Puolan kärsimykset

 

Marttyyrien kansakunnan historia

 

Jyrki Iivonen takavuosina suomensikin Puolan kansallisrunoilijan Adam Mickiewiczin teoksen Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (Konrad Wallenrod and other writings of Adam Mickiewicz); suomentanut Jyrki Iivonen. Helsinki : Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti 1998.

Nimi sanoo paljon. Puola, joka vielä 1600-suvulla oli suurvalta, joskin Ruotsin Kaarle X Kustaan pahasti retuuttama, hävitettiin 1700-luvun lopulla maan pinnalta jakamalla se naapurien kesken.

Viimeinen jako oli vuonna 1795, ellei oteta lukuun Saksan ja Neuvostoliiton suorittamaa jakoa vielä vuonna 1939. Joka tapauksessa jo Mickiewiczin aikana 1800-luvulla oli riittävästi koossa aineksia sille hänen romanttiselle kielikuvalleen, että Puola oli kansojen Kristus, joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, mutta tulisi nousemaan kuolleista.

Näinhän sitten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä tapahtuikin.

Jokaisen Puolan jaon yhteydessä, kuten sittemmin myös kapinoissa vuosina 1830-1831 ja 1863-1864 puolalaiset tekivät epätoivoista vastarintaa. Puolalaisten kuva omasta itsestään muodostui arkkityyppisen vapaustaistelijan hahmoksi: kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta on myös puolalaisuutta, siellä on Puola.

 Puolan kansallislauluksi tuli Dabrowskin marssi ”Ei Puola vielä ole hävinnyt” (Jeszcze Polska ne zginela). Venäjällä se tietenkin oli ankarasti kielletty. Sattumoisin Ukrainan kansallislaulun alkusanoissa on aivan sama idea: Ще не вмерла України і слава, і воля.

Toinen maailmansota ei ollut uusi ja kammottava vaihe Puolan kansan elämässä, vaan jatkoa vanhalle martyrologialle. Kärsimys ja koskaan hellittämätön vastarinta ovat tarinan punainen lanka. Katolinen kirkko oli ollut puolalaisuuden ydin silloin, kun sen nimikin hävitettiin kartalta ja koko kansa yritettiin venäläistää.

Geopoliittisesti Puolalla on aina ollut ympärillään vihollisia: erityisesti Saksa kuin Venäjä. Kauempana sillä taas on ollut ystävä, Ranska, jota myös on yhdistänyt vihollisuus Saksaan ja jota sen lisäksi vielä ovat elähdyttäneet vapausaatteet, jotka ovat merkinneet konkreettistakin apua Puolalle monessa tilanteessa, esimerkiksi vuosina 1792,1812 ja 1920 ja myös saanet puolalaisten emigranttien virran suuntautumaan Ranskaan.

Vihollisiaan Puola ei ole voinut valita. Niihin on kuulunut myös Itävalta, jonka ote puolalaisalueista on kuitenkin ollut lempeämpi. Suomalaisille, Snellmanista lähtien Puola oli varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos asetutaan poikkiteloin Venäjän itsevaltiuden kanssa.

Mahtava Napoleon läksi vuonna 1812 niin sanottuun toiseen Puolan sotaan ja sai Venäjän armeijan hurraavat puolalaisrykmentit mukaansa, mutta se tie päättyi katkerasti.

Kuitenkin vuonna 1815 muodostettiin Wienissä Venäjän yhteyteen kongressi-Puola, joka nautti suuria kansallisia oikeuksia, mutta menetti ne vuoden 1831 kapinassa, jota Suomen kaartikin omalta vähäiseltä osaltaan marssi kukistamaan. Vuoden 1863 kapinassa Puola jo menetti kaiken, mitä se kansalliselta kannalta saattoi menettää.

Suomalaisilla on ollut jo kauan tapana onnitella itseään siitä, että he ovat valinneet toisen tien kuin Puola. Syytä on ollutkin. Puolalais-venäläinen vastakohtaisuus, joka tietenkin on vielä paljon 1800-lukua vanhempaa, on meille suomalaisille ollut yleensä vaikeasti käsitettävissä.

Onko tilanne nyt muuttumassa? Tuskin se niin äkkiä käy. Puolan monisatavuotinen historia on aivan toisenlainen kuin Suomen eikä niitä voi muuttaa. Suomen kausi Venäjän yhteydessä oli kuin olikin menestystarina ja olisi pelkästään helppohintaista opportunismia kiistää se nyt jälkeenpäin.

Puolan historia on joka tapauksessa yhä meille sangen opettavaista. Kansan loputtomien kärsimysten edessä on paljastettava päänsä samalla kuin ihailee puolalaisen isänmaallisuuden kuolematonta kipinää.

Kansallisuusaate ei ole mikään intellektuellien keksaisema kuvitelma, joka yhtä hyvin voitaisiin unohtaa tai muuttaa vaikka vastakohdakseen. Kuten jo Lenin hoksasi, sen kiistäminen on täysin tyhjänpäiväinen asia. Se on olemassa ja pakottaa itsensä tunnustamaan.

Se kannattaa muistaa myös meillä Suomessa, jossa kaikenkarvaiset helppoheikit olisivat mielellään myymässä koko maata kansoineen kenelle tahansa tarpeeksi tarjoavalle, kuten ne jo myyvät kaiken parhaan ja toimivimman teollisuutemme.

Suuret koettelemukset eivät välttämättä tuhoa kansallistunnetta, vaan saattavat päinvastoin suurestikin sitä vahvistaa. Luulen, että se on yksi asia, jonka voimme Pulan historiasta oppia.

 

Krakova

 

Ylösnousseessa Vähä-Puolassa

 

Joihinkin hetkiin tiivistyy tavallista enemmän historiaa tai ainakin sen kokemista. Sellainen oli minulle riippumattoman ammattiliitto Solidaarisuuden perustaminen elokuussa 1980 Gdánskin telakalla.

Termi ”solidaarisuus” kuului vahvasti ns. taistolaisuuden peruskalustoon. Sehän ilmensi sitä uutta psykologiaa, jonka suurteollisuuden työläiset Marxin mukaan väistämättä omaksuisivat, kun karut olosuhteet siihen pakottaisivat.

Aulikki Oksanen ja kumppanit olivat tehneet jo kaikille sumalaisille tutuksi tämän asian esittämällä ”laulua solidaarisuudesta”:

Maa on kaiken kansan, mutta

herrat sitä hallitsee

Leipää saa ja oikeutta,

vain kun siitä taistelee!

