Luetaan pieniä kirjoja

Luetaan pieniä kirjoja

Missäpä ei nykyään voisi nähdä ihmistä, joka on syventynyt tutkiskelemaan pikkuruista älypuhelintaan. Siihenhän on helppo ladata ilmaiseksi kaikki maailmankirjallisuuden klassikot alkaen project Gutenbergista ja Runebergista ja mitä niitä taas onkaan Ja maksulliset kirjat sitten lisäksi. Sitä paitsi netti on pullollaan esimerkiksi pornoa jokaista laatua ja löytyyhän sieltä muutakin kiinnostavaa, jokaiselle jotakin, jedem das Seine.

Nykyään huomaa yhä useammin ihmettelevänsä, mitä meillä oikein oli ja mitä me oikein teimme, ennen kuin saimme nämä nykyiset härpäkkeet. Kun me silloin kerran, milteipä vielä eilen, jouduimme enemmän tai vähemmän yllättäen istumaan tai seisomaan ilman erityistä tekemistä, oli turvauduttava vain omaan mielikuvitukseensa, ellei naapuriksi sitten sattunut jotakuta kontaktinhaluista lajitoveria, ja sellainenhan on harvinaista.

Meidän maassamme tuollaiset hetket olivat jo kauan olleet melko ennustettavia ja ovat yhä. Esimerkiksi säädyllisissä ravintoloissa kuluu aina hieman aikaa, ennen kuin kunnollista ruokaa ehditään valmistaa ja sitten toimittaa asiakkaalle. Pikaruokaloista en tässä halua puhua mitään. Jonoissa meilläkin saatetaan yhä joutua seisomaan myös vaikkapa lippujen saamiseksi johonkin ylisuosittuun tapahtumaan. Taitaapa tuollaisia ylikysynnän hetkiä yhä olla myös joidenkin alennusmyyntien aikaan. En tiedä, kun pysyttelen niistä aina loitolla.

Neuvostoliitossa sen sijaan jonot saneli talouden rautainen laki. Epärealistisilla hinnoilla ei voitu myydä kaikille kaikkea. Ne saivat, jotka onnistuivat olemaan paikalla. Niinpä suuri neuvostokansa kehitti omat innovaationsa, joista tunnetuin lienee avoska, joka voitaisiin kääntää vaikkapa onnenkassiksi tai toiveiden kukkaroksi. Se oli kätevästi taskuun mahtuva verkkokassi, jolle saattoi löytyä käyttöä koska tahansa. Jos jossakin oli jonoa, sinne yleensä kannatti mennä, koska siellä oli tavaraa, joka ennen pitkää loppuisi. Jos jono sattui olemaan lyhyt, oli kyseessä onnenpotku ja silloin tarvittiin avoskaa. Myyjällä ei taatusti ollut antaa mitään taaraa ostajalle. eikö muka riittänyt se, että hän sai harvinaista ja ylikysyttyä tavaraa?

Onnenkantamoiset olivat tietenkin harvinaisia ilonaiheita. Normaalia oli joutua seisomaan useassakin jonossa saadakseen päivän, tai mieluummin viikon ruoat hankittua. Silloin tarvittiin lukemista, sillä tunti- pari noihin pakollisiin rituaaleihin helposti kului, ainakin matkat huomioiden.

Ja koska neuvostoihmisen pitkät jonotustunnit kuluivat lukemisessa ja tarjolla oli marxismi-leninismin klassikkojen ohella yleensä vain hyvää klassista kirjallisuutta, tuli kansasta sangen sivistynyttä. Nythän jonot jo ovat historiaa ja liikennevälineet ovat Venäjälläkin täynnä kännyköitään räpläileviä ihmisiä. Toki silloin tällöin aina jokunen heistä lukee myös pikkuruista kirjaa, jollaiset kuuluivat jo neuvostoajan innovaatioihin ja joiden valikoima kirjakaupoissa on vain paisunut. Nyt sitä voi sanoa valtavaksi.

On lännessäkin aina ollut pikkuruisten kirjojen sarjoja. Reclam oli olemassa jo ennen sotia ja siinä julkaistiin muun muassa Vänrikki Stoolin tarinat saksaksi. On se vieläkin olemassa keltaisine, punaisine ja kirjavine sarjoineen ja sisältää erinomaisen valikoiman kirjallisuutta useammallakin kielellä, vaikka etupäässä saksaksi.

Reclamit mahtuvat hyvin taskuun ja poikkeavat siinä edukseen anglosaksisista pokkareista, jotka muistuttavat paljon normaaleja kirjoja. Venäläiset pikkukirjat sen sijaan ovat kooltaan useinkin vain noin 5x4 senttiä ja joskus pienempiäkin, 2,5-3 senttiä ei ole harvinaisuus. Toki lännessäkin on pieniä kirjoja painettu ja itsellänikin on kreikkalais-saksalainen sanakirja, jonka koko on noin 2x3 cm. Se on ilmeisesti tarkoitettu tarkkasilmäisille koululaisille, joiden opettajat kärsivät jo ikänäöstä, kaihista ja vastaavista ikäkaudelleen tyypillisistä vaivoista.

