Pietari

Pieni kulttuurimatka

Muistaakseni Rolf Lagerborg, filosofian professori ennen sotia, tuli sanoneeksi, että kun Suomesta käsin käväisee Tukholmassa, tuntee itsensä köyhäksi piruksi. Tästä jotkut opiskelijat pahoittivat mielensä ja lahjoittivat pirulle hiilihangon, pidettiinkö kissannaukujaisiakin, en muista.

Mutta henkilöt eivät tässä ole lainkaan tärkeitä. Kulttuurista aidosti kiinnostunut tuntee yhtä kaikki itsensä Helsingissä yhäkin köyhäksi piruksi, joka Pietariin päästyään huomaa yhtäkkiä olevansakin rikas.

En tarkoita sillä vain sitä, että eurolla saa nyt kaksi kertaa enemmän ruplia kuin keväällä, vaikka onhan silläkin merkitystä. Loistohotellissa saa asua viidellä kympillä yö, upeita ravintolaillallisia on varaa syödä ja ostaa hienoja kirjoja. Mutta tämä nyt on sitä kulttuurin ulkoista kuorta, josta kiinnostuneita Venäjän vanha intelligentsija on aina katsonut pitkin nenänvartta. Tietenkin myös meštšanin, rahojaan laskeva poroporvari harrastaa kulttuuria, mutta hän on vain sen kuluttaja, ei enempää.

Oikea pietarilainen intelligentsija sen sijaan, siis se, jonka nimi on jokaisen venäläisen korvissa legendaarinen, asuu siinä kulttuurissa eikä siellä vieraile. Ja kulttuuri tarkoittaa tässä jotakin muuta kuin kansan kaikenlaatuisten tapojen ja käsitysten kokonaisuutta Altamiran heimoista ja heidän maalauksistaan Bronxin räppiin ja graffiteihin.

Mutta olipa tuon legendan todellinen merkitys mikä tahansa, totta on ainakin se, että Pietari on täynnä toinen toistaan houkuttelevampia kulttuurin pyhäkköjä, jonne astumiseen on kynnys hyvin matala.

Kirjakaupat ovat nykyään aivan fantastisia. Sille, joka muistaa neuvostoajan, on muutos sitäkin käsittämättömämpi. Waterstones, Blackwell ja Strand ovat jokaiselle Lontoon ja New Yorkin kävijälle pyhiä paikkoja, Gibert ja Kiepert ovat Pariisin ja Berliinin matkoilla pakollisia kohteita ja Moskovan Dom knigi osasi olla kiinnostava jo neuvostoaikana.

Mutta Pietari tänään on silti toista. Singerin talon Dom knigin filosofian ja uskonnon osasto lyö ällikällä. Miten on mahdollista, että koko länsimainen filosofia on samaan aikaan saatavissa samassa kaupassa ja sen ohella paljon muuta alaan liittyvää? Muistan hyvin sen ajan, kun Moskovan kirja-Berjozka oli ainoa paikka, josta sai edes jossakin määrin kriittisesti reaalisosialismiin suhtautuvia opuksia.

No, onhan kaupassa kokonaisia pöytiä täynnä mitä paksuinta ”vaihtoehtohistoriaa” ja muuta pötyä, yleensä nationalistista huuhaata, jonka keltainen väri usein jo varoittaa, mistä on kysymys. Myös ruskeanvalkoinen kirjasto on taattua alan tavaraa.

Mutta ei siinä kaikki ole. Hyvää, nerokasta ja joka suhteessa oivallista kirjallisuutta on paljon enemmän, monin verroin enemmän tarjolla. Dom knigistä voi siirtyä vaikkapa läheiseen Bukvojediin, joka kekseliäästi mainostaa olevansa ”Kulttuuri- ja lepopuisto”, irvaillen tuolle neuvostoinstituutiolle.

Mutta sekin on nimensä veroinen, ylhäältä löytyvässä kahvilassa voi latkia lattea ilmaisen wi-fin ääressä ja vahvistaa itseään vaikkapa juustokakulla. Kirjailijoiden kirjapuoti, Knižnaja lavka pisatelej, on pieni, mutta sitäkin laadukkaampi kauppa, jossa saattaa olla myös harvinaisia pieniä painoksia. Paikalliset kirjailijat ovat täällä heille kuuluvalla kunniapaikalla.