Työstä ja taistelusta

on syntyvä solidaarisuus!

Voimaa ja uskallusta,

lämmintä luottamusta

tuo Solidaarisuus!!!

Tuota viimemainittua sanaa ei ajateltu silloin vielä isolla kirjaimelle kirjoitetuksi, vaikka se karjaistiin suurella paatoksella.

Mutta nytpä oli syntynyt sellainen liike, joka oli taatusti ihan oikeita työläisiä edustava ja joka näytti olevan niin vahva voima, että se riepttelisi Puolan hallitustakin mielin määrin.

Kuulimme uutisia siitä matkustaessamme bussilla Petroskoista, suomalais-neuvostoliittolaisesta historiaseminaarista takaisin Helsinkiin.

Spontaanisti ryhdyimme vanhemman kollegan kanssa laulamaan tuota laulua solidaarisuudesta ja yritimme pitää naaman vakavana, vaikka vaikutelma oli aivan hillittömän koominen. Historian ironia ei olisi voinut kiteytyä tiiviimmäksi. Sana ”solidaarisuus” ei voinut enää koskaan kuulostaa samalta.

Ristiriita ”reaalisosialismissa” julistetun totuuden ja kansalaisten, ja vieläpä erityisesti suurteollisuuden työläisten jokapäiväisen kokemuksen välillä ei olisi voinut olla selkeämpi ja sovittamattomampi.

Totta kyllä, kaikki tämä tapahtui ”pikkuporvarillisessa” Puolassa, jolle sosialismi sopi yhtä huonosti kuin satula lehmälle, kuten pettyneet venäläiset olivat tottuneet sanomaan. Puolassa ei edes maataloutta ollut kollektivisoitu ja oli siis selvää, että pientuotannon synnyttämä psykologia eli yhä vahvana.

Mutta miksi ihmeessä se tuntui olevan kaikkein vahvinta juuri suurilla telakoilla ja Krakovan Nowa hutan kaltaisen valtavan terästehtaan työläisten keskuudessa? Asianhan piti olla juuri päinvastoin.

Hyvä kysymys. Ilmeinen vastaus oli, etteivät Marxin kuvitelmat inhimillisen psykologian muuttumisesta tuotantotavan myötä vastanneet todellisuutta. Eiväthän ne itse asiassa edes perustuneet mihinkään asialliseen tutkimukseen, ainoastaan pintapuolisiin havaintoihin ja kuulopuheisiin. Eiväthän Marx ja Engels työläisten elämästä mitään tienneet.

No, menihän siihen vielä vuosikymmen, ennen kuin ”reaalisosialismi” romahti ja Puola muiden muassa vapautui sen pakkopaidasta. Tapahtuiko samalla siirtymä pakkovallasta ainoaan mahdolliseen ja oikeaan yhteiskuntajärjestykseen, on jo suurempi kysymys. Ei yksi vallankumous kaikkia maailman ongemia ratkaissut.

Joka tapauksessa puolalaisille kansallisuuskysymys oli yksi kaikkein perustavimmista. Maalle ja kansakunnalle aina 1700-luvulta lähtien tehty systemaattinen väkivalta ja koko valtion toistuva hävittäminen oli jättänyt syvät jäljet.

Ei niitä voinut pois pyyhkiä lepertelyillä kommunistisesta internationalismista ja veljeydestä venäläisten, saksalaisten ja kaikkien muidenkin työläistoverien kanssa. Puolan Solidaarisuus oli myös hyvin kansallinen liike, maan historiasta johtuen.

Krakova oli aikonaan Puolan vanha pääkaupunki Vilnan rinnalla (ks. Vihavainen: Haun pohjoinen jerusalem tulokset). Varsova korotettiin hallintokaupungin arvoon vasta Vaasa-suvun aikana 1600-luvulla.

Krakova sijaitsee paikalla, jossa kaikki Puolanhävittämiseen osallistuneet vallat kohtaavat toisensa: niin Venäjä, Itävalta kuin Preussikin. 1800-luvun jälkipuoliskolla se kuului Itävaltaan, joka oli maltillisempi esivalta kuin muut naapurit.

Kansallisesti Itävalta oli yhtä tilkkutäkkiä, kuten vanha Puola yleisemminkin. Juutalainen aines oli vahva ja Krakovassakin juutalaisia oli asukkaista enimmillään huikeat 40 prosenttia, vaikka kirkkojakin riitti joka kulmalle.

Toisen maailmansodan jälkeen koko Puola siirrettiin uuteen paikkaan saksalaisten vanhan itäisen ekspansion kumoamiseksi. Samalla maa puhdistettiin etnisesti. Nykyään se on aivan poikkeuksellisen homogeeninen väestöltään, vaikka esimerkiksi juutalaisuus kyllä yhä näkyy kaupunkikuvassa.

Nykyäänhän se ei olekaan kansallisuus, vaan uskonto. Samalla se on ylikansallinen. Nytkin oli synagogan seinä täynnä kuvia Gazan juutalaisista panttivangeista.

Mikäli haluaisin kirjata muistiin asiantuntemattoman ensivaikutemani Krakovasta, voisin todeta, että silmiinpistävää on täällä, kuten muuallakin Puolassa katolisuus, nationalismi ja toisen maailmansodan jälkeisten muistomerkkien määrä.

Usein niissä esitetään hyvinkin vanhoja aiheita, kuten Grunwaldin (Tannenbergin) taistelua vuonna 1410 tai juutalaisten saapumista Puolaan keskiajalla. Aina ei marttyyriaihe ole vallitseva.

Lukemattomat kirkot ovat hyvin rikkaita koristeluista ja synagogiakin on säilynyt useita. Wawelin vanha kuninkaanlinna on taas korotettu loistoon, vaikka itävaltalaiset olivat välillä pitäneet sitä kasarmina. Vanha kaupunki on hyvin elävä lukemattomine ravintoloineen ja matkamuistomyymälöineen.

Puolalle, joka valtiona oli hävinnyt yli sadaksi vuodeksi, on kansallinen historia poikkeuksellisen tärkeä. Toisessa maailmasodassahan se jälleen hävitettiin ja taas kerran saivat puolalaiset joukko-osastot tuntea Dabrowskin (Dombrowskin) masurkan sanojen ajankohtaisuuden: Vielä ei Puola ole hävinnyt niin kauan kuin me elämme! (ks. Vihavainen: Haun polska ne zginela tulokset).

