Puolan kärsimykset

 

Marttyyrien kansakunnan historia

 

Jyrki Iivonen takavuosina suomensikin Puolan kansallisrunoilijan Adam Mickiewiczin teoksen Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (Konrad Wallenrod and other writings of Adam Mickiewicz); suomentanut Jyrki Iivonen. Helsinki : Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti 1998.

Nimi sanoo paljon. Puola, joka vielä 1600-suvulla oli suurvalta, joskin Ruotsin Kaarle X Kustaan pahasti retuuttama, hävitettiin 1700-luvun lopulla maan pinnalta jakamalla se naapurien kesken.

Viimeinen jako oli vuonna 1795, ellei oteta lukuun Saksan ja Neuvostoliiton suorittamaa jakoa vielä vuonna 1939. Joka tapauksessa jo Mickiewiczin aikana 1800-luvulla oli riittävästi koossa aineksia sille hänen romanttiselle kielikuvalleen, että Puola oli kansojen Kristus, joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, mutta tulisi nousemaan kuolleista.

Näinhän sitten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä tapahtuikin.

Jokaisen Puolan jaon yhteydessä, kuten sittemmin myös kapinoissa vuosina 1830-1831 ja 1863-1864 puolalaiset tekivät epätoivoista vastarintaa. Puolalaisten kuva omasta itsestään muodostui arkkityyppisen vapaustaistelijan hahmoksi: kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta on myös puolalaisuutta, siellä on Puola.

 Puolan kansallislauluksi tuli Dabrowskin marssi ”Ei Puola vielä ole hävinnyt” (Jeszcze Polska ne zginela). Venäjällä se tietenkin oli ankarasti kielletty. Sattumoisin Ukrainan kansallislaulun alkusanoissa on aivan sama idea: Ще не вмерла України і слава, і воля.

Toinen maailmansota ei ollut uusi ja kammottava vaihe Puolan kansan elämässä, vaan jatkoa vanhalle martyrologialle. Kärsimys ja koskaan hellittämätön vastarinta ovat tarinan punainen lanka. Katolinen kirkko oli ollut puolalaisuuden ydin silloin, kun sen nimikin hävitettiin kartalta ja koko kansa yritettiin venäläistää.

Geopoliittisesti Puolalla on aina ollut ympärillään vihollisia: erityisesti Saksa kuin Venäjä. Kauempana sillä taas on ollut ystävä, Ranska, jota myös on yhdistänyt vihollisuus Saksaan ja jota sen lisäksi vielä ovat elähdyttäneet vapausaatteet, jotka ovat merkinneet konkreettistakin apua Puolalle monessa tilanteessa, esimerkiksi vuosina 1792,1812 ja 1920 ja myös saanet puolalaisten emigranttien virran suuntautumaan Ranskaan.

Vihollisiaan Puola ei ole voinut valita. Niihin on kuulunut myös Itävalta, jonka ote puolalaisalueista on kuitenkin ollut lempeämpi. Suomalaisille, Snellmanista lähtien Puola oli varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos asetutaan poikkiteloin Venäjän itsevaltiuden kanssa.

Mahtava Napoleon läksi vuonna 1812 niin sanottuun toiseen Puolan sotaan ja sai Venäjän armeijan hurraavat puolalaisrykmentit mukaansa, mutta se tie päättyi katkerasti.

Kuitenkin vuonna 1815 muodostettiin Wienissä Venäjän yhteyteen kongressi-Puola, joka nautti suuria kansallisia oikeuksia, mutta menetti ne vuoden 1831 kapinassa, jota Suomen kaartikin omalta vähäiseltä osaltaan marssi kukistamaan. Vuoden 1863 kapinassa Puola jo menetti kaiken, mitä se kansalliselta kannalta saattoi menettää.

Suomalaisilla on ollut jo kauan tapana onnitella itseään siitä, että he ovat valinneet toisen tien kuin Puola. Syytä on ollutkin. Puolalais-venäläinen vastakohtaisuus, joka tietenkin on vielä paljon 1800-lukua vanhempaa, on meille suomalaisille ollut yleensä vaikeasti käsitettävissä.

Onko tilanne nyt muuttumassa? Tuskin se niin äkkiä käy. Puolan monisatavuotinen historia on aivan toisenlainen kuin Suomen eikä niitä voi muuttaa. Suomen kausi Venäjän yhteydessä oli kuin olikin menestystarina ja olisi pelkästään helppohintaista opportunismia kiistää se nyt jälkeenpäin.

Puolan historia on joka tapauksessa yhä meille sangen opettavaista. Kansan loputtomien kärsimysten edessä on paljastettava päänsä samalla kuin ihailee puolalaisen isänmaallisuuden kuolematonta kipinää.

