Rautasuden kaupunki

Pohjoinen Jerusalem

 

Habent sua fata oppida voisi ns. oppineesti sanoa Vilnasta. Se oli kaupunki, jota valloittajat eivät perustaneet, toisin kuin Tallinnaa ja Riikaa.

Asia johtui siitä, etteivät valloittajat, tässä tapauksessa ristiritarit koskaan kukistaneet liettualaisia, joiden uskontokin säilyi pakanallisena hyvin kauan: jopa suuriruhtinaan hovin tasolla lähes 1400-luvulle saakka ja kansan keskuudessa ties miten kauan. Itse asiassa ristiritarit voitettiin perin pohjin Tannenbergissa 1410 eivätkä koskaan päässeet omalla tavallaan soveltamaan Kristuksen oppia Liettuassa.

Liettuan suuriruhtinaskunnan pääkaupunkina Vilnasta tuli suuri pohjoinen keskus ja renessanssikulttuurin kehto vain pitäisikö sanoa ahjo. Siellä menivät naimisiin myös Juhana-herttua ja Katariina Jagellonica. Lublinin unionin (1569) jälkeen Vilnan asema Puola-Liettuan toisena pääkaupunkina Krakovan ja sittemmin Varsovan rinnalla kuihtui.

Mutta suurvallan perinteet jäivät. Ajan mittaan niihin sisältyi yhä enemmän puolalaisuutta ja muistammehan, että Puolan kansallisrunoelma Pan Tadeusz tapahtuu Liettuassa ja alkaakin sanoilla Litwo! Ojczyzno moja! -Voi isänmaani Liettua! Ja Vilnassa sen kirjoittajakin Adam Mickiewicz aikoinaan asui.

Vilna oli yksi niitä pääkaupunkeja, joiden asukkaista suurin osa oli vieraskielisiä. Vuoden 1897 henkikirjoituksessa kaupungin asukkaista juutalaisia oli 40% puolalaisia noin 31%, venäläisiä 20% ja liettualaisia 2,7%.

Vuonna 1923 puolalaisia oli asukkaista noin 60%  ja juutalaisiakin oli 33%, mikä yhä antoi kaupungille sen epävirallisen tittelin Pohjolan Jerusalemina. Se oli maailman suurimpia juutalaiskeskittymiä.

 Varsinaisesti liettualaisia ei sitten joukkoon enää paljon mahtunutkaan ja kaupunkikin kuului ensimmäisen maailmansodan jälkeen uudelleen syntyneeseen Puolaan siihen saakka, kun neuvostomiehittäjät myötäjäisinä liittivät sen jälleen Liettuaan vuonna 1940. Vilnan takia Liettua ei voinutkaan koskaan osallistua sellaiseen reunavaltioyhteistyöhön, jossa Puola oli mukana.

Nuo luvut saattavat kaivata hieman tulkintaa ja epäilemättä moni liettuankielinen ilmoittautui puolankieliseksi. Väestönlaskijatahon intressitkin on syytä huomioida, mutta selvää joka tapauksessa on, ettei Vilna kovin liettualaiskansallinen ollut noina aikoina.

Sivumennen sanoen, Helsinkiinkin tuli suomenkielinen enemmistö vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kolmas esimerkki vieraskielisestä pääkaupungista voisi olla vaikkapa Tbilisi (Tiflis), jossa armenialaisuus oli vallitsevana. Vuonna 1803 armenialaisia oli kaupungin väestöstä peräti 92,6 prosenttia. Vuonna 2002 gruusialaisia kuitenkin jo sentään oli noin 84 prosenttia ja armenialaisia enää vain 7,6 prosenttia.

 Venäläisiä laskettiin Tbilisissä olleen vuonna 2002 vain kolmisen prosenttia. Enimmillään heidän osuutensa oli lähennellyt kolmasosaa, mutta vähentynyt jo neuvostoaikana. Tärkeänä taustatekijänä eri kansallisuuksien osuuden muutoksille niin Vilnassa, Helsingissä kuin Tbilisissäkin oli kaupungin voimakas kasvu.