Tuntemattoman sotilaan hauta Grunwaldin monumentin edessä luettelee pitkän rivin taisteluita eri puolilta Eurooppaa, Monte Cassinosta Narvikiin. Siellä, missä vapauden puolesta taisteltiin, olivat aina myös puolalaiset. Tämähän on jo vanha romantiikan ajan tunnus, suoraan Mickiewicziltä, ellen väärin muista.

Toinen kaikkialla näkyvä teema on paavi Johannes Paavali II. Stalin kyseli joskus pilkallisesti, montako divisioonaa paavilla on. Mikäli Johannes Paavali II: poliittisen merkityksen voisi imaista sotilaallisin termein, on kysymys ollut vähintäänkin armeijakuntatasosta, ehkä ihan armeijoista. Ei paaville kukaan voinut mitään, ainakaan Puolassa.

Ensivaikutelmat ovat tietenkin pinnallisia, mutta myös tavallaan erityisen tärkeitä, koska niissä koettu yllättävyys myöhemmin helposti unohtuu, kun asioihin tottuu ja niitä alkaa tuntea paremmin.

Eipä tässä tällä erää sen enempää. Krakovaa tunnen siis vain nimeksi, mutta minulla on nyt joka tapauksessa oma vaikutelmani myös Puolan siitä osasta, jota en ennen ole tuntenut. Se on ehkä vähemmän traaginen ja marttyyriutta korostava kuin Varsova (Auschwitzissa en käynyt) ja nostaa sen sijaan enemmän esille mennyttä loistoa.

Kuitenkin koko Puolan kansakuntana kokema historia on voimakkaasti läsnä, Wawelin kuninkaanlinnan loistosta Puolan jakoihin, Kosciuszkoon, Mizkiewicziiin ja Czartoryskiin.

Puolan uusi ylösnousemus keskittyy solidaarisuuteen ja Johannes Paavaliin, ei niinkään Pilsudskiin ja Veikselin ihmeeseen. Kirkot ovat ahkerassa käytössä ja vanhasta yliopistosta ylpeillään.

Itse asiassa katolinen kirkko olikin myös erittäin voimakas kulttuurin ja tutkimuksen edistäjä. Tässä kunnostautuivat myös jesuiitat, vaikka paavikin katsoi aikoinaan parhaaksi kieltää niiden toiminnan.

En ryhdy leikkimään analogialla, joka vertailisi jesuiittoja ja nykyamerikkalaista yliopistollista sensuuriajattelua. Ehkä siinäkin olisi jutun juurta. Ajatellaanpa vain Ingnatius Loyolan hengellisiä harjoituksia ja eräitä tuoreempia ilmiöitä BLM:stä intersektionalismiin. Molemmissahan näyttää ainakin sentimentalismi nousseen järjen yläpuolelle.

En tiedä, onko noilla lännen uusilla ilmiöillä paljonkin kannatusta Puolassa.

Kuvittelisin, ettei ole, koska maan kansallinen tarina ylösnousemuksineen poikkeaa niin paljon amerikkalaisesta valkoisen miehen ajatellusta herraroolista. Sama psykologinen pohjavire taitaa löytyä myös Baltian maista.

Ei nationalismi ole siellä merkinnyt herruutta, vaan sorrettujen solidaarisuutta sortajia vastaan.

Puola taitaa sentään yhä olla toista maata?

Russofofian synty

Russofobian synty

Suuri Venäjän imperiumi on aikojen saatossa ollut monien kansojen kotina. Sikäläiset patrioottiset tahot ovat aina korostaneet tämän yhteiselon vapaaehtoisuutta ja molemminpuolisesti edullista luonnetta. Tänäänkin Venäjällä hyvin suositun Lev Gumiljovin mukaan Venäjä ei ole kansallisvaltio, vaan ennen muuta euraasialainen tila, jonka kansat kuuluvat luonnostaan yhteen ja elävät symbioosissa keskenään.

Euraasialainen perusolettamus tuo tietenkin mieleen neuvostoajat, jolloin todisteltiin Neuvostoliiton kansojen kuuluvan jopa niin tiiviisti yhteen, että ne muodostivat historiassa uudenlaisen yhteisön: yhtenäisen neuvostokansan.

Ajatus Venäjän väkivallattomasta ja altruistisesta luonteesta on neuvostoaikaa vanhempi ja sitä voidaan pitää slavofiilien 1840-luvulla keksimänä. Samaan aikaan alettiin sekä lännessä että kaltoin kohdellussa Puolassa esittää syytöksiä Venäjästä ”kansojen vankilana”. Kansainvälisessä politiikassa Venäjän oletettuun epäitsekkyyteen ja jalomielisyyteen vastattiin ylenkatseella ja kiittämättömyydellä.

Tuossa tilanteessa runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev otti käyttöön uuden käsitteen ”russofobia”. Russofobia tulkittiin moraalisen alempiarvoisuuden ilmaukseksi ja jotkut hengenmiehet innostuivat jopa selittämään, että Venäjän ja russofobisen lännen vastakohtaisuus heijastaa syvimmältään Kristuksen ja antikristuksen välistä suhdetta.

Ikävä kyllä, russofobeja riitti Venäjälläkin. Ennen kaikkea heitä löytyi Puolasta, jossa patriooteilla oli oma tulkintansa siitä, mikä kansa edusti hyvän ja mikä pahan voimia. Adam Mickiewiczin mielestä kansojen Kristus oli Puola, joka oli ristiinnaulittu ja tapettu, mutta tulisi nousemaan kuolleista jeszcze Polska ne zginela, lauloi kansa uhmakkaasti –ei Puola vielä ole hävinnyt… Kristuksen antipodi oli Venäjä.

Ukrainalaiset kehittivät oman muunnelmansa russofobiasta. Hurjimpien ukrainalaisten patrioottien mielestä isovenäläisillä (moskal) ei ollut rodullisestikaan mitään tekemistä jalojen ukrainalaisten kanssa. Isovenäläiset olivat joka suhteessa täysiä barbaareja ja tämä selittyi heidän rodullisesta perimästään, joka oli kahdeksankymmentä prosenttisesti suomalaista…

Toisin kuin vaikkapa puolalaisilla, suomalaisilla ei 1800-luvulla ollut mitään valittamista asemastaan keisarikunnan yhteydessä. Päinvastoin se tunnustettiin niin edulliseksi, että sen menettämistä syystäkin pelättiin kaikissa piireissä.

