Tervetuloa, köyhyys?

 

Köyhyyttä kohti?

 

     ”On maamme köyhä, siksi jää” runoili Runeberg monta sukupolvea sitten. Sitähän me olimme vielä maailmansotien välisenä aikana ja tietysti sodan jälkeenkin, aina hamaalle 1960-luvulle saakka.

     Kuitenkin jo vuonna 1961 kansantuote oli kaksinkertainen ”hyvän” vuoden 1938 tasoon verraten. Siitä se jatkoi huimaa kasvuaan. Vuodesta 1960 vuoteen 1975 se taas lähes kaksinkertaistui ja, kuten tiedämme, ei se kasvu suinkaan siihen loppunut.

     Parhaimmillaan suomalaiset kuuluivat jo maailman hyvätuloisimpiin kansoihin ja Ruotsikin uhkasi jo jäädä taaksemme. Ulkomailla passasi taas kertoa, mistä kaukaa ollaan, vaikka urheilun ja sotimisenkin tuoma glooria oli jo huvennut.

     Tuo äkkirikastuminen ei tietenkään tapahtunut vain meillä. Samoin kävi kaikkialla täällä lähinnä noiden, nyt paljastettujen heteroseksuaalisten valkoisten miesten johtamissa valtioissa. Ihmehän tämä oli, ei kukaan sitä ollut odottanut vielä 1940-luvulla, kun tavoitteena oli vain sodanedellisen elintason palauttaminen.

     Tietenkään uusi rikkaus, sillä siitä meidän on historiallisesta näkökulmasta puhuttava, ei ollut pelkkä siunaus. Se toi mukanaan runsaasti lieveilmiöitä, joista typerä itsetyytyväisyys kuului viattomimpiin. Meillä Pohjolassa rikkaudet sentään jakaantuivat tasaisemmin kuin missään muualla, mutta eivät toki tasan, mikä tietenkin harmitti monia ns. intellektuelleja.

     Aineellinen vauraus on meillä keskimäärin niin uusi asia, että keskuudessamme on vielä monia, jotka muistavat sen, lähes absoluuttisen köyhyyden, joka saattoi vallita vielä 1960-luvulla. Olen juuri lukenut erään ite-kirjailijan muistelmat, joissa kuvataan itse asiassa täydellistä Ryysyrannan elämää, jonka kertoja kuitenkin muistaa aineellisesti ihan hyvänä, kun järvestä sai aina kalaa riittävästi. Pahempia ongelmia oli ihmissuhteissa.

     Nyt sitä sitten ollaan jo puolitoista vuosikymmentä seisty paikallamme, mitä mammonan lisääntymiseen tulee. Sellaisenaan se tuskin on suuri ongelma, sosiaalivaltiolle koituva vaara kyllä on sitäkin suurempi.

     Ehkäpä tässä on hyvä muistaa, että on sitä oltu kovemmissakin paikoissa. Ongelma näyttää kyllä nyt krooniselta, kun se jo vuonna 2014 oli ainakin minusta tämän näköinen:

 

torstai 16. lokakuuta 2014

Taasko köyhiksi?

 

Entäpä jos Suomi köyhtyy?

 

     Suomen taloudella ja yhteiskunnalla on edessä kovia haasteita. Tätä menoa (ja tulevaisuuden mahdollisesta muunlaisesta menostahan me emme tiedä) meiltä loppuvat työntekijät. Tarvittaisiin peräti kaksi miljoonaa siirtolaista paikkaamaan tilannetta, jossa se olisi optimaalinen nykyisenkaltaisen tuotannon ja julkisen talouden kulurakenteen kannalta.

     Jokainen luultavasti ymmärtää, ettei kuolemaa voi torjua itsemurhalla, joten tällainen vaihtoehto on jätettävä pois laskuista. Sen sijaan on syytä vakavasti miettiä, millaisia voisivat olla muut vaihtoehdot ja mitä pahimmillaan voisi olla edessä. Mitä esimerkiksi voisi tuoda tullessaan köyhyys?