Helsingissäkin oli venäläisten osuus 1800-luvun puolivälissä samaa luokkaa kuin(suomenkielisten) suomalaistenkin. Puolentoista miljoonan metropolissa he ovat jo pieni vähemmistö.

Vilnassa kaupungin juutalaisväestö murhattiin kaikkien tuntemassa Shoahissa. Liettualaisia on Vilnan asukkaista nyt 67%, puolalaisia 15,4%, venäläisiä 9,7%, valkovenäläisiä 2,7% ja ukrainalaisia 0,8%. Lisäksi tulee muutama prosentti tarkemmin määrittelemättömiä.

Koko Liettuassa on laskettu juutalaisten määrän vuonna 2016 olleen vain 2700 henkeä ja laajemman määritelmän mukaan 6500 henkeä. Suurin osa heistä asuu Vilnassa.

Vilnan rooli Pohjolan Jerusalemina on kuitenkin nyt peruuttamattomasti historiaa, omassa lajissaan sangen kiehtovaakin historiaa. Sitä ei ole mahdollista hävittää väkivalloin.

Vilna on yhä kaupunki, jota varmaan hyvällä syyllä voi yhä nimittää monikulttuuriseksi. Muualla Euroopassa kehitys näyttää yhä useammin johtavan kotimaisen aineksen vähittäiseen syrjäytymiseen tulijoiden tieltä. Vilnassa, kuten muuallakin Baltiassa trendi on ollut toisenlainen.

 On kiinnostava kysymys, kuinka kauan tämä jatkuu ja mikä merkitys sillä on. Ainakin voidaan havaita, että liettuan kieli on Vilnassa nyt arvossaan eikä sen rinnalle pääse enempää puola kuin englantikaan, venäjästä puhumatta. Tallinnassakin voi vapaalla kädellä tehdyn arvion mukaan havaita tilanteen olevan toinen, Suomesta en tässä yhteydessä puhukaan.

Kuuluimme kerran samaan valtakuntaan

 

Pelastettu Euroopalle?

 

Antti Blåfield, Erja-Outi Heino, Puola on samaa maata. Siltala 2025, 312 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä kirja on sangen tarpeellinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, jos nyt myös epäkiinnostavaa. Kullekin tarpeidensa mukaan, kuten vanha preussilainen maksiimi sanoi. Puutun itse vain sellaisiin paikkoihin, jotka kiinnostavat ja herättävät ajatuksia. En kirjoita tässä kirja-arvostelua.

Kirjan onnistunein ja tarpeellisin osa liittyy sen historiaosastoihin. Puolan historia ja Suomen/suomalaisten kosketuskohdat siihen on meillä nykyään lähes täysin unohdettu, vaikka niistä kirjoitettiin paljonkin ennen voime sotia. Otan esimerkiksi vain Pentti Renvallin tulkinnan Nuijasodasta ja Arvi Korhosen Hakkapeliittain hisyorian, jossa ehdittiin vain Puolan sotiin.

Myös puolalaisia historiaromaaneja julkaistiin suomeksi, esimerkiksi Sienkiewiczin ”Tulella ja Miekalla”, ”Ristiritarit” ja paljon muutakin. Sotien jälkeen Puolan historia on meillä palvellut lähinnä varoittavana esimerkkinä: juuri noin ei idänsuhteita pitänyt eikä saanut hoitaa…

Onhan suomeksi toki hyvinkin tarkoin kuvattu sitä Puolan suurta onnettomuutta, jonka ruotsalaisten invaasio 1600-luvulla aiheutti ja joka tunnetaan Puolassa nimellä ”Vedenpaisumus”. Sitä käsittelee ennen muuta Peter Englundin teos Kaarle X Kustaasta, ”Voittamaton”, mutta eihän sitä ymmärretä Suomen historian osaksi.