Suomalaiset yrittivät kunnostautua lojaalisuudellaan ja lähettivät pienen Suomen kaartinsa sekä puolalaisia kukistamaan että Turkkia vastaan taistelemaan. Asevelihengessä ei ollut moittimista ja suomalaisia sykähdytti, kun suuriruhtinas tervehti heitä suomeksi ”Suomi-poika, saatana, perkele!”

1800-luvulla suomalaisten ja venäläisten suhteet olivat hyvät, joskaan eivät läheiset. Kirjassani ”Itäraja häviää” olen kuvannut sitä itsepintaista ”Kiinan muuria”, joka piti suomalaisia ja venäläisiä välimatkan päässä toisistaan. Ennen muuta se lienee heijastellut sitä taustalla jäytävää pelkoa, jota pienempi osapuoli tunsi asemansa haavoittuvuuden takia. Vihaa se ei kuitenkaan ollut. Erillisyys saattoi sen sijaan ehkäistä kansallisten ristiriitojen –kansallisuusvihan- syntyä tai ainakin hidastaa prosessia.

Suomalaiset ja venäläiset todella säilyttivät 1800-luvulla toisiinsa yllättävän suuren etäisyyden. Kontaktien suhteellisesta vähäisyydestä todistaa jo se, että vuosisadan vaihteessa, kun Suomi oli kuulunut keisarikuntaan jo lähes sata vuotta, oli täällä vain noin kuusituhatta venäläistä, mikä muodosti vain 0,2 prosenttia maan väkiluvusta. Lisäksi tulevat tilapäisesti oleskelleet sotilaat.

Näissä oloissa matka Pietariin sisälsi vielä melkoisesti eksotiikkaa. Suomalaisten sanomalehtien Pietari-kirjeet ennen vuotta 1890 antavat suorastaan yksiselitteisen valoisan kuvan keisarikunnan pääkaupungista. Suomalaiset vieraat kuvasivat Pietaria yhä uudelleen paitsi mahtavaksi ja rikkaaksi, myös mallikelpoiseksi. Kansalaisten ystävällisyys, kohteliaisuus ja järjestyksen erinomaisuus kelpasivat heidän mukaansa esimerkiksi niin helsinkiläisille kuin muillekin Euroopan kansoille.

Vaara väijyi kuitenkin taustalla. Pietarin-kävijä saattoi omin silmin havaita, että Suomi-neito oli nyt saanut ”sulhasen, joka sekä halusi että pystyi syleilemään sen hengiltä”. Tuon haluamisen saattoi todeta lukemalla lehtiä, joissa nationalistit paheksuivat suuriruhtinaskunnan oikeuksia ja parjasivat sen oloja. Kyvystä taas todistivat pääkaupungin valtavat mittasuhteet ja sen määrättömät rikkaudet. Ja Pietarikin oli vain pieni osa valtavaa imperiumia.

1800-luvun lehdistön Pietarin-kirjeiden kuvaukset suomalais-venäläisisistä suhteista ovat suorastaan herttaisia. Toisenlaiset tunnelmat tulevat vastaan silloin, kun luetaan venäläisen lehdistön, erityisesti Novoje Vremjan ja Moskovskije Vedomostin Suomi-kirjoittelua. Siellä Suomi esiintyy separatististen, kaksinaamaisten lurjusten maana, jossa venäläisyyttä sorretaan ja pilkataan. Kaikkein vähäpätöisimmätkin todisteet suomalaisten ”russofobiasta” kelpasivat Venäjän nationalistisille lehdille niiden vedotessa tilaajiensa loukattuun isänmaallisuuteen.

Kuten tunnettua, suuriruhtinaskunnan ja emämaan välit turmeltuivat sitten pahoin Helmikuun manifestin ja sen jälkeen järjestettyjen kampanjoiden yhteydessä. Todellista yleistä venäläisvihaa ei maassamme kuitenkaan vielä tässäkään vaiheessa kehittynyt ainakaan laajemmissa piireissä. Sekä vuosien 1905-07 vallankumouksen että vuoden 1917 Helmikuun vallankumouksen aikoihin suomalaiset ja venäläiset vielä iloitsivat yhdessä sen hallinnon kaatumisesta, joka oli sortanut niin Venäjän kansaa kuin Suomen oikeuksia. Suomen venäläistäjät, Seyn ja Borovitinov joutuivat venäläisten eikä suomalaisten koston uhreiksi.

Venäläisellä taholla oli kuitenkin jo 1800 luvulla ja myös suomalaisella taholla 1900-luvulta alkaen tehty jo runsaasti esitöitä sille russofobian purkaukselle, joka Suomessa viimein tapahtui vuosina 1917-1918.

Isä on aina oikeassa

 

Perheasioita

 

Levada-keskuksen mukaan Putinin kannatus sen kuin kasvaa. Ukrainan sota on se selittävä tekijä, joka on moisen ilmiön saanut aikaan.

Nyt Putinin toimien kannatus on Venäjällä peräti 83 prosenttia, kun se ennen sotaa oli kuudenkympin tienoilla ja allekin. Myös pääministerin ja duuman toimien hyväksyminen on kasvanut reippaasti.

Nyt näyttävät venäläiset tuntevan olevansa oikealla tiellä: näin ajattelee noin 70% vastaajista, kun luku pyöri 50% tienoilla ennen sotaa ja sen alittikin.

Näin kertoo Levada-keskuksen uusin katsaus, joka on päivätty 30.3.2022. Keskuksen ammattitaitoa ei ole syytä epäillä eikä myöskään sen puolueellisuutta, vaikka se onkin joutunut ilmoittamaan olevansa ”ulkomainen agentti”. Toki vastaajat saattavat pelätä.

Muutos on olennainen, kun otamme huomioon, että noin 40% venäläisistä epäili olevansa väärällä tiellä jo usean vuoden ajan ennen sotaa ja vain vähän enemmän oli niitä, jotka katsoivat, että oikeaan suuntaan tässä mennään. Sodan sytyttyä mielipiteissä tapahtui jyrkkä muutos ja hyväksyjien käyrä nousi yhtä pystysuoraan ylöspäin kuin kriittisten käyrä painui alas. Niitä, jotka eivät osanneet määritellä kantaansa, ei ole ollut paljon. (ks. https://www.levada.ru/ ).

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, sen kuvataan olleen helpotus päättäjille ja muillekin, joita oli jo kauan piinannut epätietoisuus siitä, mitä tuleman pitää. Nyt oli kaikki selvää: täytyi lyödä vihollista kaikin voimin, sen vihollisetkin olivat ystäviä ja kaikki omista riveistä lipeävät tietenkin pettureita.