Mutta nämä pikkukirjat ovat mielestäni loistava keksintö. Olen pitänyt aina sellaisia mukanani eikä siihen tarvita salkkua, vaan pikku olkalaukku eli nesessääri riittää hyvin. Rupesin käyttämään sellaista pyöräillessäni, se oli mukava kantaa kaulassa ja vaikka sujauttaa satulalaukkuun jos sattui satamaan. Siihen myös mahtuvat kaikki välttämättömät tarvikkeet kuten nimikin sanoo. Monitoimityökalun, matka-apoteekin, muistikirjan, kännykän ja kynien ohella siellä voi kantaa vaikka viittä pikkukirjaa, eikä vähäinen tila lopu kesken. Toki yksikin yleensä riittää.

Pietarin Dom knigin alakerrassa on pikkukirjojen osasto, joka sijaitsee viekoittelevasti juuri kassan vieressä, kuten karkkihyllyt sekatavarakaupoissa. Sieltä jää melkeinpä väkisin jotakin mukaan. Kukapa voisi vastustaa kiusausta, jos tarjolla on kätevässä koossa esimerkiksi maailman runouden klassikkoja Omar Haijamista Aleksandr Tvardovskiin, arabialaisia ja itämaisia sananlaskuja, Venäjän hopeakauden kirjailijoiden aforismeja (usein aika konstikkaita!), Puškinin epigrammeja, Saša Tšornyin satiireja, Domostroi kaikessa lajomattomassa ylevyydessään, I. Gubermanin naljailevia viisauksia, Pietari Suuren lausahduksia, Napoleonin mietteitä St. Helenalla ja niin edespäin. Luettelo on loputon.

Toki paljon näiden kirjojen sisällöstä on mahdollista löytää netistä ja mahdollisesti nuo kännyköitään tähyvävät lajitoverini metrossa ja muuallakin ovat juuri tätä etsintätyötä tekemässä, elleivät sitten jo löytöjään lukemassa. Itselleni joka tapauksessa nuo pikkukirjat ovat uskomattoman kätevä pakotie tylsyydestä ja tuskastuttavasta joutenolosta, silloin kun se syystä tai toisesta uhkaa yllättää. Toki joutenolo, etenkin ehdoton ja pakollinen, tarjoaa myös omat etunsa, mutta kohtuus siinäkin.

Näitä pikkukirjoja alkaa olla jo meidänkin kaupoissamme, vaikka ei vielä kovin paljon. Sen sijaan esimerkiksi Lontoossa tarjonta on melko laaja. Tämä voi tuntua paradoksaaliselta, kun jokaisella on sentään tuo kännykkä, jonne kaiken maailman sisällöntuottajat suoltavat tavaraansa. Mutta ihminenhän on irrationaalinen, mistä tämäkin taitaa olla yhtenä osoituksena.

Kirjoilla on oma arvonsa ja oma omituinen asemansa enkä usko, että hyväkään kännykkä niitä koskaan korvaa edes jonottajan viihteenä. Ja kukaties onkin mahdollista, että jonot tulevaisuudessa lisääntyvät jonottajien myötä? Tarjottakoon siis jonottajille hyviä pikku kirjoja! Tarjottakoon niitä myös nuorisolle!

Pietari

Pieni kulttuurimatka

Muistaakseni Rolf Lagerborg, filosofian professori ennen sotia, tuli sanoneeksi, että kun Suomesta käsin käväisee Tukholmassa, tuntee itsensä köyhäksi piruksi. Tästä jotkut opiskelijat pahoittivat mielensä ja lahjoittivat pirulle hiilihangon, pidettiinkö kissannaukujaisiakin, en muista.

Mutta henkilöt eivät tässä ole lainkaan tärkeitä. Kulttuurista aidosti kiinnostunut tuntee yhtä kaikki itsensä Helsingissä yhäkin köyhäksi piruksi, joka Pietariin päästyään huomaa yhtäkkiä olevansakin rikas.

En tarkoita sillä vain sitä, että eurolla saa nyt kaksi kertaa enemmän ruplia kuin keväällä, vaikka onhan silläkin merkitystä. Loistohotellissa saa asua viidellä kympillä yö, upeita ravintolaillallisia on varaa syödä ja ostaa hienoja kirjoja. Mutta tämä nyt on sitä kulttuurin ulkoista kuorta, josta kiinnostuneita Venäjän vanha intelligentsija on aina katsonut pitkin nenänvartta. Tietenkin myös meštšanin, rahojaan laskeva poroporvari harrastaa kulttuuria, mutta hän on vain sen kuluttaja, ei enempää.

Oikea pietarilainen intelligentsija sen sijaan, siis se, jonka nimi on jokaisen venäläisen korvissa legendaarinen, asuu siinä kulttuurissa eikä siellä vieraile. Ja kulttuuri tarkoittaa tässä jotakin muuta kuin kansan kaikenlaatuisten tapojen ja käsitysten kokonaisuutta Altamiran heimoista ja heidän maalauksistaan Bronxin räppiin ja graffiteihin.

Mutta olipa tuon legendan todellinen merkitys mikä tahansa, totta on ainakin se, että Pietari on täynnä toinen toistaan houkuttelevampia kulttuurin pyhäkköjä, jonne astumiseen on kynnys hyvin matala.