Meidän näkökulmamme Puolaan on ollut sen rooli aggressiivisena vihollisena Liivinmaalla ja toisaalta sen potentiaalinen rooli tukijana Venäjää vastaan. Tämän kirjan kirjoittajille Puola on ikuinen uhri ja suomalaiset mukana sen kiduttamisessa, ”vedenpaisumuksesta” karoliinien retkiin.

Myös Vaasan sukua pidetään tässä kirjassa Puolalle onnettomuutena, mikä on ilmeinen kärjistys, kuten voi havaita jo siitä Sigismundin pylväästä, joka seisoo Varsovan kuninkaanlinnan edessä. Kyllä kyseessä oli myös Puolan suuruuden aika, mikä siellä ymmärretään.

Kirja on muuten sangen Varsova-keskeinen, mikä saa unohtamaan sen, että aiemmin keskus oli Krakovassa ja Vilnassa n(ks. Vihavainen: Haun rautasuden kaupunki tulokset), joiden rooli ja näkökulma asioihin on ollut Puolan historiassa tärkeä ja omaleimainen.

Kirjan nimessä on tietenkin viittaus Jaakko Okkerin ja Juha Tantun kirjaan ”Puola on toista maata”, joka ilmestyi jo puoli vuosisataa sitten ja jota en ole lukenut. Joka tapauksessa jo sen nimi on huomionarvoinen. Kaikkien maiden historia on ainutlaatuinen, mutta Puolan on kyllä tavallista ainutlaatuisempi. Ja traagisempi. Se on ollut eri maata.

Kansakuntien historiatietoisuus vaihtelee. ei ole harvinaista, että yhteiskunnan äkkiä muuttuessa perusteitaan myöten saatetaan historia pääpiirteittäin jopa unohtaa. Sehän ei enää näytä nykypäivälle mitään antavan eikä mitään selittävän maailmassa, joka on perin juurin uudistunut.

Sitä paitsi historiaa saatetaan ruveta häpeämään, koska se paljastaa kiusallisesti sen, miten vanhentuneita asenteita ja arvoja menneiden vuosisatojen ihmisillä on ollut. Parasta olisi päästä siitä kokonaan eroon, mikä vaikuttaa helpolta vaihtoehdolta, koska se käy päinsä pelkän tyhmyyden avulla. Meillähän asiat ovat tällä mallilla.

Toisaalta menneisyydestä voidaan yrittää oppia kansallisen menestystarinan avaimia ja ainahan sieltä myös löytyy uhripääomaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Ei ole kansaa, jolle ei olisi vääryyttä tehty.

Venäjällä Nikolai Karamzin kiteytti Aleksanteri I:lle vuonna 1811 antamassaan muistiossa ”Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä” (Zapiska o staroj i novoj Rossii, on suom., ks. Vihavainen: Haun karamzin tulokset) historian opetukset, jotka vaativat ehdottomasti itsevaltiuden jatkamista ja perustuslakihullutusten unohtamista.

Brežnevin Neuvostoliitto taas rakensi Suuren isänmaallisen sodan kulttia ja julisti yhtä falskisti kuin vaateliaasti: ”Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu”. Todellisuudessa puolet historiasta unohdettiin ja toinen puoli tungettiin äärimmäisen ahtaaseen Prokrusteen vuoteeseen.

Putinin Venäjän historiapolitiikka on nyt omaksunut nämä molemmat perinteet. Mitään ei ole opittu eikä mitään tunnustettu. Se on surullinen tarina.

Mutta Puola on toki toista maata. Se on vanha suurvalta, joka on elätellyt paluuta ”oikeaan” rooliinsa, jopa mahtavan ”Intermariumin” (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset) suuren alueen johtajana, niin idän kuin lännen haastajana. Sen voimat ja taito vain ovat olleet aivan riittämättömät.