     Köyhyys sinänsä ei välttämättä ole maailmanloppu eikä edes suuri onnettomuus. Köyhiä on oltu ennenkin ja vanhempi sukupolvi muistaa vielä hyvin, mitä se tarkoitti. Kokeiltu siis on, ainakin yhtä sorttia.

     1950-luvun ihmiselle ei ollut katastrofi, mikäli hän ei kyennyt ostamaan autoa tai rakentamaan kesämökkiä. Sen sijaan hän rakensi hartiapankkitalon ja osti radion ja sittemmin television, ehkä velaksikin. Lasten kouluttaminen ja vanhusten huoltaminen kysyivät suuria ponnistuksia ja kieltäymyksiäkin. Silti ne tehtiin nurkumatta. Se oli jokaisen sukupolven velvollisuus vuorollaan.

     Tie parempaan elämään oli ainakin näennäisesti auki sille, joka jaksoi puurtaa. Miehen voimalle löytyi vastusta ja kylmä korpi muutettiin työllä ja sisulla tuottavaksi pelloksi. Meillä ei istuttu pakolaisleireissä tumput suorina, vaan raivattiin ja rakennettiin. Siinä oli tehtävä ja mielekkyys.

     Ulkomaanmatkat, eksoottiset herkut, yhä uudet muotivaatteet ja ikuinen shoppailu olivat keskivertokuluttajan ulottumattomissa. Alkoholi ja ravintolat olivat huikean kalliita ja ruokataloudessakin katsottiin tarkkaan, mikä olisi edullisinta. Toisaalta hyvän ruoan valmistaminen ei koskaan ole kiinni rahasta vaan osaamisesta.

     Vapaa-ajan vietto oli halpaa ja alkeellista. Urheilu, ulkoilu, kalastelu, piknikit nokipannukahveineen, kahvikutsut ja lukeminen eivät maksaneet oikeastaan mitään, ellei niihin välttämättä halunnut rahojaan sijoittaa. Ihmissuhteet, seksi ja muut suurimmat nautinnot eivät oikeastaan olleet edes rahalla ostettavissa eivätkä ole sitä vieläkään.

     Toki rahaa olisi tarvittu, jos mieli päästä yhteiskunnan nokkimisjärjestyksessä ylöspäin. Tunne kuulumisesta vähempiarvoisten joukkoon ei ollut miellyttävä, jos se sattui tulemaan kohdalle.

     Mutta muutos oli luvassa tai tarjolla myös säätykierron muodossa. Toki tuolle vuosikymmenelle oli ominaista eteenpäin menon henki huolimatta siitä, että talousongelmat olivat välillä todella vakavia.

      Keskimäärin ihmisillä oli syytä luottaa siihen, että asiat olisivat huomenna taas paremmin. Seuraavalla vuosikymmenellä sitten saatiin huomata, että olot paranivatkin paljon enemmän kuin kukaan olisi osannut kuvitella.

     Köyhiä oltiin, mutta sittenkin vain mammonan suhteen. Vai oliko kuitenkin myös henkinen taso nykyistä matalampi, vaatimustaso olematon ja ymmärrys maailmasta heiveröinen? Tosiasiassa varmaan myös henkisesti pahoinvoivia pudokkaita oli. Siitä vain ei puhuttu ja tuskin edes välitettiin.

     Roomalaisen sananlaskun mukaan dives est cui satis est quod habet. Rikkaus siis tarkoittaa vaatimusten ja omistettujen tai käytettävissä olevien resurssien suhdetta.

     Suotta ei sanassa sanota, että köyhä nukkuu yönsä hyvin, mutta rikkaalle ei hänen omaisuutensa suo yön lepoa eikä päivän rauhaa.

      Jos onni on osamäärä, jossa jaettava on ihmisen käytettävissä olevat hyvyydet ja jakaja hänen vaatimuksensa, on sitä helpompi kasvattaa jakajaa pienentämällä kuin jaettavaa suurentamalla. Jälkimmäinen kun sitä paitsi pyrkii aina kasvamaan suhteessa edelliseen. Jos vaatimuksesi ovat nolla, olet äärettömän onnellinen, noin teoriassa.