Kirjakaupat ovat nykyään aivan fantastisia. Sille, joka muistaa neuvostoajan, on muutos sitäkin käsittämättömämpi. Waterstones, Blackwell ja Strand ovat jokaiselle Lontoon ja New Yorkin kävijälle pyhiä paikkoja, Gibert ja Kiepert ovat Pariisin ja Berliinin matkoilla pakollisia kohteita ja Moskovan Dom knigi osasi olla kiinnostava jo neuvostoaikana.

Mutta Pietari tänään on silti toista. Singerin talon Dom knigin filosofian ja uskonnon osasto lyö ällikällä. Miten on mahdollista, että koko länsimainen filosofia on samaan aikaan saatavissa samassa kaupassa ja sen ohella paljon muuta alaan liittyvää? Muistan hyvin sen ajan, kun Moskovan kirja-Berjozka oli ainoa paikka, josta sai edes jossakin määrin kriittisesti reaalisosialismiin suhtautuvia opuksia.

No, onhan kaupassa kokonaisia pöytiä täynnä mitä paksuinta ”vaihtoehtohistoriaa” ja muuta pötyä, yleensä nationalistista huuhaata, jonka keltainen väri usein jo varoittaa, mistä on kysymys. Myös ruskeanvalkoinen kirjasto on taattua alan tavaraa.

Mutta ei siinä kaikki ole. Hyvää, nerokasta ja joka suhteessa oivallista kirjallisuutta on paljon enemmän, monin verroin enemmän tarjolla. Dom knigistä voi siirtyä vaikkapa läheiseen Bukvojediin, joka kekseliäästi mainostaa olevansa ”Kulttuuri- ja lepopuisto”, irvaillen tuolle neuvostoinstituutiolle.

Mutta sekin on nimensä veroinen, ylhäältä löytyvässä kahvilassa voi latkia lattea ilmaisen wi-fin ääressä ja vahvistaa itseään vaikkapa juustokakulla. Kirjailijoiden kirjapuoti, Knižnaja lavka pisatelej, on pieni, mutta sitäkin laadukkaampi kauppa, jossa saattaa olla myös harvinaisia pieniä painoksia. Paikalliset kirjailijat ovat täällä heille kuuluvalla kunniapaikalla.

Ellei ole aikaa käydä Vasilinsaaren mahtavassa akateemisessa kirjakaupassa, voi siirtyä vaikkapa Liteinin kirjakahvilaan, jossa on erityisesti aikakauslehtiä, myös ulkomaisia. Niitä voi myös istuskella lukemassa vahvan kahvin ääressä. Alkoholi olisi tällaisessa paikassa paha tyylirikko.

Aikakauslehtiä, myös ulkomaalaisia on täällä leegio, mutta tämän kaupan erityisessä suosiossa on Diletant-niminen julkaisu, joka keskittyy historiaan.  Muutamia hyllyssä olevia kirjoja koristaa pieni mainos, jonka mukaan ne ovat Diletantin suosittelemia. Itse asiassa Diletantin varsinainen koti näyttää olevan netti, josta löytyy myös maanmainio Snob-lehti, joka keikaroi kirjoittamalla alkukirjaimensa väärinpäin.

 Jos kaipaa välillä kriittisiä äänenpainoja ja vaihtoehtoja kaikkialla läsnä olevan VVP:n ja hänen hännystelijöidensä suoltamaan viralliseen totuuteen, voi luottamuksella kääntyä Snobin puoleen. Se ei kyllä ole mikään poikkeus, itse asiassa kriittistä journalismia edustavat hyvin monet nettilehdet: polit.ru, gazeta.ru, lenta.ru ja niin edelleen. Samaa voi sanoa hyvin monista painetuista lehdistä: Novaja Gazeta, Nezavisimaja Gazeta, Novoje Vremja, Kommersant… Seuraan viikoittain jopa kymmeniä venäläisiä julkaisuja ja suurin osa niistä edustaa kriittistä journalismia. Muitakin on, toki.

Mutta eikös se sitten niin ollutkaan, että Venäjällä on kaksi lehteä ja molemmat hallituksen talutusnuorassa? Mistä sitten johtuu, että koko kansalla näyttää olevan aivan perverssit käsitykset siitä, mitä Ukrainassa tapahtuu?

Vastaus on tietenkin televisio. Gleichschaltung on TV-viestinnässä Dožd-kanavaa lukuun ottamatta aivan yhtä pitkällä kuin se on Suomen mediassa. Ikävä sanoa, mutta valtalehdistön agenda on myös meillä niin läpitunkevan yksituumainen, että luulisi palanneensa vanhaan Neuvostoliittoon. Kaikki uutisointi Venäjältä näyttää mahtuvan yhteen kehykseen, jonka ylittäminen ei pelkästään ole kiellettyä vaan myös toimittajien älylliselle kapasiteetille mahdotonta.

Mutta piru periköön nämä propagandistit ja agitaattorit. Kulttuurista piti puhua. Liteiniltä voi mukavasti siirtyä paikalliseen teatteriin, jos lippuja on, tai sitten johonkin toiseen. Kioskista ilmenee, että Kulkukoiran kabaree on loppuunmyyty, samoin Avlabari –gruusialaisaiheinen musiikkikomedia. Toscaa löytyisi, ilmeisesti vielä modernisoimattomana, mutta juuri  nyt pystyn voittamaan kiusauksen. Tarjolla on nimittäin Bachia, Johann Sebastiania, asianmukaisilla soittimilla, joskin urut ovat vähän köykäiset. Beloselski-Belozerskien palatsiin ei ole isoja urkuja asennettu, mutta toimivat ne pienetkin.