Kansallisuusaate ei ole mikään intellektuellien keksaisema kuvitelma, joka yhtä hyvin voitaisiin unohtaa tai muuttaa vaikka vastakohdakseen. Kuten jo Lenin hoksasi, sen kiistäminen on täysin tyhjänpäiväinen asia. Se on olemassa ja pakottaa itsensä tunnustamaan.

Se kannattaa muistaa myös meillä Suomessa, jossa kaikenkarvaiset helppoheikit olisivat mielellään myymässä koko maata kansoineen kenelle tahansa tarpeeksi tarjoavalle, kuten ne jo myyvät kaiken parhaan ja toimivimman teollisuutemme.

Suuret koettelemukset eivät välttämättä tuhoa kansallistunnetta, vaan saattavat päinvastoin suurestikin sitä vahvistaa. Luulen, että se on yksi asia, jonka voimme Pulan historiasta oppia.

 

Krakova

 

Ylösnousseessa Vähä-Puolassa

 

Joihinkin hetkiin tiivistyy tavallista enemmän historiaa tai ainakin sen kokemista. Sellainen oli minulle riippumattoman ammattiliitto Solidaarisuuden perustaminen elokuussa 1980 Gdánskin telakalla.

Termi ”solidaarisuus” kuului vahvasti ns. taistolaisuuden peruskalustoon. Sehän ilmensi sitä uutta psykologiaa, jonka suurteollisuuden työläiset Marxin mukaan väistämättä omaksuisivat, kun karut olosuhteet siihen pakottaisivat.

Aulikki Oksanen ja kumppanit olivat tehneet jo kaikille sumalaisille tutuksi tämän asian esittämällä ”laulua solidaarisuudesta”:

Maa on kaiken kansan, mutta

herrat sitä hallitsee

Leipää saa ja oikeutta,

vain kun siitä taistelee!

Työstä ja taistelusta

on syntyvä solidaarisuus!

Voimaa ja uskallusta,

lämmintä luottamusta

tuo Solidaarisuus!!!

Tuota viimemainittua sanaa ei ajateltu silloin vielä isolla kirjaimelle kirjoitetuksi, vaikka se karjaistiin suurella paatoksella.

Mutta nytpä oli syntynyt sellainen liike, joka oli taatusti ihan oikeita työläisiä edustava ja joka näytti olevan niin vahva voima, että se riepttelisi Puolan hallitustakin mielin määrin.

Kuulimme uutisia siitä matkustaessamme bussilla Petroskoista, suomalais-neuvostoliittolaisesta historiaseminaarista takaisin Helsinkiin.

Spontaanisti ryhdyimme vanhemman kollegan kanssa laulamaan tuota laulua solidaarisuudesta ja yritimme pitää naaman vakavana, vaikka vaikutelma oli aivan hillittömän koominen. Historian ironia ei olisi voinut kiteytyä tiiviimmäksi. Sana ”solidaarisuus” ei voinut enää koskaan kuulostaa samalta.

Ristiriita ”reaalisosialismissa” julistetun totuuden ja kansalaisten, ja vieläpä erityisesti suurteollisuuden työläisten jokapäiväisen kokemuksen välillä ei olisi voinut olla selkeämpi ja sovittamattomampi.

Totta kyllä, kaikki tämä tapahtui ”pikkuporvarillisessa” Puolassa, jolle sosialismi sopi yhtä huonosti kuin satula lehmälle, kuten pettyneet venäläiset olivat tottuneet sanomaan. Puolassa ei edes maataloutta ollut kollektivisoitu ja oli siis selvää, että pientuotannon synnyttämä psykologia eli yhä vahvana.

Mutta miksi ihmeessä se tuntui olevan kaikkein vahvinta juuri suurilla telakoilla ja Krakovan Nowa hutan kaltaisen valtavan terästehtaan työläisten keskuudessa? Asianhan piti olla juuri päinvastoin.

Hyvä kysymys. Ilmeinen vastaus oli, etteivät Marxin kuvitelmat inhimillisen psykologian muuttumisesta tuotantotavan myötä vastanneet todellisuutta. Eiväthän ne itse asiassa edes perustuneet mihinkään asialliseen tutkimukseen, ainoastaan pintapuolisiin havaintoihin ja kuulopuheisiin. Eiväthän Marx ja Engels työläisten elämästä mitään tienneet.

No, menihän siihen vielä vuosikymmen, ennen kuin ”reaalisosialismi” romahti ja Puola muiden muassa vapautui sen pakkopaidasta. Tapahtuiko samalla siirtymä pakkovallasta ainoaan mahdolliseen ja oikeaan yhteiskuntajärjestykseen, on jo suurempi kysymys. Ei yksi vallankumous kaikkia maailman ongemia ratkaissut.