Olin 60-luvulla kuuntelemassa Yrjö Kallisen (Kallisesta ks. Elämmekö unessa + https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kallinen ) esitelmää, jossa hän kuvaili sitä hurmosta, joka vallitsi ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Suomihan ei varsinaisesti kuulunut sotaa käyviin, mutta kaiketi myös täällä osattiin riemuita niin mainiosta asiasta: nyt annettaisiin kanaljoille turpiin oikein kunnolla, eikä tarvitsisi enää kainostella ja lipevästi teeskennellä.

Kun henki oli sama joka puolella eikä kukaan pystynyt nopeaan ylivoimasuoritukseen, oli tuloksena koko Euroopan historian mielettömin verilöyly, jossa tuhottiin myös läntisen maailman ylpeä edistysusko ja taannuttiin nekrofiiliseen nationalismin irvikuvaversioon.

Kaipa myös venäläisillä on nyt helpompaa, kun ei tarvitse miettiä, missä on vihollinen ja mitä sille saa tehdä. Vihollinen on, kuten kerrotaan, fasismi tai oikeastaan peräti natsismi, joka jo 8 vuotta on suorittanut venäläisten kansanmurhaa huolimatta siitä, että nuo rikospaikat ovat olleet omien poikien hallinnassa.

Tämähän on hyvin kummallinen selitys, mutta kun aseet puhuvat, on epäilyn aika ohi. Nyt ovat kentällä vain oikeus ja vääryys eikä puolensa valitseminen ole vaikeaa.

No, tässä oli jonkinlainen yritys ymmärtää sitä uskomatonta kehitystä, joka Venäjän yleisessä mielipiteessä on Putinin häikäilemättömän ja provosoimattoman hyökkäyksen johdosta tapahtunut. Voihan se olla, että adekvaatimpiakin selityksiä kannattaa ja jopa pitää etsiä, mutta muutos joka tapauksessa kaipaa selitystä.

Putinin hyökkäyksen nolot epäonnistumiset eivät näytä alamaispsykologiaan vaikuttaneen. Jos Johtaja sanoo, että kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin se menee. Sama koskee myös sitä kuolettavaa uhkaa, jonka kollektiivinen länsi oli muka kohdistanut Venäjään luomansa pseudovaltion, Ukrainaksi nimitetyn anti-Venäjän taholta.

Eihän se vielä ollut edes uhkaillut, mutta kun se oli varmaankin näin suunnitellut… No näitä idiotismeja nyt on kuultu ad nauseam. Hyvin kummallista on, että myös meillä, jossa ollaan säästytty putinistisen TV:n valistukselta, kovin moni on niellyt sen toitottaman version Venäjää uhkaavasta vaarasta ja preventiivisen sodan välttämättömyydestä karvoineen kaikkineen. Arvaan, että samat henkilöt hyväksyvät ilman muuta myös Stalinin hyökkäyksen Suomeen. Kyllähän sellaisia neropatteja on meillä ollut paljonkin.

Luulisi sentään, että kuvat Ukrainan tuhoista ja aivan selvät todisteet epäinhimillisestä sodankäynnistä vaikuttavat jotakin. Mutta kun ei. Mutku. Mutku vastapuolenkin taholta on tehty omille vääryyttä ja kun siellä on ollut niitä natsejakin ja niin edelleen. Täysin absurdeja perusteita hyökkäyssodalle näkyy yhä useammin otettavan aivan vakavasti, mikä kyllä saa ajattelemaan aika ikäviä nykyajan ihmisten intelligenssin tasosta.

Ukrainan sota koetaan epäilemättä laajoissa piireissä nimenomaan Venäjän ja kollektiivisen lännen välisenä. Tämä käsite (kollektivnyi zapad) on viime aikoina tullut yleiseen käyttöön. Länsihän se on, joka on yrittänyt riistää Venäjältä Ukrainan, joka kuuluu ja on aina kuulunut siihen olennaisena osana, ainakin virallisen Venäjän ja kadun venäläisten mielestä.

Tässä sodan innokkaassa kannatuksessa näkyy selvästi suurvaltasovinismi, joka on Venäjälle jälleen palannut hibernoituaan aikoinaan perestroikan ja sitä seuranneen heikkoudentilan aikana.

Asetelma, Venäjä versus länsi on ikivanha ja suorastaan ja suorastaa klassinen. Sen historiaan voi tutustua kirjastani Ryssäviha (Minerva 2014).

Jo itse suuri Puškin kirjoitti vuonna 1831 Nikolai I:n tilauksesta runon Venäjän parjaajille (Klevetnikam Rossii), jossa hän varoitti länttä tulemasta kapinoivan Puolan avuksi: Venäjältä löytyisi kyllä hautoja kaikille, kuten oli löytynyt myös vuoden 1812 hyökkääjille -jotka olivat silloinkin tulleet Puolaa vapauttamaan.

Kyseessä oli slaavien perheriita, joka ei muille kuulunut.

Runoa en jaksa kääntää, mutta arvaan, että käännöskone saa siitä aikaan ainakin hauskan version. Mitä sen tulkintaan tulee, on se kokonaan sidoksissa aikansa politiikkaan ja vaatisi aika pitkänkin käsittelyn, mutta ehkä joskus toiste:

О чем шумите вы, народные витии?
Зачем анафемой грозите вы России?
Что возмутило вас? волнения Литвы?
Оставьте: это спор славян между собою,
Домашний, старый спор, уж взвешенный судьбою,
Вопрос, которого не разрешите вы.

Уже давно между собою
Враждуют эти племена;
Не раз клонилась под грозою
То их, то наша сторона.
Кто устоит в неравном споре:
Кичливый лях, иль верный росс?
Славянские ль ручьи сольются в русском море?
Оно ль иссякнет? вот вопрос.

Оставьте нас: вы не читали
Сии кровавые скрижали;
Вам непонятна, вам чужда
Сия семейная вражда;
Для вас безмолвны Кремль и Прага;
Бессмысленно прельщает вас
Борьбы отчаянной отвага —
И ненавидите вы нас…

За что ж? ответствуйте: за то ли,
Что на развалинах пылающей Москвы
Мы не признали наглой воли
Того, под кем дрожали вы?
За то ль, что в бездну повалили
Мы тяготеющий над царствами кумир
И нашей кровью искупили
Европы вольность, честь и мир?..