Juontajarouva selostaa ja skandeeraa. Runot esitetään aidolla paatoksella eikä millään arkikeskustelun äänellä, kuten meillä on tapana. Enpä tiedä miksi tämä vanha tyyli tuntuu ylivertaiselta. Ehkä se on vähän niin kuin ennen saarna, pyhiä asioita ei voinut eikä saanut höpötellä kuin jotakin joutavaa juttua. Ehkä asiaa voi verrata siihen, miten pappi joskus toissa vuosisadalla kehotti seurakuntalaisiin ruokkoamaan turpansa, ettei Herran pyhä ehtoollinen mene kuin karhun perseeseen.

Siihen aikaanhan myös Raamatun kieli oli koristeellisen vanhanaikaista ja palkitsi kuulijan kiinnostavilla käsitteillä, joista heti ymmärsi, etteivät ne kuuluneet esimerkiksi ammattiyhdistyksen kokoukseen, vaan aivan toisenlaiseen yhteyteen.

Tulee muuten mieleen, että nuoren ihmisen luontainen kauneus voidaan tuoda esille monin tavoin tai sitten pilata ja banalisoida vaikkapa tuhrimalla ja ymppäämällä tomumajaan helyjä ja hiluja. Yhtäkaikki, se eleiden ja ilmeiden kieli, joka syntyy tulkittaessa suuria mestariteoksia, korottaa vaatimattomankin fysionomian sellaiseen kauneuteen, että se vallan lumoaa. Syyttä ei meillä aikoinaan muuan kahvikonsertti ollut kaikkein suosituimpia TV-ohjelmia.

Itse asiassa viulua soittava tyttö saattaa kuulua kauneimpiin näkyihin, joita yleensä on olemassa. Ei kyllä huilukaan paha ole ja se pianon soittaja, jolla oli Sissi-keisarinnan pitkä, korostetun hoikalle vyötärölle ulottuva tukka, oli nyt tässä tapauksessa myös kerrassaan hurmaava. Laulajatar näytti arkisemmalta, mutta hänen äänensä oli sitäkin hienompi: vahva ja soinnukas, ilmeikäs ja puhutteleva. Sali oli täynnä.

En tietenkään ymmärrä näistä asioista oikeastaan mitään, lukuun ottamatta sitä, että tiedän mistä pidän ja mistä en pidä. Tässä nyt oli sitä edellistä.

Pietarista löytyy myös kaiken maailman friikkejä joka lähtöön. Heidän diskurssinsa on taatusti ajanmukaista ja jopa viimeistä huutoa. Sitä tavaraa kyllä on muuallakin tarjolla yllin kyllin, joten sen pariin ei Nevan rannoilla tunne mitään erityistä kutsumusta. Ovat ne vaihtoehtotaitelijat vai mitä ne taas olivatkaan, kyllä joskus hauskoja, mutta kun tarjolla on myös sitä, mitä voi nimittää aidoksi kulttuuriksi, niin miksipä tyytyisi vähempään?

Allegro heittää Helsinkiin yhdessä hujauksessa. Junassa on tilaa yllin kyllin sunnuntai-iltana. Moni ei mene nykyään Pietariin, kuten voi päätellä. Köyhä piru viihtyy usein paremmin köyhyydessä, jos ei muustakaan tiedä.  

Entä mitä venäläisiä TV-sarjoja Suomessa katsotaan, kysyi pietarilainen tuttuni yllättäen. Olisi ollut hauskaa keskustella vaikkapa siitä siitä, miten niissä venäläinen elämäntyyli ja vaikkapa nyky-yhteiskunta esitetään.

Sattuneesta syystä tästä keskustelusta ei kuitenkaan tullut mitään. Tuo kysymys sai kyllä miettimään, vaikka kyse ei ollut siitä, että olisi ollut vaikea muistaa kaikkien sarjojen nimiä. Mahtaakohan asia olla niin, etteivät tuollaiset ohjelmat kiinnostaisi ketään, vain onko kyse vain siitä, etteivät ne kiinnosta niitä 11-vuotiaan tasolla olevia hipstereitä, joille Hollywood ja sitä peesaava YLE sovittavat sanomansa? 

Mutta muistakaamme sentään, että nuo kaiken maailman kokkisodat ja BB-talot tehdään julkisilla varoilla, vaikka julkisen palvelun tehtävänä ei edes pitäisi olla hölmöjen viihdyttäminen , vaan monipuolisen informaation välittäminen. Ketkä tolvanat meillä oikein valitsevat sen, mitä veronmaksajien rahoilla TV:ssä esitetään? . Missä me oikein luulemme sijaitsevamme?

 

Moskovan maisteri

Moskovan maisteri

Ilmari Kianto, Moskovan maisteri. Nuoren kielenopiskelijan elämyksiä tsaarinvallan aikuisessa Moskovassa vv. 1901-1903. Oy Suomen kirja, Helsinki 1946.