Joka tapauksessa puolalaisille kansallisuuskysymys oli yksi kaikkein perustavimmista. Maalle ja kansakunnalle aina 1700-luvulta lähtien tehty systemaattinen väkivalta ja koko valtion toistuva hävittäminen oli jättänyt syvät jäljet.

Ei niitä voinut pois pyyhkiä lepertelyillä kommunistisesta internationalismista ja veljeydestä venäläisten, saksalaisten ja kaikkien muidenkin työläistoverien kanssa. Puolan Solidaarisuus oli myös hyvin kansallinen liike, maan historiasta johtuen.

Krakova oli aikonaan Puolan vanha pääkaupunki Vilnan rinnalla (ks. Vihavainen: Haun pohjoinen jerusalem tulokset). Varsova korotettiin hallintokaupungin arvoon vasta Vaasa-suvun aikana 1600-luvulla.

Krakova sijaitsee paikalla, jossa kaikki Puolanhävittämiseen osallistuneet vallat kohtaavat toisensa: niin Venäjä, Itävalta kuin Preussikin. 1800-luvun jälkipuoliskolla se kuului Itävaltaan, joka oli maltillisempi esivalta kuin muut naapurit.

Kansallisesti Itävalta oli yhtä tilkkutäkkiä, kuten vanha Puola yleisemminkin. Juutalainen aines oli vahva ja Krakovassakin juutalaisia oli asukkaista enimmillään huikeat 40 prosenttia, vaikka kirkkojakin riitti joka kulmalle.

Toisen maailmansodan jälkeen koko Puola siirrettiin uuteen paikkaan saksalaisten vanhan itäisen ekspansion kumoamiseksi. Samalla maa puhdistettiin etnisesti. Nykyään se on aivan poikkeuksellisen homogeeninen väestöltään, vaikka esimerkiksi juutalaisuus kyllä yhä näkyy kaupunkikuvassa.

Nykyäänhän se ei olekaan kansallisuus, vaan uskonto. Samalla se on ylikansallinen. Nytkin oli synagogan seinä täynnä kuvia Gazan juutalaisista panttivangeista.

Mikäli haluaisin kirjata muistiin asiantuntemattoman ensivaikutemani Krakovasta, voisin todeta, että silmiinpistävää on täällä, kuten muuallakin Puolassa katolisuus, nationalismi ja toisen maailmansodan jälkeisten muistomerkkien määrä.

Usein niissä esitetään hyvinkin vanhoja aiheita, kuten Grunwaldin (Tannenbergin) taistelua vuonna 1410 tai juutalaisten saapumista Puolaan keskiajalla. Aina ei marttyyriaihe ole vallitseva.

Lukemattomat kirkot ovat hyvin rikkaita koristeluista ja synagogiakin on säilynyt useita. Wawelin vanha kuninkaanlinna on taas korotettu loistoon, vaikka itävaltalaiset olivat välillä pitäneet sitä kasarmina. Vanha kaupunki on hyvin elävä lukemattomine ravintoloineen ja matkamuistomyymälöineen.

Puolalle, joka valtiona oli hävinnyt yli sadaksi vuodeksi, on kansallinen historia poikkeuksellisen tärkeä. Toisessa maailmasodassahan se jälleen hävitettiin ja taas kerran saivat puolalaiset joukko-osastot tuntea Dabrowskin (Dombrowskin) masurkan sanojen ajankohtaisuuden: Vielä ei Puola ole hävinnyt niin kauan kuin me elämme! (ks. Vihavainen: Haun polska ne zginela tulokset).

Tuntemattoman sotilaan hauta Grunwaldin monumentin edessä luettelee pitkän rivin taisteluita eri puolilta Eurooppaa, Monte Cassinosta Narvikiin. Siellä, missä vapauden puolesta taisteltiin, olivat aina myös puolalaiset. Tämähän on jo vanha romantiikan ajan tunnus, suoraan Mickiewicziltä, ellen väärin muista.

Toinen kaikkialla näkyvä teema on paavi Johannes Paavali II. Stalin kyseli joskus pilkallisesti, montako divisioonaa paavilla on. Mikäli Johannes Paavali II: poliittisen merkityksen voisi imaista sotilaallisin termein, on kysymys ollut vähintäänkin armeijakuntatasosta, ehkä ihan armeijoista. Ei paaville kukaan voinut mitään, ainakaan Puolassa.

Ensivaikutelmat ovat tietenkin pinnallisia, mutta myös tavallaan erityisen tärkeitä, koska niissä koettu yllättävyys myöhemmin helposti unohtuu, kun asioihin tottuu ja niitä alkaa tuntea paremmin.