Вы грозны на словах — попробуйте на деле!
Иль старый богатырь, покойный на постеле,
Не в силах завинтить свой измаильский штык?
Иль русского царя уже бессильно слово?
Иль нам с Европой спорить ново?
Иль русский от побед отвык?
Иль мало нас? Или от Перми до Тавриды,
От финских хладных скал до пламенной Колхиды,
От потрясенного Кремля
До стен недвижного Китая,
Стальной щетиною сверкая,
Не встанет русская земля?..
Так высылайте ж к нам, витии,
Своих озлобленных сынов:
Есть место им в полях России,
Среди нечуждых им гробов.

 

”Kerskaileva polakki” (kitšlivyi ljah) saisi ansionsa mukaan uskolliselta venäläiseltä ja näiden kahden kansan historiaa tuntemattomien eurooppalaisten oli parasta pysyä aloillaan, täältä kun nähkääs pesisi tarvittaessa: miehiä löytyi aina Krimiltä Suomeen saakka ja vielä Kiinan rajoilta saakka ja he olivat tottuneet voittamaan. Sitä paitsi Venäjähän se oli pelastanut Euroopan tyrannilta, Napoleonilta, jota se ei uskaltanut eikä kyennyt vastustamaan.

Pidän aika selvänä, että nytkin Ukrainan ja Venäjän sota koetaan Venäjällä perheriidaksi, kuten Puolan-sodat aikoinaan. Kuitenkin nimenomaan Puolan hävittäminen ja orjuuttaminen oli ilmeisesti Venäjän suurin ilkityö viimeisten parin sadan vuoden aikana. Kuitenkin mukana on taas länsi ja läntisyys myös itse riitakapulan osalta.

Epäilemättä läntiseen maailmaan traditioidensa puolesta kuuluva Puola oli malka Puškinin aikana nimenomaan Venäjän itsevaltaisen keisarin, Nikolai I:n silmissä ja sen valtiollisuuden hävittäminen koettiin myös eräänlaiseksi rajanvedoksi läntiseen sivilisaatioon nähden.

Tämä orjuutuspolitiikka oli joka tapauksessa häpeällistä jopa slavofiilisyyteen kallistuvan Aleksandr Solženitsynin mielestä ja jätti hänen mielestään lähtemättömän tahran vanhan Venäjän historiaan kuten myös vanhauskoisten vaino

Kuitenkin Solženitsyn vielä vuonna 1990 kannatti Slaavilaista liittoa eli Venäläistä liittoa, johon olisivat kuuluneet vanhat ””Venäjät” eli iso Venäjä, vähä Venäjä (Ukraina) ja Valkovenäjä. Myös Jeltsinin päämääränä oli tämän yhteyden säilyttäminen, mutta hän ei pystynyt sitä toteuttamaan. Vielä neuvostoaikanahan pelkästään moinen ajatus valtion hajottamisesta oli hyvin radikaali ja suorastaan rikollisena pidetty.

Taipumus ajatella perheyhteyden termein näyttäisi yhä vaikuttavan Venäjällä. Se merkitsee, ettei kyetä hyväksymään ukrainalaisten -tai valkovenäläisten- omaa mielipidettä siitä, miten ja missä seurassa he haluavat elää.

Nyt, kuten aikoinaan Puolan tapauksessa, kysymys on myös lännen ja Venäjän suhteesta. Ukraina haluaa kuulua länteen ja erota Venäjästä. Mikäli joku on asiaa epäillyt, nykyisen sodan pitäisi viimeistään vakuuttaa hänet siitä.

Ne, jotka katsovat vanhan kolminaisen (tai neljäosaisen) venäläisyyden Великая, малая, белая и червоная Русь yhä ehdottomasti olevan ja täytyvän olla olemassa, ovat samassa asemassa kuin aikoinaan ne, joiden mielestä Puola oli ehdottomasti pidettävä Venäjän alaisuudessa, vaatipa tämä sitten vaikka tyrannian menetelmiä ja kansakunnan voimavarojen käyttämistä rikolliseen orjuuttamiseen. Ehkäpä puolalaiset eivät olleet oikeita venäläisiä, mutta kukaties heistä voisi sellaisia vielä tulla…

Puolalaiset puolestaan omaksuivat uhmakkaan kansallislaulun: Puola ei ole vielä kuollut Jesczce Polska ne zginela, saksaksi se tunnetaan nimellä Noch ist Polen nicht verloren(ks. https://www.youtube.com/watch?v=vdYCbAjgfh4 ). Sen esittäminen oli Venäjällä 1800-luvulla rangaistava teko kuten olivat myös ukrainalaisuuteen ja Ukrainaan liittyvät asiat, jopa sen nimen mainitseminen -oli sen sijaan puhuttava Vähä-Venäjästä.

Puolan kansakunnan odotettu ylösnousemus tapahtui sitten ensimmäisen maailmansodan tuloksena ja Ukrainakin oli silloin pari vuotta valtiona. Sen jälkeen siitä tuli pseudovaltio: neuvostotasavalta, jolla kyllä oli jopa oma edustus YK:ssa. Todellisina valtioinahan noita tasavaltoja ei kukaan pitänyt ja niiden rajatkin vedettiin sen mukaan.

Nyt, kun kaikista entisistä neuvostotasavalloista on tullut itsenäisiä, putinistinen imperialismi haluaakin voimansa tunnossa kääntää historian pyörää väkivalloin takaisin päin ja määrätä, mitä kansallisuutta ihmiset saavat tunnustaa.

Ukrainan tapauksessa hänellä näyttää olevan takanaan Venäjän kansan laaja tuki, joka hyökkäyssodan ansiosta on vain kasvanut. Tämä on lapsen psykologiaa: Isä Johtaja on aina oikeassa. Jos hän haluaa, hän antaa yltäkylläisyyttä, jos hänelle ollaan tottelemattomia, hän rankaisee. Perheen ulkopuolisille asia ei kuulu millään oikeudella…

 

Kuuluimme kerran samaan valtakuntaan

 

Pelastettu Euroopalle?

 

Antti Blåfield, Erja-Outi Heino, Puola on samaa maata. Siltala 2025, 312 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä kirja on sangen tarpeellinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, jos nyt myös epäkiinnostavaa. Kullekin tarpeidensa mukaan, kuten vanha preussilainen maksiimi sanoi. Puutun itse vain sellaisiin paikkoihin, jotka kiinnostavat ja herättävät ajatuksia. En kirjoita tässä kirja-arvostelua.