Havaintojeni mukaan vanhat kirjat ovat yleensä kiinnostavampia kuin uudet. Myös kerran tai pari luetut ovat yleensä sen verran hyviä, että niihin kannattaa palata. Jos kirja on jäänyt kesken, saattaa syytä palaamiseen olla sitäkin enemmän, mutta nämä ovat vaikeita kysymyksiä.

Joka tapauksessa murheellista on, että kunnallisissa kirjastoissa ja muissakin näyttää viime vuosina olleen käynnissä merkillinen prosessi, joka muistuttaa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puhdistuksia siinä vaiheessa, kun niissä alettiin soveltaa ns. korkeinta astetta (VMN).

Toisin sanoen tehdään selvää jälkeä ja tuhotaan peruuntumattomasti sellaista rikkautta, jolla olisi paljon enemmän annettavaa, kuin puolivillaisilla uutuuksilla. Vanhoja Ilmari Kiannon kirjoja pitää nykyään etsiä erikoiskirjastoista ja divareista.

Ilmari Kianto oli varsin ristiriitainen persoona ja sen mukainen on tänäänkin hänen jälkimaineensa. Vanha elostelija ja sarjarakastaja, joka viihtyi erinomaisesti pullon ääressä ja hilpeässä seurassa, oli toisaalta korven erakko. Anarkisti ja tolstoilainen pasifisti riehaantui sotakeväänä 1918 yleisen mielipuolisuuden purkauksessa murjaisemaan anateeman, jota kaikki eivät ole tänäänkään antaneet hänelle anteeksi. Heimoasian nostattaminen ja sotapetos on myös luettu patriootin ansioluetteloon.

Kianto, ”anarkisti ja ihmisyyden puolustaja”, kuten Maria-Liisa Nevala on hänet määritellyt, oli myös erittäin tuottelias kirjailija. Omaan tuotantoon kuuluu HELKA-tietokannan mukaan 152 nimekettä ja lisäksi tulee puolensataa tutkimusta ja muuta asiaan liittyvää.

Venäläisittäin sanoen Kianto oli grafomaani eli kirjoitteli päivät pääksytysten, minkä kirjoja, minkä kirjeitä, minkä runoa ja minkä proosaa.

Jälkipolvien kannalta tämän tekstimassan suuri ansio on siinä arkielämän kuvauksessa, jonka se säilyttää. Toisaalta piirtyvät kuvat Suomussalmen ja Koillismaan tienoilta ja Itä-Karjalasta, toisaalta matkoilta pitkin Volgaa, Kaukasiaan ja Krimille, toisaalta kuvataan hilpeitä kaveripiirejä, muun muassa K.H.P.V. eli kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta, joka kieltolain Suomessa säikytteli poroporvaria.

Moskovan maisterin Kianto oli vielä eri mies kuin myöhempi lupsakka hummaaja ja naisten mies.

Itse asiassa Venäjän valtion stipendillä kieltä oppimaan matkustanut nuori mies oli vielä liki kolmikymppisenä säilyttänyt poikuutensa. Asia liittyi ilmeisesti hänen kiivaaseen tolstoilaiseen moralismiinsa. Mestari oli näet, voidaan sanoa, seksin suhteen pahasti vinksahtanut ja halusi käytännössä hävittää sen ihmisten suhteita vääristämästä.

Niinpä Ilmari riutui ja räytyi himon ja kieltäymyksen piinaamana ja niin sanotusti platonisilla suhteillaan sekoitti pahasti monenkin naisen elämän, toki tullen myös itse petetyksi ja huijatuksikin.

Tuittupäinen ja alati riitaa haastava nuorukainen kirjasi tuntojaan päiväkirjaan, jota vanha elostelija sitten kommentoi kymmenien vuosien kuluttua milloin hymy suupielessä, milloin ilmeisen ärtyneenä. Miksei se onneton nahjus kapsahtanut sitä odottavien naisten kaulaan, vaan kiehui omissa liemissään ja myrkytti ympäristöään jyrkillä tolstoilaisuuksillaan?

Kiinnostava ja jälkikäteen hieman turha kysymys. Joka tapauksessa vanhan miehen usein sarkastiset kommentit kuvastavat hyvin sitä, miten täydellisesti tämäkin persoonallisuus oli vuosien saatossa muuttunut: ihan eri mies sieltä nykyisyydestä katseli.

Lemmenasiat, joita ei oikeastaan edes ollut, kuten vanha Kianto huomauttaa, täyttivät Moskovan maisterin ajatukset ilmeisesti päivästä toiseen. Näinhän päiväkirjakin osoittaa. Tilaa jää sentään kuvauksille Moskovasta ja asumisen arkipäivästä.

Vanha Moskova, ennen kuin se alkoi ”pietarilaistua” ja ennen kuin 1930-luvun  pariisilaistaminen suoritettiin oli tunnetusti Venäjän suurin kylä ja slavofiilien pesäpaikka. Kremlissä, jonne toki nykyäänkin turisti pääsee, viettivät Kianto ja hänen kaverinsakin monia hetkiä, muun muassa seuraamassa uskonnollisia seremonioita, joita tolstoilainen Ilmari vihasi ja myös näytti sen ympäristölleen.

Kuvaukset arkipäivän Moskovasta eivät ole erityisen imartelevia. Usein mainitaan lika ja haju, jotka olivatkin tuon ajan suurkaupungeille, kuten Lontoolle ja Pariisille ominaisia. Mahtavan Nevan halkoma Pietari oli paremmassa asemassa.