Eipä tässä tällä erää sen enempää. Krakovaa tunnen siis vain nimeksi, mutta minulla on nyt joka tapauksessa oma vaikutelmani myös Puolan siitä osasta, jota en ennen ole tuntenut. Se on ehkä vähemmän traaginen ja marttyyriutta korostava kuin Varsova (Auschwitzissa en käynyt) ja nostaa sen sijaan enemmän esille mennyttä loistoa.

Kuitenkin koko Puolan kansakuntana kokema historia on voimakkaasti läsnä, Wawelin kuninkaanlinnan loistosta Puolan jakoihin, Kosciuszkoon, Mizkiewicziiin ja Czartoryskiin.

Puolan uusi ylösnousemus keskittyy solidaarisuuteen ja Johannes Paavaliin, ei niinkään Pilsudskiin ja Veikselin ihmeeseen. Kirkot ovat ahkerassa käytössä ja vanhasta yliopistosta ylpeillään.

Itse asiassa katolinen kirkko olikin myös erittäin voimakas kulttuurin ja tutkimuksen edistäjä. Tässä kunnostautuivat myös jesuiitat, vaikka paavikin katsoi aikoinaan parhaaksi kieltää niiden toiminnan.

En ryhdy leikkimään analogialla, joka vertailisi jesuiittoja ja nykyamerikkalaista yliopistollista sensuuriajattelua. Ehkä siinäkin olisi jutun juurta. Ajatellaanpa vain Ingnatius Loyolan hengellisiä harjoituksia ja eräitä tuoreempia ilmiöitä BLM:stä intersektionalismiin. Molemmissahan näyttää ainakin sentimentalismi nousseen järjen yläpuolelle.

En tiedä, onko noilla lännen uusilla ilmiöillä paljonkin kannatusta Puolassa.

Kuvittelisin, ettei ole, koska maan kansallinen tarina ylösnousemuksineen poikkeaa niin paljon amerikkalaisesta valkoisen miehen ajatellusta herraroolista. Sama psykologinen pohjavire taitaa löytyä myös Baltian maista.

Ei nationalismi ole siellä merkinnyt herruutta, vaan sorrettujen solidaarisuutta sortajia vastaan.

Puola taitaa sentään yhä olla toista maata?

Russofofian synty

Russofobian synty

Suuri Venäjän imperiumi on aikojen saatossa ollut monien kansojen kotina. Sikäläiset patrioottiset tahot ovat aina korostaneet tämän yhteiselon vapaaehtoisuutta ja molemminpuolisesti edullista luonnetta. Tänäänkin Venäjällä hyvin suositun Lev Gumiljovin mukaan Venäjä ei ole kansallisvaltio, vaan ennen muuta euraasialainen tila, jonka kansat kuuluvat luonnostaan yhteen ja elävät symbioosissa keskenään.

Euraasialainen perusolettamus tuo tietenkin mieleen neuvostoajat, jolloin todisteltiin Neuvostoliiton kansojen kuuluvan jopa niin tiiviisti yhteen, että ne muodostivat historiassa uudenlaisen yhteisön: yhtenäisen neuvostokansan.

Ajatus Venäjän väkivallattomasta ja altruistisesta luonteesta on neuvostoaikaa vanhempi ja sitä voidaan pitää slavofiilien 1840-luvulla keksimänä. Samaan aikaan alettiin sekä lännessä että kaltoin kohdellussa Puolassa esittää syytöksiä Venäjästä ”kansojen vankilana”. Kansainvälisessä politiikassa Venäjän oletettuun epäitsekkyyteen ja jalomielisyyteen vastattiin ylenkatseella ja kiittämättömyydellä.

Tuossa tilanteessa runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev otti käyttöön uuden käsitteen ”russofobia”. Russofobia tulkittiin moraalisen alempiarvoisuuden ilmaukseksi ja jotkut hengenmiehet innostuivat jopa selittämään, että Venäjän ja russofobisen lännen vastakohtaisuus heijastaa syvimmältään Kristuksen ja antikristuksen välistä suhdetta.

Ikävä kyllä, russofobeja riitti Venäjälläkin. Ennen kaikkea heitä löytyi Puolasta, jossa patriooteilla oli oma tulkintansa siitä, mikä kansa edusti hyvän ja mikä pahan voimia. Adam Mickiewiczin mielestä kansojen Kristus oli Puola, joka oli ristiinnaulittu ja tapettu, mutta tulisi nousemaan kuolleista jeszcze Polska ne zginela, lauloi kansa uhmakkaasti –ei Puola vielä ole hävinnyt… Kristuksen antipodi oli Venäjä.