Kirjan onnistunein ja tarpeellisin osa liittyy sen historiaosastoihin. Puolan historia ja Suomen/suomalaisten kosketuskohdat siihen on meillä nykyään lähes täysin unohdettu, vaikka niistä kirjoitettiin paljonkin ennen voime sotia. Otan esimerkiksi vain Pentti Renvallin tulkinnan Nuijasodasta ja Arvi Korhosen Hakkapeliittain hisyorian, jossa ehdittiin vain Puolan sotiin.

Myös puolalaisia historiaromaaneja julkaistiin suomeksi, esimerkiksi Sienkiewiczin ”Tulella ja Miekalla”, ”Ristiritarit” ja paljon muutakin. Sotien jälkeen Puolan historia on meillä palvellut lähinnä varoittavana esimerkkinä: juuri noin ei idänsuhteita pitänyt eikä saanut hoitaa…

Onhan suomeksi toki hyvinkin tarkoin kuvattu sitä Puolan suurta onnettomuutta, jonka ruotsalaisten invaasio 1600-luvulla aiheutti ja joka tunnetaan Puolassa nimellä ”Vedenpaisumus”. Sitä käsittelee ennen muuta Peter Englundin teos Kaarle X Kustaasta, ”Voittamaton”, mutta eihän sitä ymmärretä Suomen historian osaksi.

Meidän näkökulmamme Puolaan on ollut sen rooli aggressiivisena vihollisena Liivinmaalla ja toisaalta sen potentiaalinen rooli tukijana Venäjää vastaan. Tämän kirjan kirjoittajille Puola on ikuinen uhri ja suomalaiset mukana sen kiduttamisessa, ”vedenpaisumuksesta” karoliinien retkiin.

Myös Vaasan sukua pidetään tässä kirjassa Puolalle onnettomuutena, mikä on ilmeinen kärjistys, kuten voi havaita jo siitä Sigismundin pylväästä, joka seisoo Varsovan kuninkaanlinnan edessä. Kyllä kyseessä oli myös Puolan suuruuden aika, mikä siellä ymmärretään.

Kirja on muuten sangen Varsova-keskeinen, mikä saa unohtamaan sen, että aiemmin keskus oli Krakovassa ja Vilnassa n(ks. Vihavainen: Haun rautasuden kaupunki tulokset), joiden rooli ja näkökulma asioihin on ollut Puolan historiassa tärkeä ja omaleimainen.

Kirjan nimessä on tietenkin viittaus Jaakko Okkerin ja Juha Tantun kirjaan ”Puola on toista maata”, joka ilmestyi jo puoli vuosisataa sitten ja jota en ole lukenut. Joka tapauksessa jo sen nimi on huomionarvoinen. Kaikkien maiden historia on ainutlaatuinen, mutta Puolan on kyllä tavallista ainutlaatuisempi. Ja traagisempi. Se on ollut eri maata.

Kansakuntien historiatietoisuus vaihtelee. ei ole harvinaista, että yhteiskunnan äkkiä muuttuessa perusteitaan myöten saatetaan historia pääpiirteittäin jopa unohtaa. Sehän ei enää näytä nykypäivälle mitään antavan eikä mitään selittävän maailmassa, joka on perin juurin uudistunut.

Sitä paitsi historiaa saatetaan ruveta häpeämään, koska se paljastaa kiusallisesti sen, miten vanhentuneita asenteita ja arvoja menneiden vuosisatojen ihmisillä on ollut. Parasta olisi päästä siitä kokonaan eroon, mikä vaikuttaa helpolta vaihtoehdolta, koska se käy päinsä pelkän tyhmyyden avulla. Meillähän asiat ovat tällä mallilla.

Toisaalta menneisyydestä voidaan yrittää oppia kansallisen menestystarinan avaimia ja ainahan sieltä myös löytyy uhripääomaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Ei ole kansaa, jolle ei olisi vääryyttä tehty.

Venäjällä Nikolai Karamzin kiteytti Aleksanteri I:lle vuonna 1811 antamassaan muistiossa ”Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä” (Zapiska o staroj i novoj Rossii, on suom., ks. Vihavainen: Haun karamzin tulokset) historian opetukset, jotka vaativat ehdottomasti itsevaltiuden jatkamista ja perustuslakihullutusten unohtamista.

Brežnevin Neuvostoliitto taas rakensi Suuren isänmaallisen sodan kulttia ja julisti yhtä falskisti kuin vaateliaasti: ”Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu”. Todellisuudessa puolet historiasta unohdettiin ja toinen puoli tungettiin äärimmäisen ahtaaseen Prokrusteen vuoteeseen.

Putinin Venäjän historiapolitiikka on nyt omaksunut nämä molemmat perinteet. Mitään ei ole opittu eikä mitään tunnustettu. Se on surullinen tarina.

Mutta Puola on toki toista maata. Se on vanha suurvalta, joka on elätellyt paluuta ”oikeaan” rooliinsa, jopa mahtavan ”Intermariumin” (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset) suuren alueen johtajana, niin idän kuin lännen haastajana. Sen voimat ja taito vain ovat olleet aivan riittämättömät.

Puolalaisten historiatietoisuuden voiman aistii Varsovassa joka askeleella, ainakin tuolla Kuninkaantiellä, joka sijaitsee uudelleen rakennetun kaupungin sydämessä. Sadat muistotaulut ja kymmenet patsaat eivät anna unohtaa menneisyyttä, josta rakennettu kuva keskittyy syystäkin kansakunnan marttyyriuteen, sankaruuteen ja ylösnousemukseen.

Käsillä oleva kirja selostaa Kuninkaantien historiallista sanomaa sivukaupalla ja täytyy todeta, että se tekee sen onnistuneesti. Varsovan-matkailijan kannattaa ehdottomasti lukea selostus.

Kuten käsillä olevan kirjan kirjoittajat huomauttavat, puolalaisten historiakuva on romanttinen. Se on Mickiewiczin (ks. Vihavainen: Haun mickiewicz tulokset) ja Kosciuszkon Puola, Kansojen Kristus (ks. Vihavainen: Haun kansojen kristus tulokset) ja vapauden ja oikeuden esitaistelija kaikkialla maailmassa. Olla puolalainen ja kapinallinen on sama asia.

Kansallislaulun, Dabrowski-masurkan sanat (ks. Vihavainen: Haun ne zginela tulokset) palauttavat mieleen jopa Napoleonin ajan poliittisen historian. Historiamaalarin kuvaama Grunwaldin (Tannenbergin) voitto saksalaisista ritareista 1410 oli taas historiallinen virstaylväs, johon teutonien itäinen ekspansio, Drang nach Osten, katkaistiin pitkiksi ajoiksi.