Myös venäläinen komuuti eli pesukaappi (commode) oli omituinen ja muistutti nykyistä lavuaaria. Suomessa sentään käytettiin pesuvatia ja mukavuuksiin kuului myös yöastia, mitä ei tosin mainita.

Peseytyminen suoritettiin silloin tällöin kuuluisissa Sandunovin saunoissa, jotka yhä palvelevat yleisöä. Muuten asuintilat olivat usein pieniä ja kosteita ja aina kylmiä. Kuitenkin stipendiaateilla riitti rahaa. Venäläiset opiskelijat olivat sen sijaan kauhistuttavan köyhiä. Tämä ehkä selitti myös heidän vallkankumouksellisuuttaan.

Kiannon Moskovan vaiheen aikana hallitsi Suomessa kenraalikuvernööri Bobrikov, jonka Kianto toisessa yhteydessä kertoo käyneen koulussakin seuraamassa, miten auskultantit venäjää opettivat.

Kianto ja useimmat hänen toverinsa eivät kuitenkaan olleet bobrikovilaisia. Varmemmaksi vakuudeksi Ilmari ompeli vielä rintamukseensa Suomen leijonavaakunan, mikä johdosta ilmeisesti sai parempaa palvelua eri laitoksissa. Lienevät luulleet kreiviksi.

Kiannon touhuista Moskovassa ei tullut oikein sen selvempää. Naissuhteita ei fyysisellä tasolla syntynyt, vaikka liha siihen kehotti. Henki oli niin vahva.

Kannattaa kuitenkin muistaa, millaiset vaarat uhkasivat sitä, joka sortui lukemattomien prostituoitujen viettelyksiin. Ehkä oli sentään parempi menettää sydämensä kuin nenänsä, kuten joskus sanottiin.

Naisille seksi oli vielä vaarallisempaa ja itse asiassa koko aikakautta näyttää varjostaneen hysteerinen seksuaalisuuden pelko. Siinä oli Freudille töitä.

Tolstoi ja hänen opetuslapsensa inhosivat seksipirua syvästi. Äärimmäisyyttä edustanee sinänsä melko tervejärkisen Arvid Järnefeltin kuvitelma Veneh’ojalaisissa koko Pietarin tuhoamisesta sen syntien tähden. Asia koski nimenomaan prostituutiota.

Tolstoin Kreutzer-sonaatti kuuluu tämän obsession hedelmiin. Kianto näyttää olleen kirjaan ihastunut, mutta muuan järkevä nainen manasi kirjan alimpaan haadekseen ja arveli, että se oli tehnyt tuhannet naiset hulluiksi.

Kaiketi eurooppalainen kulttuuri kaksinaismoralismissaan ja seksikammossaan oli 1900-luvun alussa päässyt tässä suhteessa tiensä päähän. Jokin muutos oli välttämätön.

Ensimmäinen maailmansota oli monessa suhteessa katastrofi ja moraalinen konkurssi, mutta ainakin se muutti seksuaalimoraalin. Ehkäpä oli jotakin symboliikkaa siinäkin, että entinen Moskovan maisteri, pasifisti ja tolstoilainen vuonna 1918 oli muuttunut verenhimoiseksi vapaussoturiksi ja irstailijana pidetyksi vapaan sukupuolielämän apostoliksi.

Toiminnallisia häiriöitä vai vikoja?

 

Demokratian ongelmia

 

Jo Alexis de Tocqueville huomasi nuorta Amerikan demokratiaa tarkkaillessaan, että tuohon poliittiseen järjestelmään sisältyi vakavia ongelmia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tocqueville ).

Länsimaisen kulttuurin historiassa uusi valtiomuoto tavoitteli muinaisten kreikkalaisten esikuviensa ihanteita nyt suuren valtion puitteissa eikä enää antiikin poliksen intiimissä piirissä, jossa ne olivat syntyneet.

Tuolloin, kaksi vuosisataa sitten, Amerikka löi eurooppalaisen vierailijan ällikällä. Se oli maa, jossa ei menestytty tai saatu kunnioitusta suuren suvun menneillä mainetöillä, vaan pelkästään omilla ansioilla. Se oli maa, jossa jokaisen sopi harjoittaa omaa uskontoaan ja lukea mieleisiään kirjoja ja jossa hotellissakin palveltiin samalla tavalla matkustavaista herraa kuin hänen lakeijaansakin. Molempia jopa herroiteltiin…

Toki tuossakin maassa oli suuria ihmisryhmiä, jotka eivät kuuluneet tähän tasa-arvoisten joukkoon ja myös sen sisällä toiset olivat tasa-arvoisempia (more equal) kuin toiset, kuten myöhempi sanonta asian ilmaisi. Silti oli kiistatonta, että sekä feodaalisen että yksinvaltaisen perinteen puuttuminen antoi Yhdysvalloille aivan oman leimansa, joka koettiin suurena vapautuksena menneiden aikakausien irrrationaalisista kahleista.

Kun Euroopassakin oltiin menossa samaan suuntaan, voitiin amerikkalaista demokratiaa hyvästä syystä pitää ihmiskunnan edistyneimpänä valtiomuotona. Siellä voitiin nähdä Euroopankin tulevaisuus, mutta tarkoittiko se jonkinlaista paratiisia, jossa kaikki suuret yhteiskunnallisen ongelmat oli ratkaistu, vaiko vain uutta tilannetta, jossa vanhojen ongelmien tilalle nousisivat ratkaistaviksi aina uudet?