Ukrainalaiset kehittivät oman muunnelmansa russofobiasta. Hurjimpien ukrainalaisten patrioottien mielestä isovenäläisillä (moskal) ei ollut rodullisestikaan mitään tekemistä jalojen ukrainalaisten kanssa. Isovenäläiset olivat joka suhteessa täysiä barbaareja ja tämä selittyi heidän rodullisesta perimästään, joka oli kahdeksankymmentä prosenttisesti suomalaista…

Toisin kuin vaikkapa puolalaisilla, suomalaisilla ei 1800-luvulla ollut mitään valittamista asemastaan keisarikunnan yhteydessä. Päinvastoin se tunnustettiin niin edulliseksi, että sen menettämistä syystäkin pelättiin kaikissa piireissä.

Suomalaiset yrittivät kunnostautua lojaalisuudellaan ja lähettivät pienen Suomen kaartinsa sekä puolalaisia kukistamaan että Turkkia vastaan taistelemaan. Asevelihengessä ei ollut moittimista ja suomalaisia sykähdytti, kun suuriruhtinas tervehti heitä suomeksi ”Suomi-poika, saatana, perkele!”

1800-luvulla suomalaisten ja venäläisten suhteet olivat hyvät, joskaan eivät läheiset. Kirjassani ”Itäraja häviää” olen kuvannut sitä itsepintaista ”Kiinan muuria”, joka piti suomalaisia ja venäläisiä välimatkan päässä toisistaan. Ennen muuta se lienee heijastellut sitä taustalla jäytävää pelkoa, jota pienempi osapuoli tunsi asemansa haavoittuvuuden takia. Vihaa se ei kuitenkaan ollut. Erillisyys saattoi sen sijaan ehkäistä kansallisten ristiriitojen –kansallisuusvihan- syntyä tai ainakin hidastaa prosessia.

Suomalaiset ja venäläiset todella säilyttivät 1800-luvulla toisiinsa yllättävän suuren etäisyyden. Kontaktien suhteellisesta vähäisyydestä todistaa jo se, että vuosisadan vaihteessa, kun Suomi oli kuulunut keisarikuntaan jo lähes sata vuotta, oli täällä vain noin kuusituhatta venäläistä, mikä muodosti vain 0,2 prosenttia maan väkiluvusta. Lisäksi tulevat tilapäisesti oleskelleet sotilaat.

Näissä oloissa matka Pietariin sisälsi vielä melkoisesti eksotiikkaa. Suomalaisten sanomalehtien Pietari-kirjeet ennen vuotta 1890 antavat suorastaan yksiselitteisen valoisan kuvan keisarikunnan pääkaupungista. Suomalaiset vieraat kuvasivat Pietaria yhä uudelleen paitsi mahtavaksi ja rikkaaksi, myös mallikelpoiseksi. Kansalaisten ystävällisyys, kohteliaisuus ja järjestyksen erinomaisuus kelpasivat heidän mukaansa esimerkiksi niin helsinkiläisille kuin muillekin Euroopan kansoille.

Vaara väijyi kuitenkin taustalla. Pietarin-kävijä saattoi omin silmin havaita, että Suomi-neito oli nyt saanut ”sulhasen, joka sekä halusi että pystyi syleilemään sen hengiltä”. Tuon haluamisen saattoi todeta lukemalla lehtiä, joissa nationalistit paheksuivat suuriruhtinaskunnan oikeuksia ja parjasivat sen oloja. Kyvystä taas todistivat pääkaupungin valtavat mittasuhteet ja sen määrättömät rikkaudet. Ja Pietarikin oli vain pieni osa valtavaa imperiumia.

1800-luvun lehdistön Pietarin-kirjeiden kuvaukset suomalais-venäläisisistä suhteista ovat suorastaan herttaisia. Toisenlaiset tunnelmat tulevat vastaan silloin, kun luetaan venäläisen lehdistön, erityisesti Novoje Vremjan ja Moskovskije Vedomostin Suomi-kirjoittelua. Siellä Suomi esiintyy separatististen, kaksinaamaisten lurjusten maana, jossa venäläisyyttä sorretaan ja pilkataan. Kaikkein vähäpätöisimmätkin todisteet suomalaisten ”russofobiasta” kelpasivat Venäjän nationalistisille lehdille niiden vedotessa tilaajiensa loukattuun isänmaallisuuteen.

Kuten tunnettua, suuriruhtinaskunnan ja emämaan välit turmeltuivat sitten pahoin Helmikuun manifestin ja sen jälkeen järjestettyjen kampanjoiden yhteydessä. Todellista yleistä venäläisvihaa ei maassamme kuitenkaan vielä tässäkään vaiheessa kehittynyt ainakaan laajemmissa piireissä. Sekä vuosien 1905-07 vallankumouksen että vuoden 1917 Helmikuun vallankumouksen aikoihin suomalaiset ja venäläiset vielä iloitsivat yhdessä sen hallinnon kaatumisesta, joka oli sortanut niin Venäjän kansaa kuin Suomen oikeuksia. Suomen venäläistäjät, Seyn ja Borovitinov joutuivat venäläisten eikä suomalaisten koston uhreiksi.