Puolalaisten historiatietoisuuden voiman aistii Varsovassa joka askeleella, ainakin tuolla Kuninkaantiellä, joka sijaitsee uudelleen rakennetun kaupungin sydämessä. Sadat muistotaulut ja kymmenet patsaat eivät anna unohtaa menneisyyttä, josta rakennettu kuva keskittyy syystäkin kansakunnan marttyyriuteen, sankaruuteen ja ylösnousemukseen.

Käsillä oleva kirja selostaa Kuninkaantien historiallista sanomaa sivukaupalla ja täytyy todeta, että se tekee sen onnistuneesti. Varsovan-matkailijan kannattaa ehdottomasti lukea selostus.

Kuten käsillä olevan kirjan kirjoittajat huomauttavat, puolalaisten historiakuva on romanttinen. Se on Mickiewiczin (ks. Vihavainen: Haun mickiewicz tulokset) ja Kosciuszkon Puola, Kansojen Kristus (ks. Vihavainen: Haun kansojen kristus tulokset) ja vapauden ja oikeuden esitaistelija kaikkialla maailmassa. Olla puolalainen ja kapinallinen on sama asia.

Kansallislaulun, Dabrowski-masurkan sanat (ks. Vihavainen: Haun ne zginela tulokset) palauttavat mieleen jopa Napoleonin ajan poliittisen historian. Historiamaalarin kuvaama Grunwaldin (Tannenbergin) voitto saksalaisista ritareista 1410 oli taas historiallinen virstaylväs, johon teutonien itäinen ekspansio, Drang nach Osten, katkaistiin pitkiksi ajoiksi.

Puolalaisten harrastama monumentaalinen historiamaalaus tuo mieleen ranskalaisen 1800-luvun vastaavat ilmiöt. Vastaavalla tavalla, ihannoiden ja paisutellen käsittelevät historiaa myös Sienkiewiczin suuret historiaromaanit. Suuri menneisyys on rekonstruoitu romanttisiin kuviin, jotka jokainen tuntee.

Ranska on Puolalle läheisin ulkomaa. Maita ja kansoja ovat lähentäneet ennen muuta vihollisuus niin Saksaa kuin Venäjääkin kohtaan. Poliittisesti ja jopa kulttuurisesti maat ovat olleet yllättävän läheisiä ja sattuneesta syytä puolalaiset nimet ovat Ranskassa varsin yleisiä tänäkin päivänä.

Ranskassa tilanne historiarintamalla on muuttunut, kun havaittiin, että on tullut problemaattiseksi kertoa koulujen oppikirjoissa, että ”gallialaiset, muinaiset esi-isämme” tekivät sitä tai tätä. Ranskalaisista yhä suuremman osan esi-isät eivät olleet muinaisia gallialaisia.

Puolalaisten esi-isät sen sijaan ovat olleet puolalaisia niin usein, kuin voidaan kohtuudella vaatia. Puola on nyt maailman kansallisesti ”puhtaimpia” maita, vaikka se menneisyydessä oli tässä suhteessa aivan erityisen kirjava.

Nuorisolle Puolan historialla näyttää kuitenkin olevan yhä vähemmän merkitystä, samoin kuin katolisuudella, jota pitkiä aikoja pidettiin puolalaisuuden välttämättömänä kriteerinä.

Mutta onko Puola nyt ihan oikeasti ja perusteitaan myöten muuttunut? Onko se nyt ”samaa maata” kuin koko edistyksellinen Eurooppa, tuo arvojen suurvalta?

Eihän se ole, minkä osoittaa jo uskonnon rooli puolalaisten elämässä. Trendi on toki kohti maallistumista ja nuoriso johtaa muutosta, tietenkin. Kuitenkin uskonnollisuutta kuvaavat lukemat ovat Puolassa aivan toista luokkaa kuin muualla Euroopassa ja patriotismin ja nationalismin suhteen ero näyttää olevan varsin samansuuntainen.

EU:ssa Puola on ollut murheen lapsi ja se on rankaissut puolalaisia väärinajattelusta ja jopa demokratian vastaisuudeksi tulkituista synneistä, erityisesti oikeusvaltioperiaatteen loukkaamisesta.