Tocqueville kirjasi teoksessaan hämmästyttävän asian: demokratian puitteissa saattaakin ongelmaksi tulla nimenomaan vapauden puuttuminen aivan uudella tasolla. Itsevaltius ja sääty-yhteiskunta vannoivat kyllä oikeaoppisuuden nimiin, mutta niiltä puuttui auktoriteettia sen takaamiseksi. Ajattelua ne eivät pystyneet hallitsemaan.

 Itse asiassa demokratiassa vallitsi paljon suurempi yhdenmukaisuuden paine kuin vanhassa yhteiskunnassa. Virkavaltaa ei ehkä tarvinnut pelätä, mutta sitäkin vaikeampaa oli nousta vastustamaan enemmistöä, joka ei jättänyt toisinajattelevalle kostamatta. Amerikassa enemmistö muodosti ajattelun ympärille pelottavan renkaan. Sen sisällä sana oli vapaa, mutta onnettomuus seurasi, mikäli sieltä uskalsi poistua.

Mitään auto-da fétä ei toki järjestetty, mutta vainoa oli luvassa joka päivä ja poliittinen ura oli toisinajattelijalta suljettu. Kahleet ja pyövelit olivat niitä karkeita instrumentteja, joita tyrannia aikoinaan käytti, mutta meidän aikanamme sivilisaatio on täydellistänyt itse despotisminkin, joka jo näytti kaiken oppineelta, totesi Tocqueville.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin paljonkin kirjoja siitä, miten ihmiset olivat pelänneet vapautta ja hakeutuneet turvallisen enemmistön siipien suojiin. Erich Frommin Escape from Freedom, jonka titteli epäonnistuneesti suomennettiin nimellä Vaarallinen vapaus, on tämän asian klassinen kuvaus.

Näyttää siltä, että tähän vapauden välttelemisen syndroomaan ja ehkä siis demokratiaan ylipäätäänkin kuuluu taipumus mielikuvapolitiikkaan.

Politiikka pyrkii luonnostaan madaltumaan tarinaksi hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kauniin ja ruman välisestä taistelusta. Sen osoittamisessa varsinaisten asia-argumenttien rooli on aivan mitätön. Vertaus sopuleihin on harvinaisen sattuva. Ne menevät kaikki samaan suuntaan, tietämättä tai kysymättä miksi.

Tällaisen psykologian vallitessa voidaan politiikassa kaikin mokomin välttää konkreettista tasoa, kuten selkeitä laskelmia siitä, mihin erilaiset poliittiset ratkaisut johtavat. Riittää, kun todetaan tai oletetaan oman ryhmittymän kannattavan yleensä kaikkia hyviä asioita. Eri mieltä olevat sen sijaan jo määritelmällisesti vastustavat niitä ja ansaitsevat sen mukaisen suhtautumisen.

Puolen vuosisadan takaista ns. taistolaisuutta nimittävät nyt jo myös sen entiset kannattajat käsittämättömäksi. Tällä hetkellä vallitsevaan poliittiseen oikeaoppisuuteen sen sijaan suhtaudutaan sen nykyisten kannattajien piirissä uskomattoman kritiikittömästi. Mutta kritiikkihän ei taaskaan ole sallittua.

Näitä kahta ortodoksiaa on niin usein keskenään vertailtu, ettei siihen ole tässä enää syytä. Asian voisi kiteyttää siten, että molempia hallitsee kritiikitön lapsenusko, joka kieltää kritisoimasta itseään ja leimaa sellaista yrittävät kansan/edistyksen/inhimillisyyden/naisten/pehmeyden vihollisiksi.

Kun aikoinaan uskottiin neuvostososialismin ihanuuteen ja sen kaikki parantavaan voimaan myös ja nimenomaan Suomessa, vaikka kokemukset muualta saattoivatkin olla ankeita, uskotaan nyt maamme titaaniseen merkitykseen koko maailman pelastamisessa, vaikka jo kaikkein simppeleimmät laskutoimitukset kertovat lahjomatonta kieltään noista mahdollisuuksista.

Järjenvastainen ajatus maailman köyhien ja sorrettujen aseman parantamisesta tekemällä heistä oman maamme kansalaisia on kaiketi järkyttävin esimerkki vastuuttomasta suhtautumisesta tulevaisuuteen.

Sen, ettei asiaan liity lainkaan rationaalista harkintaa asian seurauksista, osoittaa jo se, ettei tähän mennessä ole esitetty yhtään ainoaa konkreettista laskelmaa siitä, mitä se merkitsee toisaalta maailman puutteenalaisen väestön kannalta kokonaisuutena ja toisaalta oman maamme tulevaisuuden kannalta. On vain laskettu julkiselle vallalle alkuvaiheessa koituvia kustannuksia.

Miten paljon siirtolaisia maamme sitten voisi integroida per aikayksikkö ja miten paljon yhteensä? Mitkä ovat asian kokonaiskustannukset niin rahallisesti kuin kulttuurisesti ja miten ne muuttuvat populaation kasvaessa?