Venäläisellä taholla oli kuitenkin jo 1800 luvulla ja myös suomalaisella taholla 1900-luvulta alkaen tehty jo runsaasti esitöitä sille russofobian purkaukselle, joka Suomessa viimein tapahtui vuosina 1917-1918.

Isä on aina oikeassa

 

Perheasioita

 

Levada-keskuksen mukaan Putinin kannatus sen kuin kasvaa. Ukrainan sota on se selittävä tekijä, joka on moisen ilmiön saanut aikaan.

Nyt Putinin toimien kannatus on Venäjällä peräti 83 prosenttia, kun se ennen sotaa oli kuudenkympin tienoilla ja allekin. Myös pääministerin ja duuman toimien hyväksyminen on kasvanut reippaasti.

Nyt näyttävät venäläiset tuntevan olevansa oikealla tiellä: näin ajattelee noin 70% vastaajista, kun luku pyöri 50% tienoilla ennen sotaa ja sen alittikin.

Näin kertoo Levada-keskuksen uusin katsaus, joka on päivätty 30.3.2022. Keskuksen ammattitaitoa ei ole syytä epäillä eikä myöskään sen puolueellisuutta, vaikka se onkin joutunut ilmoittamaan olevansa ”ulkomainen agentti”. Toki vastaajat saattavat pelätä.

Muutos on olennainen, kun otamme huomioon, että noin 40% venäläisistä epäili olevansa väärällä tiellä jo usean vuoden ajan ennen sotaa ja vain vähän enemmän oli niitä, jotka katsoivat, että oikeaan suuntaan tässä mennään. Sodan sytyttyä mielipiteissä tapahtui jyrkkä muutos ja hyväksyjien käyrä nousi yhtä pystysuoraan ylöspäin kuin kriittisten käyrä painui alas. Niitä, jotka eivät osanneet määritellä kantaansa, ei ole ollut paljon. (ks. https://www.levada.ru/ ).

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, sen kuvataan olleen helpotus päättäjille ja muillekin, joita oli jo kauan piinannut epätietoisuus siitä, mitä tuleman pitää. Nyt oli kaikki selvää: täytyi lyödä vihollista kaikin voimin, sen vihollisetkin olivat ystäviä ja kaikki omista riveistä lipeävät tietenkin pettureita.

Olin 60-luvulla kuuntelemassa Yrjö Kallisen (Kallisesta ks. Elämmekö unessa + https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kallinen ) esitelmää, jossa hän kuvaili sitä hurmosta, joka vallitsi ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Suomihan ei varsinaisesti kuulunut sotaa käyviin, mutta kaiketi myös täällä osattiin riemuita niin mainiosta asiasta: nyt annettaisiin kanaljoille turpiin oikein kunnolla, eikä tarvitsisi enää kainostella ja lipevästi teeskennellä.

Kun henki oli sama joka puolella eikä kukaan pystynyt nopeaan ylivoimasuoritukseen, oli tuloksena koko Euroopan historian mielettömin verilöyly, jossa tuhottiin myös läntisen maailman ylpeä edistysusko ja taannuttiin nekrofiiliseen nationalismin irvikuvaversioon.

Kaipa myös venäläisillä on nyt helpompaa, kun ei tarvitse miettiä, missä on vihollinen ja mitä sille saa tehdä. Vihollinen on, kuten kerrotaan, fasismi tai oikeastaan peräti natsismi, joka jo 8 vuotta on suorittanut venäläisten kansanmurhaa huolimatta siitä, että nuo rikospaikat ovat olleet omien poikien hallinnassa.

Tämähän on hyvin kummallinen selitys, mutta kun aseet puhuvat, on epäilyn aika ohi. Nyt ovat kentällä vain oikeus ja vääryys eikä puolensa valitseminen ole vaikeaa.

No, tässä oli jonkinlainen yritys ymmärtää sitä uskomatonta kehitystä, joka Venäjän yleisessä mielipiteessä on Putinin häikäilemättömän ja provosoimattoman hyökkäyksen johdosta tapahtunut. Voihan se olla, että adekvaatimpiakin selityksiä kannattaa ja jopa pitää etsiä, mutta muutos joka tapauksessa kaipaa selitystä.

Putinin hyökkäyksen nolot epäonnistumiset eivät näytä alamaispsykologiaan vaikuttaneen. Jos Johtaja sanoo, että kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin se menee. Sama koskee myös sitä kuolettavaa uhkaa, jonka kollektiivinen länsi oli muka kohdistanut Venäjään luomansa pseudovaltion, Ukrainaksi nimitetyn anti-Venäjän taholta.

