Jaakobin suku

 

Kateutta ja huijareita erämaan laidoilla

 

Thomas Mann, Jaakobin tarina. Suomentanut Lauri Hirvensalo. WOY 1948, 365 s.

 

     Jokaisesta suomalaisesta kodista löytyy muuan kaikkein kiinnostavimmista vanhemman historian lähdeteoksista tai itse asiassa niiden yhdistelmästä, jota nimitämme Raamatuksi (vrt. venäjän gramota).

     Erityisesti Vanha Testamentti on kaikessa kaunistelemattomassa raakuudessaan verrattoman kiinnostavaa lukemista ja kiehtoo mielikuvitusta fantastisilla tarinoillaan, jotka usein näyttävät uhmaavan paitsi kaikkia oman aikamme oikeuskäsityksiä ja säädyllisyyttä, myös ikuisiksi luulemiamme arvoja

     Kuten Hellaan jumalat olivat oikullisia ja noudattivat omaa, eikä ihmisten logiikkaa, myös Vanhan Testamentin Jahve asettuu useinkin puolustamaan väkivaltaa ja vääryyttä ja siunaa petoksen ja huijaamisen.

     Tämän kirjan maailma on äärimmäisen kaukana liberaalista arvopohjastamme ja mikäli sen henkilöt olisivat kuulleet Herralta sanan ”tasa-arvo”, he olisivat luultavimmin kauhistuneina heittäytyneet suulleen maahan ja pyytäneet armoa esi-isiensä tähden.

     Vanha Testamenttihan on ennen muuta juutalaisen kansan historia ja tuon kansan, kuten aikanaan oli tavallista, laskettiin syntyneen polveutumisen perusteella. Niinpä jokaisen oli ja on yhä tunnettava omaltakin kohdaltaan se sukujohto, joka päätyi Jaakobin, ja Iisakin kautta Abrahamiin.

     On ymmärrettävää, että Raamatun kokonaisuuden takia minäkin, jolla ei ole kunnia kuulua juutalaisten valittuun kansaan, jouduin lapsena opettelemaan ulkoa Jaakobin poikien nimet ja osaan ne yhä, kuten suurin osa ikäluokkaani.

     Itse asiassa tuo rimpsu onkin osa normaalia eurooppalaista yleissivistystä ja siitä on yhä se käytännön hyöty, että sen avulla oppii erottamaan tyypillisesti juutalaisia nimiä, jotka ovat yhä sekä juutalaisten että kristittyjen käytössä.

     Jaakobin tarina sellaisena kuin se ensimmäisessä Mooseksen kirjassa esitetään, on todellakin tarinaa yhä uusista petoksista ja väkivallasta, jonka Jahve kuitenkin aina siunaa.

     Jaakob, jonka nimikin muistuttaa sanoja ”hän pettää”, kuten sydämistynyt kaksoisveli Eesau sai aiheen sanoa, huijasi ensin veljensä vaihtamaan esikoisoikeutensa ruskeaan keittoon, hernerokkaan, kuten uskomme täällä Suomessa. Sen jälkeen hän petkutti isänsä Iisakin antamaan hänelle esikoiselle kuuluvan siunauksen.

     Koska Eesau tämän vuoksi uhkasi hänen henkeään, hän pakeni enonsa Laabanin luo, jossa lupasi palvella seitsemän vuotta saadakseen vaimoksi serkkunsa Raakelin. Seitsemän vuoden kuluttua Laaban sutkautti hänelle Raakelin vanhemman sisaren Leean ja vaati palvelemaan Raakelin takia vielä toisen seitsemän vuotta, mikä myös tapahtui.

     Jaakob petkutti sen jälkeen Laabania antamaan itselleen kaikki täplikkäät lampaat, joita hän sai aikaan järjestämällä siitoksen sopivalla, meidän käsittääksemme tosin epätieteellisellä tavalla ja lähti sitten vuorostaan pakoon Laabania ja hänen asemiehinään.

     Jaakobin pojat olivat yleisesti ottaen häijyluotoisia ja houkutteluivat petoksella Hamorin pojan Sikemin miehineen ympärileikkauttamaan itsensä ja lupasivat siitä hyvästä ystävyysliittoa ja sisarensa Diinan vaimoksi. Diinahan oli jo raiskattu, mutta Sikem halusi hänet lailliseksi puolisokseen.

     Kun sikemiläiset kolmantena päivänä laikkauksesta olivat kipeimmillään, hyökkäsivät Simeon ja Leevi heidän kimppuunsa ja tappoivat niin isät kuin pojat. Muut veljet ryöstivät ja hävittivät kaupungin naisineen ja lapsineen.

     Se petoksista ja väkivallasta. Suurin synti Jaakobin suvulla ja klaanilla näyttää kuitenkin ollleen kateus. Ainakin Mannin versiossa erityisesti naiset kahdehtivat toisiaan siitä, kuka pääsi Jaakobin suosioon ja kuka pystyi synnyttämään tälle eniten lapsia. Siinä asiassahan Leea oli Raakelia paljon etevämpi ja jälkimmäinen joutui aluksi turvautumaan orjattariin, jotka synnyttivät hänen puolestaan.

     Mann maalaa kuvan alkukantaisesta paimentolaisyhteisöstä, jossa Jahvella ei vielä ole hallitsevaa asemaa, vaan kirjava joukko jumalia kilpailee keskenään ja Raakelkin varastaa pakoon lähtiessään nisänsä Laabanin kotijumalat mukaan onnea tuottamaan.

     Jaakobin tarina, niin Raamatussa kuin myös Manniilla on huikea moraalittomuuden kronikka, jossa sukukunta on keskenään hajanainen ja kuolemalla uhkaaminen ja ryöstömurha kuuluvat normaaliin käytäntöön. Se, että nimenomaan Jaakobin sukukunta pysyy Jahven armoissa tapahtuu ilmeisesti yksin armosta.

     Tämä tarina, jos mikään, sopisi erinomaisesti Hollywood-elokuvan aiheeksi. En kuitenkaan muista, että sellaista olisi tehty. Voisiko syynä yhä olla eri sukukuntien välinen eripura?

     Jo Mannin kirjan alussa esiintyy Joosef, tavattoman kaunis nuorukainen, jota hänen veljensä, nuo Leean lapset kadehtivat ja vihaavat. Joosefhan on Raakelin poika, kuten myös nuorempi veljensä Benjamin.

     Jaakobin tarina on neliosaisen Joosef-sarjan ensimmäinen osa ja pitänee kaiketi lukea vielä myöhemmätkin, paisuihan Joosefista koko Israelin kansan suuri merkkihenkilö Egyptin maassa.

Tarina on tietenkin tuttu jo uskontokirjasta ja Raamatusta, mutta se kuuluu niihin, jotka ovat aina ajankohtaisia, jopa maailmanpolitiikassa. Mann osaa kertoa sen omalla, totutuista versioista etäännyttävällä tavallaan.

     Mielestäni on kiinnostavaa ja tärkeää todeta, että Mann aloitti kirjoittaa tätä kirjaa nimenomaan vuonna 1933, jolloin Hitler nousi valtaan ja Mann perheineen muutti Sveitsiin. Hänen vaimonsa Katiahan oli juutalainen.