Kestoteema

 

Intelligentsijan petos

 

     Muistan, miten noin kaksikymmentä vuotta sitten istuin Moskovass, Kuznetski mostin varrella sijaitsevassa FSB:n arkiston lukusalissa, minne olin päässyt Venäjän historian laitoksen kanssa aloittamamme projektin perusteella ja epäilemättä ennen muuta tuon laitoksen johtajan, ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharovin ansiosta.

     Sain pyödälleni mapin salaisen poliisin dokumentteja, jotka koskivat älymystöä. Kaikki oli huippukiinnostavaa, mutta varsinaisen heureka-elämyksen antoi muuan nimetön kirje, joka oli osoitettu eurooppalaiselle älymystölle.

     Kyseessä oli avoin kirje, jota oli levitetty Mahtavassa vuoden 1934 pidetyssä Neuvostokirjailijoiden liiton perustavassa kokouksessa, jossa Maksim Gorki, Venäjän älymystön ylpeys jo tsaarin ajoilta lähtien, johti uuden liiton perustamista ja uuden ”sosialistisen realismin” doktriinin saattamista hengestä lihaksi.

     Kongressiin oli kutsuttu runsaasti ulkomaisia vieraita ja heitä mielisteltiin ja manipuloitiin sillä taidolla, jonka vain bolševikit osasivat. Koko maailmankulttuurin ja kaikkien maiden älymystön  pääkaupunki oli nyt Moskova

Nadežda mira,

serdtse vsei Rossii,

Moskva, stolitsa,

moja Moskva!

 

Oot rauhan toivo, (tai ”maailman toivo”)

sydän synnynmaamme,

pääkaupunkimme,

mun Moskovain!

(J. Dolmatovski, ”Leninskije gory”)

 

     Näinhän riimitteli Jevgeni Dolmatovski, aikoinaan sangen tunnettu runoniekka, joka sitten tavallaan kohtasi myös Yrjö Jylhän, kun kollegat olivat Taipaleenjoen eri puolilla sijaitsevissa asemissa.

     Nyt, vuonna 1934, ei käyty sotaa, mutta meneillään oli kyllä jo koko neuvostokansan, mukaan luettuna intelligentsijan, mobilisointi ja ryhmittyminen taisteluun, ”Aufmarsch”, kuten toisen diktaattorin puolella asia ilmaistiin.

     Tuo avoin kirje eurooppalaiselle älymystölle oli dynamiittia, ymmärsin. Käsillä olevista dokumenteista ei käynyt ilmi, oliko kirjeen kirjoittaja levittäjän henkilöllisyys selvinnyt ja  miten hänelle oli käynyt. Se oli kuitenkin toissijaista, oli hurjaa tietää, että joku oli ollut noin rohkea ja uskaltanut sanoa sen, mitä ajatteli sellaisessa tilaisuudessa, jossa kaikkia tarkkailtiin ja jossa toisinajatteku oli rikoksista suurin.

     Tuo tuntematon kirjoittaja ihmetteli, mitä eurooppalaiset älyköt ikein tekivät tässä tilaisuudessa. Venäläisten oli siellä pakko olla ja sen saattoi ymmärtää, mutta miksi sielllä oli ulkomaalaisia, jotka tulivat omasta vapaasta tahdostaan ja vieläpä aplodeerasivat tämän pimeän hirmuvallan käskytyksille.

     Parhaat kirjailijat eivät olleet paikalla, sillä heidät oli jo haudattu Karjalan soihin, mutta sali oli kyllä täynnä orjailevia mielistelijöitä. Koko näytelmää ohjasi maailman suurimmaksi tiedemieheksi nimetty Josif Stalin, joka oli lukunsa kesken heittänyt (tai lahjattomana ne lopettanut –”nedoutška”). Ymmärsivätkö herrat älyköt, mitä sellainen oikein merkitsi ”älymystön” kokouksessa.

     Samassa tilaisuudessa Gorki nosti koko älymystön (!) nimenomaiseksi esikuvaksi ilmiantajapojan, Pavel Morozovin, jonka ympärille oli jo rakennettu kultti. Eikö tämä tällainen jo ollut niin äärettömän kaukana kaikesta älymystön arvon mukaisesta toiminnasta ja ajattelusta, kuin saattoi ikinä kuvitella?

     Juuri niinhän se asia tietysti oli ja tuntui lähes uskomattomalta, että koko asia kiteytyi tässä niin oivallisesti. Älymystö, jonka missiona on aina ollut ajattelun vapaus, nähtiin nyt kirjoittamassa lippuunsa SS-miehen vyössä olevaa tunnusta: ”Meine Ehre heisst Treue” -kunniani on uskollisuus…

     Noihin aikoihin alettiin Euroopassa puhua ”klerrkien (älymystön) petoksesta”, kun muuan Julien Benda (ks. Vihavainen: Haun julien benda tulokset ) kirjoitti samannimisen kirjan, jossa hän syytti älykköjä natsismin ja fasismin myötäilystä.

      Sellaisiakin oli, eikä heidän rooliaan voi väittää ”kulttuuririntamaan” yhtyneiden älykköjen roolia paremmaksi, mutta eihän se Moskovan kumartajien orjailua sen paremmaksi tee.

     Kun itsenäisen ajattelun sijasta valittiin vain, kumman orjuuden ja totalitarismin puolesta taisteltiin, oli älymystön konkurssi valmis. Kominternin agentti Willi Münzenberg sai helposti luomaansa ”kulttuuririntamaan” suuren ja mahdollisesti suurimman osan sitä joukkoa, jonka identiteettinä oli kuulua älymystöön. Olin melkoisesti täpinöissäni saatuani käsiini tuon dokumentin, josta edellä oli puhe.

      Kirjoitin sen muistiin, kuten monta muutakin dokumenttia ja vasta Suomessa huomasin, että lähes kaikki oli jo julkaistu Aleksandr Jakovlevin (ks. Vihavainen: Haun jakovlev tulokset ) johdolla toteuttettavassa suuressa dokumenttisarjassa.

     Kieltämättä se oli jonkinlainen pettymys, mutta sitä lievitti ajatus, että tärkein oli sentään tapahtunut. Maailma oli saanut tietää sen yksinäisen älykön rohkeasta teosta, joka oli aikanaan uskaltanut ajatella itse ja vieläpä riskeerata kaiken auttaakseen myös eurooppalaisia älykköjä ajattelemaan.

     Nythän sitten oli koko tuon aikakauden hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien maailma paljastettu, eikä älymystö enää koskaan voisi suistua yhtä typerään rooliin totalitaarisen ankkapuheen vaakkujaksi. Jotakinhan historiasta aina pakostakin opitaan.

     Valitettavasti älymystön ajattelutapa on aivan toisenlainen kuin vielä Bertrand Russell kuvitteli. Ei totuudella sellaisenaan ole siinä erityistä sijaa. Sitä suojaa narsismi ja se on immuunia kaikille sellaisille argumenteille, jotka eivät pönkitä sen omia pyrkimyksiä, mitä ne nyt sitten sattuvatkin olemaan.