Myös tiedonvälityksen alalla koettiin kauhistuttava ilmiö: valtion omistama yleisradio toimi puolueellisesti vanhoillisten piirien hyväksi. Tällainenhan olisi meillä ja yleensäkin Euroopassa (oikeassa) mahdottomuus.

Tekijät arvelevat puolalaisten kansallisen änkyröinnin lähteeksi alemmuudentunnetta ja närkästystä sen takia, että heitä pidettiin lännessä takapajuisina ja haluttiin pakottaa oikeinajatteluun, myös kansainvälisen rahan voimalla.

Luulen, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Niin sanotun itäblokin romahdettua esimerkiksi George Soros ”Avoimen yhteiskunnan säätiönsä” kautta pyrki miljardien rahoituksella levittämään modernin länsimaalaisuuden hyvää sanomaa myös entisiin kommunistimaihin.

Soroksen ansiosta Venäjälläkin rahoitettiin1990-luvulla hyvin avokätisesti muun muassa yliopistojen tietokonehankintoja ja uudenlaisten näkemysten opettamista. Moderni taide ja muu aiemmin kielletty kulttuuritoiminta oli nyt rahoittajien erityisessä suosiossa.

Reaktio tuli ennen pitkää. Venäjällä se merkitsi kirkollisesti värittyneen obskurantismin nousua chauvinistiseksi valtionuskonnoksi (vrt. Vihavainen: Haun sobor tulokset). Puolassa konservatiivinen nationalismi onnistui myös pääsemään vallan kahvaan, etenkin vanhemman maalaisväestön tuella.

Vuonna 2023 tuli valtaan toisenlainen hallitus. Tekijät selostavat pitkään ja hartaasti sisäpolitiikan koukeroita, joihin saivat työnsäkin puolesta perehtyä Suomen suurlähetystössä vietettyinä kolmena vuotena. He tekevät sen johtopäätöksen, että vaaleissa tapahtunut muutos on historiallinen: Puola on palannut eurooppalaiseen kotiin.

Puolan sisäpolitiikasta puhuen, en tietenkään tiedä murto-osaakaan siitä, mitä kirjoittajat, mutta en sittenkään usko, että suuri historiallinen käänne tapahtuu noin vain.

Kyllä Puola yhä on toista maata ja kannattaa vakavasti pohtia, miksi se on sellainen kuin on, eikä sen sijaan vaipua samanlaiseen historiallisen amnesian tilaan kuin esimerkiksi meillä on tapahtunut. Kirjan laajat historiaosuudet ja jopa Suomen ja Puolan historian rinnastukset antavat tähän hyviä eväitä.

Aivan epätodellisen vaikutelman sen sijaan tekee se kirjan osio, jonka nimenä on ”Omasta kokemuksesta: neuvoja Suomelle”. Kirjoittajat ovat nimittäin tehneet sen johtopäätöksen, että Puola onkin nyt siirtynyt poliittisessa kehityksessään koko Euroopan johtoon: se on palaamassa illiberaaleja piirteitä saaneesta järjestelmästä takaisin demokratiaan.

Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa polarisaatiokehitys sen sijaan näyttää vasta kiihtyvän….

Mitä ihmettä? Onko demokratiamme nyt tai äskettäin ollut vaarassa jonkin ”illiberaalin” suuntauksen vuoksi vai onko se jopa menetetty? Onko tässä nyt kyseessä väärien mielipiteiden julkisen esittämisen salliminen vai mikä se ongelma oikein on?

On oikeastaan kiusallista kysyä näinkin ansiokkaan kirjan lukemisen jälkeen, saako tälle nauraa vai ei ja jos, niin miten paljon?

Mutta mehän eletään uutta aikaa (toisin kuin ennen). Nykyään tällaiset kysymykset kuuluvat Euroopassamme kaikkein olennaisimpiin.

Kirja on silti lukemisen arvoinen ja tämä viimeksi mainittu lukukin on aivan hykerryttävän hauska. Suosittelen.