     Mutta epäilemättä ajan psykologia oli toinen kuin nykyään. En ole asiaa tarkistanut, mutta muistelen, että jopa älykkyysosamäärät olivat tuolloin nykyistä pienempiä. Eihän elämässä monikaan tarvinnut abstraktia ajattelua eikä ollut siihen koulussa harjaantunut.

     Kun katsoo ajan filmejä ja muita kulttuurin tuotteita, huomaa heti, miten vähäistä sofistikaatiota ne ilmentävät. Kielitaitokin oli keskimäärin olematon ja ne, jotka briljeerasivat vieraskielisillä sitaateilla, tekivät lähes aina karkeita virheitä.

     Olimme siis keskimäärin köyhiä, tyhmiä ja sivistymättömiä. Asian siedettävyyttä paransivat osaltaan juuri nuo kaksi jälkimmäistä seikkaa. Hulvaton kotimaan olojen ylistys sai pontta siitä, ettei muusta mitään tiedetty. Kukapa olisi tuolloin valittanut Suomen ilmastosta? Mitä typerämpää hän olisikaan ajan mittapuiden mukaan voinut tehdä?

     Meillä oli kyllä ylivertainen vertailukohta ja se oli Ruotsi, mutta siellä vieraileminen tuli tavaksi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Asiaintilaa saattoi tietenkin selitellä ja kehitellä sen johdosta jopa jonkinlaista moraalista paremmuutta puuttuvan materian vastikkeeksi, mutta olihan naapuri todella sentään maailman ykkönen miltei joka alalla.

     No, suhteellinen deprivaatio on tunnetusti vaikea paikka kestää. Se edellyttää siis paremmin pärjäävää tai muuten ylivertaista vertailukohdetta ja sellainen voi varmaankin olla myös oma menneisyys.

     Nyt kuulee ennustettavan, että tulevat sukupolvet täällä lännessä ja pohjoisessa todella elävät huonommin kuin heidän vanhempansa. Tuskin kuitenkaan on vielä ajateltu, että he todella romahtaisivat joskus sille tasolle, joka vallitsi 1950-luvulla, joka nyt alkaakin olla isovanhempien aikaa.

     Mikäli tämä lama ei olekaan tyyppiä W tai edes WV, vaan muistuttaa pikemmin alas johtavia portaita, tulee lattia ilmeisesti vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun pohjoisen ja etelän tasoerot nivelloituvat. Kun palkkataso pohjoisessa on sama kuin etelässä, ei ole erityistä syytä siirtää työtä pohjoisesta etelään. Kysymys kyllä kuuluukin, onko sitä enää syytä siirtää etelästä pohjoiseen ja miksi.

     Jos suorittava työ päästetään täältä karkaamaan, voi valmius vastata tulevaisuuden haasteisiin heiketä rajusti. Intellektuaalisella alalla meillä ei ole mitään syytä kuvitella, että etulyöntiasemamme Itä-Aasian huippulahjakkaisiin kansoihin nähden olisi realistisella pohjalla.

     Sen sijaan, että etsisimme menestyksen avaimia yksinomaan kansainvälisestä vaihdantataloudesta, on meidän syytä taas kerran kurkistaa omien resurssiemme ja erityisedellytystemme suuntaan.

     Silloin näemme ainakin metsät ja puhtaat vedet ja jopa pellot, osaksi metsitettyinä, mutta tuossa tuokiossa valmiina palvelukseen. Loppumaton biomassan tuotanto turvaa lämmityksen ja liikenteen muutaman miljoonan ihmisen kansalle ikuisiksi ajoiksi. Pystymme myös tuottamaan ruokamme ja vaikkapa sitä viemään. Niillä pärjäsimme itsenäisyyden alkuvuosina ja jopa sota-aikana. Niillä voimme pärjätä aina.

     On mahdollista ja jopa luultavaa, että ihmistyö on yhä suuremmassa määrin väistyvä tuotannontekijä. Suuri osa kansasta on jo muuttunut liikaväestöksi, jonka syrjäytyminen uhkaa onnettomuudella myös heidän ympäristöään.