Eihän se vielä ollut edes uhkaillut, mutta kun se oli varmaankin näin suunnitellut… No näitä idiotismeja nyt on kuultu ad nauseam. Hyvin kummallista on, että myös meillä, jossa ollaan säästytty putinistisen TV:n valistukselta, kovin moni on niellyt sen toitottaman version Venäjää uhkaavasta vaarasta ja preventiivisen sodan välttämättömyydestä karvoineen kaikkineen. Arvaan, että samat henkilöt hyväksyvät ilman muuta myös Stalinin hyökkäyksen Suomeen. Kyllähän sellaisia neropatteja on meillä ollut paljonkin.

Luulisi sentään, että kuvat Ukrainan tuhoista ja aivan selvät todisteet epäinhimillisestä sodankäynnistä vaikuttavat jotakin. Mutta kun ei. Mutku. Mutku vastapuolenkin taholta on tehty omille vääryyttä ja kun siellä on ollut niitä natsejakin ja niin edelleen. Täysin absurdeja perusteita hyökkäyssodalle näkyy yhä useammin otettavan aivan vakavasti, mikä kyllä saa ajattelemaan aika ikäviä nykyajan ihmisten intelligenssin tasosta.

Ukrainan sota koetaan epäilemättä laajoissa piireissä nimenomaan Venäjän ja kollektiivisen lännen välisenä. Tämä käsite (kollektivnyi zapad) on viime aikoina tullut yleiseen käyttöön. Länsihän se on, joka on yrittänyt riistää Venäjältä Ukrainan, joka kuuluu ja on aina kuulunut siihen olennaisena osana, ainakin virallisen Venäjän ja kadun venäläisten mielestä.

Tässä sodan innokkaassa kannatuksessa näkyy selvästi suurvaltasovinismi, joka on Venäjälle jälleen palannut hibernoituaan aikoinaan perestroikan ja sitä seuranneen heikkoudentilan aikana.

Asetelma, Venäjä versus länsi on ikivanha ja suorastaan ja suorastaa klassinen. Sen historiaan voi tutustua kirjastani Ryssäviha (Minerva 2014).

Jo itse suuri Puškin kirjoitti vuonna 1831 Nikolai I:n tilauksesta runon Venäjän parjaajille (Klevetnikam Rossii), jossa hän varoitti länttä tulemasta kapinoivan Puolan avuksi: Venäjältä löytyisi kyllä hautoja kaikille, kuten oli löytynyt myös vuoden 1812 hyökkääjille -jotka olivat silloinkin tulleet Puolaa vapauttamaan.

Kyseessä oli slaavien perheriita, joka ei muille kuulunut.

Runoa en jaksa kääntää, mutta arvaan, että käännöskone saa siitä aikaan ainakin hauskan version. Mitä sen tulkintaan tulee, on se kokonaan sidoksissa aikansa politiikkaan ja vaatisi aika pitkänkin käsittelyn, mutta ehkä joskus toiste:

О чем шумите вы, народные витии?
Зачем анафемой грозите вы России?
Что возмутило вас? волнения Литвы?
Оставьте: это спор славян между собою,
Домашний, старый спор, уж взвешенный судьбою,
Вопрос, которого не разрешите вы.

Уже давно между собою
Враждуют эти племена;
Не раз клонилась под грозою
То их, то наша сторона.
Кто устоит в неравном споре:
Кичливый лях, иль верный росс?
Славянские ль ручьи сольются в русском море?
Оно ль иссякнет? вот вопрос.

Оставьте нас: вы не читали
Сии кровавые скрижали;
Вам непонятна, вам чужда
Сия семейная вражда;
Для вас безмолвны Кремль и Прага;
Бессмысленно прельщает вас
Борьбы отчаянной отвага —
И ненавидите вы нас…

За что ж? ответствуйте: за то ли,
Что на развалинах пылающей Москвы
Мы не признали наглой воли
Того, под кем дрожали вы?
За то ль, что в бездну повалили
Мы тяготеющий над царствами кумир
И нашей кровью искупили
Европы вольность, честь и мир?..

Вы грозны на словах — попробуйте на деле!
Иль старый богатырь, покойный на постеле,
Не в силах завинтить свой измаильский штык?
Иль русского царя уже бессильно слово?
Иль нам с Европой спорить ново?
Иль русский от побед отвык?
Иль мало нас? Или от Перми до Тавриды,
От финских хладных скал до пламенной Колхиды,
От потрясенного Кремля
До стен недвижного Китая,
Стальной щетиною сверкая,
Не встанет русская земля?..
Так высылайте ж к нам, витии,
Своих озлобленных сынов:
Есть место им в полях России,
Среди нечуждых им гробов.