Ellei ole aikaa käydä Vasilinsaaren mahtavassa akateemisessa kirjakaupassa, voi siirtyä vaikkapa Liteinin kirjakahvilaan, jossa on erityisesti aikakauslehtiä, myös ulkomaisia. Niitä voi myös istuskella lukemassa vahvan kahvin ääressä. Alkoholi olisi tällaisessa paikassa paha tyylirikko.

Aikakauslehtiä, myös ulkomaalaisia on täällä leegio, mutta tämän kaupan erityisessä suosiossa on Diletant-niminen julkaisu, joka keskittyy historiaan.  Muutamia hyllyssä olevia kirjoja koristaa pieni mainos, jonka mukaan ne ovat Diletantin suosittelemia. Itse asiassa Diletantin varsinainen koti näyttää olevan netti, josta löytyy myös maanmainio Snob-lehti, joka keikaroi kirjoittamalla alkukirjaimensa väärinpäin.

 Jos kaipaa välillä kriittisiä äänenpainoja ja vaihtoehtoja kaikkialla läsnä olevan VVP:n ja hänen hännystelijöidensä suoltamaan viralliseen totuuteen, voi luottamuksella kääntyä Snobin puoleen. Se ei kyllä ole mikään poikkeus, itse asiassa kriittistä journalismia edustavat hyvin monet nettilehdet: polit.ru, gazeta.ru, lenta.ru ja niin edelleen. Samaa voi sanoa hyvin monista painetuista lehdistä: Novaja Gazeta, Nezavisimaja Gazeta, Novoje Vremja, Kommersant… Seuraan viikoittain jopa kymmeniä venäläisiä julkaisuja ja suurin osa niistä edustaa kriittistä journalismia. Muitakin on, toki.

Mutta eikös se sitten niin ollutkaan, että Venäjällä on kaksi lehteä ja molemmat hallituksen talutusnuorassa? Mistä sitten johtuu, että koko kansalla näyttää olevan aivan perverssit käsitykset siitä, mitä Ukrainassa tapahtuu?

Vastaus on tietenkin televisio. Gleichschaltung on TV-viestinnässä Dožd-kanavaa lukuun ottamatta aivan yhtä pitkällä kuin se on Suomen mediassa. Ikävä sanoa, mutta valtalehdistön agenda on myös meillä niin läpitunkevan yksituumainen, että luulisi palanneensa vanhaan Neuvostoliittoon. Kaikki uutisointi Venäjältä näyttää mahtuvan yhteen kehykseen, jonka ylittäminen ei pelkästään ole kiellettyä vaan myös toimittajien älylliselle kapasiteetille mahdotonta.

Mutta piru periköön nämä propagandistit ja agitaattorit. Kulttuurista piti puhua. Liteiniltä voi mukavasti siirtyä paikalliseen teatteriin, jos lippuja on, tai sitten johonkin toiseen. Kioskista ilmenee, että Kulkukoiran kabaree on loppuunmyyty, samoin Avlabari –gruusialaisaiheinen musiikkikomedia. Toscaa löytyisi, ilmeisesti vielä modernisoimattomana, mutta juuri  nyt pystyn voittamaan kiusauksen. Tarjolla on nimittäin Bachia, Johann Sebastiania, asianmukaisilla soittimilla, joskin urut ovat vähän köykäiset. Beloselski-Belozerskien palatsiin ei ole isoja urkuja asennettu, mutta toimivat ne pienetkin.

Juontajarouva selostaa ja skandeeraa. Runot esitetään aidolla paatoksella eikä millään arkikeskustelun äänellä, kuten meillä on tapana. Enpä tiedä miksi tämä vanha tyyli tuntuu ylivertaiselta. Ehkä se on vähän niin kuin ennen saarna, pyhiä asioita ei voinut eikä saanut höpötellä kuin jotakin joutavaa juttua. Ehkä asiaa voi verrata siihen, miten pappi joskus toissa vuosisadalla kehotti seurakuntalaisiin ruokkoamaan turpansa, ettei Herran pyhä ehtoollinen mene kuin karhun perseeseen.