     Sen sijaan, että maahan haalittaisiin lisää työvoimaa, olisi entisetkin työttömät saatettava ihmisarvoiseen asemaan vaatimalla heiltä saamilleen rahoille korvausta. Systeemin pitäisi myös mahdollistaa kannustaminen ja korkeampi palkka paremmasta suorituksesta olipa sitten kyseessä vaikka talouden kannalta merkityksetön työ. Ihmisille on turvattava toivo ja ihmisarvo ja ne eivät ole edes rahalla mitattavissa.

     Tällaisten, vaikkapa ”tappiollisten” töiden järjestäminen saattaa kansamme onnen kannalta olla paljon tärkeämpää kuin suuren työntekijäreservin ja sen kylkiäisenä syntyvien slummien synnyttäminen työnantajien iloksi.

     Tärkeää voisi olla myös kansansivistyksen turvaaminen ja sen tason ylläpitäminen taloudellisesta merkityksestä riippumatta.

      Kansakoulujen ja kirjastojen luoma perussivistys näyttää nyt jo rapautuvan. Lukeminen ja laskeminen osataan, mutta hyvän kirjallisuuden ja filmien sijasta kulutetaan täyttä roskaa, ja sen tuottamiseen panostaa jopa veronmaksajien rahoilla toimiva televisio.

     Mikäli tosi-TV:lle, kokkisodille ja urheilulle pantaisiin jyrkkä huvivero, voitaisiin sen tuotolla rahoittaa kunnollisten kulttuuri- ja ajankohtaisohjelmien tuotantoa.

     Tähän liittyy tietenkin myös alkoholihaittojen minimointi. Palkkatasoon verraten uskomattoman halvat alkoholin hinnat, joihin vielä liittyy tosiasiallinen salakuljetuksen rajaton salliminen, ovat osaltaan tuhoamassa sitä inhimillisen kehityksen ihannetta, jonka takia koko talous ja sen pönkittämä yhteiskunta ovat olemassa.

     Mikäli alkoholin vuotuinen kulutus per capita saataisiin jälleen laskettua sille noin kahden litran tasolle, jolla se oli ennen hullujen vuosien reformeja, olisi kansamme monin verroin terveempää niin aineellisesti kuin henkisesti.

     Tiedän kokemuksesta, että elämä ilman alkoholia on tylsää, mutta sen tosiasiallinen tyrkyttäminen ihmisille, joille ei ihmisarvoisen elämän perusteita ole turvattu, on inhimillisen ja sosiaalisen tragedian luomista.

     Köyhä Suomi ei välttämättä ole slummien ja rikollisen elämäntavan Suomi. Sellaista ei ollut 1950-luvulla, mutta sellainenkin kehitys on mahdollinen ja juuri se on potentiaalisesti suurin uhkamme eikä suinkaan BKT:n putoaminen, saati huippujohtajien palkkauksen jääminen kansainvälisestä tasosta jälkeen.

     Voi toki olla, että kansallinen itsemurhamme on jo tosiasiallisesti päätetty asia. Rappeutunut kulttuuri ei kykene uusintamaan itseään ja korvautuu jollakin muulla, näin on ollut ennenkin. Köyhyys sinänsä ei kuitenkaan välttämättä ole suuri inhimillinen tragedia. Joskus maailmassa oli välineitä sen sietämiseen.

     Mikäli nyt tulee uudenlainen köyhyys 2., jota joudutaan kestämään rikkaan yhteiskunnan tarpeisiin suunnitelluilla instituutioilla, tilanne voi olla aivan toinen.

     Nyt, kun aikaa vielä kenties on, kannattaisi vakavasti pohtia millaisia kurjistumisen skenaarioita Suomella voi olla edessään ja estää niistä ainakin pahimpien toteutuminen.

      Pään pistäminen pensaaseen ja mielipuolisten väestönvaihtosuunnitelmien tekeminen nykyisen, tosiasiassa ehkä jo menetetyn ikuisen kasvun turvaamiseksi todistavat vain tekijöidensä avuttomuudesta elleivät sitten moraalisesta nihilismistä.