia sodan jälkeen, mutta ainakin Steinbieckin tapauksessa se näyttää olleen toimiva ratkaisu. Toki hän kuvasi muitakin elämänpiirejä.

     Steinbeckistä olen ennenkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun steinbeck tulokset ) ja muistutan siitä, että hän herätti aikoinaan huomiota ensin vasemmistolaisuudellaan ja sitten puolustamalla Vietnamin sotaa. Talvisodan aikana hän kannatti ”Terijoen hallitusta” eli siis itse asiassa Stalinia, kuten niin monet muutkin asioita mielestään paremmin tuntevat kulttuurihenkilöt.

     Meille 1960-luvun lukiolaisille Steinbeck oli hyvinkin tuttu ja jouduimme lukemaan niin ”Vihan hedelmät” kuin ”Hiiriä ja ihmisiä” ja ainakin katsomaan elokuvan ”Eedenistä itään”. Eiväthän ne hassumpia olleetkaan.

     Menetteleehän tämäkin romaani, vaikka se minusta ei näytäkään erityisen syvälliseltä. Yhtä kaikki, jos elämässä keskeistä on ryyppääminen, niin onhan sekin yksi elämänpiiri, jos taas huoraaminen, niin onhan siinäkin mahdollisuus elää paremmin tai huonommin. Se, joka kaipaa Dostojevskia, löytää kyllä hänenkin kirjansa kirjastoista. Ainakin vielä.