Vai eikö mitään rajaa ole edes olemassa? Jos ja kun miljoonan jälkeen tulisi toinen miljoona, voitaisiinko pysähtyä siihen? Entä kolmas, neljäs ja viides? Miksi vasta/jo silloin?

 Toinen vastaava asia on päätös maapallon hiilitasapainon muuttamisesta siirtymällä maassamme sähköautoihin ja lopettamalla lihan syönti.

Näiden asioiden on hallituksen mielestä jopa tapahduttava ennen kuin kilpailijamaamme tekevät saman, jos tekevät. Nyt nimittäin on, ainakin meidän osaltamme näemmä menossa eräänlainen kiltteyskilpailu, jossa tehdään upeita ja kalliita eli siis ansiokkaita päätöksiä paniikissa olevan lunatic fringen mieliksi jo ennen kuin se on edes ehtinyt pyytääkään.

Raha ei nyt ole enää tullut ongelmaksi, sillä sitä kyllä saadaan, kun kehdataan pyytää ja miksei kehdattaisi. Sittenhän sitä riittää myös meitä rikkaammille maille jaettavaksi… Mitkään summat eivät ole liian suuria tai liian pieniä Kankkulan kaivon vedenkantajille.

No politiikka on tahdon asia ja mikäli Suomen kansa tosiaan enemmistönsä voimin kannattaa nykyisen hallituksen nykyistä politiikkaa, on se itse ansainnut sen seuraukset. Se on normaalia demokratiaa se.

Itse asiassa normaalia demokratiaa on myös se mielipidediktatuuri, pelon kehä, joka ympäröi tätä politiikkaa. Sen kritisoijista on tehty irvikuvia, joita valtavirtamedia häikäilemättömästi hyödyntää eikä edes vaivaudu kieltämään rooliaan.

Toki oppositiolla on omakin mediansa, mutta täytyy todeta, että tiedotushegemonia on nyt vahvasti hallituksen ja sen edustaman oikeaoppisuuden puolella. Poliittinen skandaali on, että verovaroin ylläpidetty YLE on aivan avoimesti puolueellinen.

Onko vääristynyt ja kupliinsa rajoittunut media sitten jonkinlainen epäkohta demokratiassa? Entäpä jos se kuuluu siihen erottamattomasti, kuten jo Tocqueville kasi vuosisataa sitten havaitsi?

Koska tässä maailmassa puhtaat ihannetilat toteutuvat vain harvoin, jos koskaan, lienee syytä arvella, että kyllä tämä tiedotuksen vääristyminen on muuan luonnollinen seuraus demokraattisesta järjestelmästä. Toinen asia sitten on, että liian räikeäksi muuttuessaan se tuppaa haittaamaan koko järjestelmän toimivuutta. Rajansa kaikella.

On ymmärrettävää, mikäli valtamedian toimittajista 80-90 prosenttia edustaa jotakin tiettyä poliittista liikettä ja muotoilee sanomansa sen mukaisesti. Mutta silloin, kun tähän vielä liittyy häpeämätön sensuurimentaliteetti, joka pelkästään aplodeeraa sille, kun juristerit ahdistelevat ihmisiä raamatun siteeraamisesta tai järjettömät algoritmit pannaan kieltämään tiettyjen sanojen julkinen käyttö ja ”bannaamaan” niiden käyttäjien muukin kirjoittelu, ollaan jo luovuttu edes tavoittelemasta ihanteellista demokratiaa ja kuljetaan suoraan totalitarismia kohti.

Sensuurin ja mielipideterrorin oikeuttaminen puhumalla ”yhteisönormeista” tai ”väärän” mielipiteen esittäjän muka tekemästä henkisestä väkivallasta toisinajattelevia kohtaan eivät saisi aiheuttaa muuta kuin halveksuntaa niiden keskuudessa, jotka aidosti kunnioittavat toimivaan demokratiaan liittyviä poliittisia perusoikeuksia.

Näyttää kuitenkin siltä, että uusi, totalitaarinen psykologia on nyt vahvasti leviämässä yhteiskuntaan ja estää demokratiaa korjaamasta virheitään. Asiasta voi vakuuttua lukemalla sosiaalisen median kirjoittelua näistä asioista.

Sananvapauden kaltaisia perusoikeuksia ei itse asiassa edes tunnusteta voivan olla olemassa, mikä voi liittyä siihen, että koko politiikka perustuu yhä selkeämmin uskontunnustukseen tiettyjä yleiskäsitteitä kohtaan eikä rationaaliseen päätöksentekoon, jonka kritisointi on sekä opposition oikeus että velvollisuus.

Demokratiaa ei kannata pitää ylihistoriallisena asiana, joka toimii kaikissa ympäristöissä yhtä hyvin tai huonosti. Sen toimimisen edellytyksiä on syytä vaalia joka päivä.

Kuten olemme nähneet, Yhdysvaltojen vuosisataiset perinteet eivät ole estäneet järjestelmän kriisiytymistä, eikä meillä ole syytä kuvitella, että oma järjestelmämme olisi immuuni häiriöille. Niiden eliminoimiseksi vaaditaan kansalaismieltä, joka kunnioittaa järjestelmän perusperiaatteita riippumatta siitä, ketä niiden noudattaminen kulloinkin poliittisesti hyödyttää.