Siihen aikaanhan myös Raamatun kieli oli koristeellisen vanhanaikaista ja palkitsi kuulijan kiinnostavilla käsitteillä, joista heti ymmärsi, etteivät ne kuuluneet esimerkiksi ammattiyhdistyksen kokoukseen, vaan aivan toisenlaiseen yhteyteen.

Tulee muuten mieleen, että nuoren ihmisen luontainen kauneus voidaan tuoda esille monin tavoin tai sitten pilata ja banalisoida vaikkapa tuhrimalla ja ymppäämällä tomumajaan helyjä ja hiluja. Yhtäkaikki, se eleiden ja ilmeiden kieli, joka syntyy tulkittaessa suuria mestariteoksia, korottaa vaatimattomankin fysionomian sellaiseen kauneuteen, että se vallan lumoaa. Syyttä ei meillä aikoinaan muuan kahvikonsertti ollut kaikkein suosituimpia TV-ohjelmia.

Itse asiassa viulua soittava tyttö saattaa kuulua kauneimpiin näkyihin, joita yleensä on olemassa. Ei kyllä huilukaan paha ole ja se pianon soittaja, jolla oli Sissi-keisarinnan pitkä, korostetun hoikalle vyötärölle ulottuva tukka, oli nyt tässä tapauksessa myös kerrassaan hurmaava. Laulajatar näytti arkisemmalta, mutta hänen äänensä oli sitäkin hienompi: vahva ja soinnukas, ilmeikäs ja puhutteleva. Sali oli täynnä.

En tietenkään ymmärrä näistä asioista oikeastaan mitään, lukuun ottamatta sitä, että tiedän mistä pidän ja mistä en pidä. Tässä nyt oli sitä edellistä.

Pietarista löytyy myös kaiken maailman friikkejä joka lähtöön. Heidän diskurssinsa on taatusti ajanmukaista ja jopa viimeistä huutoa. Sitä tavaraa kyllä on muuallakin tarjolla yllin kyllin, joten sen pariin ei Nevan rannoilla tunne mitään erityistä kutsumusta. Ovat ne vaihtoehtotaitelijat vai mitä ne taas olivatkaan, kyllä joskus hauskoja, mutta kun tarjolla on myös sitä, mitä voi nimittää aidoksi kulttuuriksi, niin miksipä tyytyisi vähempään?

Allegro heittää Helsinkiin yhdessä hujauksessa. Junassa on tilaa yllin kyllin sunnuntai-iltana. Moni ei mene nykyään Pietariin, kuten voi päätellä. Köyhä piru viihtyy usein paremmin köyhyydessä, jos ei muustakaan tiedä.  

Entä mitä venäläisiä TV-sarjoja Suomessa katsotaan, kysyi pietarilainen tuttuni yllättäen. Olisi ollut hauskaa keskustella vaikkapa siitä siitä, miten niissä venäläinen elämäntyyli ja vaikkapa nyky-yhteiskunta esitetään.

Sattuneesta syystä tästä keskustelusta ei kuitenkaan tullut mitään. Tuo kysymys sai kyllä miettimään, vaikka kyse ei ollut siitä, että olisi ollut vaikea muistaa kaikkien sarjojen nimiä. Mahtaakohan asia olla niin, etteivät tuollaiset ohjelmat kiinnostaisi ketään, vain onko kyse vain siitä, etteivät ne kiinnosta niitä 11-vuotiaan tasolla olevia hipstereitä, joille Hollywood ja sitä peesaava YLE sovittavat sanomansa? 

Mutta muistakaamme sentään, että nuo kaiken maailman kokkisodat ja BB-talot tehdään julkisilla varoilla, vaikka julkisen palvelun tehtävänä ei edes pitäisi olla hölmöjen viihdyttäminen , vaan monipuolisen informaation välittäminen. Ketkä tolvanat meillä oikein valitsevat sen, mitä veronmaksajien rahoilla TV:ssä esitetään? . Missä me oikein luulemme sijaitsevamme?