Puolalaisten harrastama monumentaalinen historiamaalaus tuo mieleen ranskalaisen 1800-luvun vastaavat ilmiöt. Vastaavalla tavalla, ihannoiden ja paisutellen käsittelevät historiaa myös Sienkiewiczin suuret historiaromaanit. Suuri menneisyys on rekonstruoitu romanttisiin kuviin, jotka jokainen tuntee.

Ranska on Puolalle läheisin ulkomaa. Maita ja kansoja ovat lähentäneet ennen muuta vihollisuus niin Saksaa kuin Venäjääkin kohtaan. Poliittisesti ja jopa kulttuurisesti maat ovat olleet yllättävän läheisiä ja sattuneesta syytä puolalaiset nimet ovat Ranskassa varsin yleisiä tänäkin päivänä.

Ranskassa tilanne historiarintamalla on muuttunut, kun havaittiin, että on tullut problemaattiseksi kertoa koulujen oppikirjoissa, että ”gallialaiset, muinaiset esi-isämme” tekivät sitä tai tätä. Ranskalaisista yhä suuremman osan esi-isät eivät olleet muinaisia gallialaisia.

Puolalaisten esi-isät sen sijaan ovat olleet puolalaisia niin usein, kuin voidaan kohtuudella vaatia. Puola on nyt maailman kansallisesti ”puhtaimpia” maita, vaikka se menneisyydessä oli tässä suhteessa aivan erityisen kirjava.

Nuorisolle Puolan historialla näyttää kuitenkin olevan yhä vähemmän merkitystä, samoin kuin katolisuudella, jota pitkiä aikoja pidettiin puolalaisuuden välttämättömänä kriteerinä.

Mutta onko Puola nyt ihan oikeasti ja perusteitaan myöten muuttunut? Onko se nyt ”samaa maata” kuin koko edistyksellinen Eurooppa, tuo arvojen suurvalta?

Eihän se ole, minkä osoittaa jo uskonnon rooli puolalaisten elämässä. Trendi on toki kohti maallistumista ja nuoriso johtaa muutosta, tietenkin. Kuitenkin uskonnollisuutta kuvaavat lukemat ovat Puolassa aivan toista luokkaa kuin muualla Euroopassa ja patriotismin ja nationalismin suhteen ero näyttää olevan varsin samansuuntainen.

EU:ssa Puola on ollut murheen lapsi ja se on rankaissut puolalaisia väärinajattelusta ja jopa demokratian vastaisuudeksi tulkituista synneistä, erityisesti oikeusvaltioperiaatteen loukkaamisesta.

Myös tiedonvälityksen alalla koettiin kauhistuttava ilmiö: valtion omistama yleisradio toimi puolueellisesti vanhoillisten piirien hyväksi. Tällainenhan olisi meillä ja yleensäkin Euroopassa (oikeassa) mahdottomuus.

Tekijät arvelevat puolalaisten kansallisen änkyröinnin lähteeksi alemmuudentunnetta ja närkästystä sen takia, että heitä pidettiin lännessä takapajuisina ja haluttiin pakottaa oikeinajatteluun, myös kansainvälisen rahan voimalla.

Luulen, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Niin sanotun itäblokin romahdettua esimerkiksi George Soros ”Avoimen yhteiskunnan säätiönsä” kautta pyrki miljardien rahoituksella levittämään modernin länsimaalaisuuden hyvää sanomaa myös entisiin kommunistimaihin.

Soroksen ansiosta Venäjälläkin rahoitettiin1990-luvulla hyvin avokätisesti muun muassa yliopistojen tietokonehankintoja ja uudenlaisten näkemysten opettamista. Moderni taide ja muu aiemmin kielletty kulttuuritoiminta oli nyt rahoittajien erityisessä suosiossa.

Reaktio tuli ennen pitkää. Venäjällä se merkitsi kirkollisesti värittyneen obskurantismin nousua chauvinistiseksi valtionuskonnoksi (vrt. Vihavainen: Haun sobor tulokset). Puolassa konservatiivinen nationalismi onnistui myös pääsemään vallan kahvaan, etenkin vanhemman maalaisväestön tuella.

Vuonna 2023 tuli valtaan toisenlainen hallitus. Tekijät selostavat pitkään ja hartaasti sisäpolitiikan koukeroita, joihin saivat työnsäkin puolesta perehtyä Suomen suurlähetystössä vietettyinä kolmena vuotena. He tekevät sen johtopäätöksen, että vaaleissa tapahtunut muutos on historiallinen: Puola on palannut eurooppalaiseen kotiin.

Puolan sisäpolitiikasta puhuen, en tietenkään tiedä murto-osaakaan siitä, mitä kirjoittajat, mutta en sittenkään usko, että suuri historiallinen käänne tapahtuu noin vain.

Kyllä Puola yhä on toista maata ja kannattaa vakavasti pohtia, miksi se on sellainen kuin on, eikä sen sijaan vaipua samanlaiseen historiallisen amnesian tilaan kuin esimerkiksi meillä on tapahtunut. Kirjan laajat historiaosuudet ja jopa Suomen ja Puolan historian rinnastukset antavat tähän hyviä eväitä.

Aivan epätodellisen vaikutelman sen sijaan tekee se kirjan osio, jonka nimenä on ”Omasta kokemuksesta: neuvoja Suomelle”. Kirjoittajat ovat nimittäin tehneet sen johtopäätöksen, että Puola onkin nyt siirtynyt poliittisessa kehityksessään koko Euroopan johtoon: se on palaamassa illiberaaleja piirteitä saaneesta järjestelmästä takaisin demokratiaan.

Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa polarisaatiokehitys sen sijaan näyttää vasta kiihtyvän….

Mitä ihmettä? Onko demokratiamme nyt tai äskettäin ollut vaarassa jonkin ”illiberaalin” suuntauksen vuoksi vai onko se jopa menetetty? Onko tässä nyt kyseessä väärien mielipiteiden julkisen esittämisen salliminen vai mikä se ongelma oikein on?

On oikeastaan kiusallista kysyä näinkin ansiokkaan kirjan lukemisen jälkeen, saako tälle nauraa vai ei ja jos, niin miten paljon?

Mutta mehän eletään uutta aikaa (toisin kuin ennen). Nykyään tällaiset kysymykset kuuluvat Euroopassamme kaikkein olennaisimpiin.

Kirja on silti lukemisen arvoinen ja tämä viimeksi mainittu lukukin on aivan hykerryttävän hauska. Suosittelen.