 

”Kerskaileva polakki” (kitšlivyi ljah) saisi ansionsa mukaan uskolliselta venäläiseltä ja näiden kahden kansan historiaa tuntemattomien eurooppalaisten oli parasta pysyä aloillaan, täältä kun nähkääs pesisi tarvittaessa: miehiä löytyi aina Krimiltä Suomeen saakka ja vielä Kiinan rajoilta saakka ja he olivat tottuneet voittamaan. Sitä paitsi Venäjähän se oli pelastanut Euroopan tyrannilta, Napoleonilta, jota se ei uskaltanut eikä kyennyt vastustamaan.

Pidän aika selvänä, että nytkin Ukrainan ja Venäjän sota koetaan Venäjällä perheriidaksi, kuten Puolan-sodat aikoinaan. Kuitenkin nimenomaan Puolan hävittäminen ja orjuuttaminen oli ilmeisesti Venäjän suurin ilkityö viimeisten parin sadan vuoden aikana. Kuitenkin mukana on taas länsi ja läntisyys myös itse riitakapulan osalta.

Epäilemättä läntiseen maailmaan traditioidensa puolesta kuuluva Puola oli malka Puškinin aikana nimenomaan Venäjän itsevaltaisen keisarin, Nikolai I:n silmissä ja sen valtiollisuuden hävittäminen koettiin myös eräänlaiseksi rajanvedoksi läntiseen sivilisaatioon nähden.

Tämä orjuutuspolitiikka oli joka tapauksessa häpeällistä jopa slavofiilisyyteen kallistuvan Aleksandr Solženitsynin mielestä ja jätti hänen mielestään lähtemättömän tahran vanhan Venäjän historiaan kuten myös vanhauskoisten vaino

Kuitenkin Solženitsyn vielä vuonna 1990 kannatti Slaavilaista liittoa eli Venäläistä liittoa, johon olisivat kuuluneet vanhat ””Venäjät” eli iso Venäjä, vähä Venäjä (Ukraina) ja Valkovenäjä. Myös Jeltsinin päämääränä oli tämän yhteyden säilyttäminen, mutta hän ei pystynyt sitä toteuttamaan. Vielä neuvostoaikanahan pelkästään moinen ajatus valtion hajottamisesta oli hyvin radikaali ja suorastaan rikollisena pidetty.

Taipumus ajatella perheyhteyden termein näyttäisi yhä vaikuttavan Venäjällä. Se merkitsee, ettei kyetä hyväksymään ukrainalaisten -tai valkovenäläisten- omaa mielipidettä siitä, miten ja missä seurassa he haluavat elää.

Nyt, kuten aikoinaan Puolan tapauksessa, kysymys on myös lännen ja Venäjän suhteesta. Ukraina haluaa kuulua länteen ja erota Venäjästä. Mikäli joku on asiaa epäillyt, nykyisen sodan pitäisi viimeistään vakuuttaa hänet siitä.

Ne, jotka katsovat vanhan kolminaisen (tai neljäosaisen) venäläisyyden Великая, малая, белая и червоная Русь yhä ehdottomasti olevan ja täytyvän olla olemassa, ovat samassa asemassa kuin aikoinaan ne, joiden mielestä Puola oli ehdottomasti pidettävä Venäjän alaisuudessa, vaatipa tämä sitten vaikka tyrannian menetelmiä ja kansakunnan voimavarojen käyttämistä rikolliseen orjuuttamiseen. Ehkäpä puolalaiset eivät olleet oikeita venäläisiä, mutta kukaties heistä voisi sellaisia vielä tulla…

Puolalaiset puolestaan omaksuivat uhmakkaan kansallislaulun: Puola ei ole vielä kuollut Jesczce Polska ne zginela, saksaksi se tunnetaan nimellä Noch ist Polen nicht verloren(ks. https://www.youtube.com/watch?v=vdYCbAjgfh4 ). Sen esittäminen oli Venäjällä 1800-luvulla rangaistava teko kuten olivat myös ukrainalaisuuteen ja Ukrainaan liittyvät asiat, jopa sen nimen mainitseminen -oli sen sijaan puhuttava Vähä-Venäjästä.

Puolan kansakunnan odotettu ylösnousemus tapahtui sitten ensimmäisen maailmansodan tuloksena ja Ukrainakin oli silloin pari vuotta valtiona. Sen jälkeen siitä tuli pseudovaltio: neuvostotasavalta, jolla kyllä oli jopa oma edustus YK:ssa. Todellisina valtioinahan noita tasavaltoja ei kukaan pitänyt ja niiden rajatkin vedettiin sen mukaan.

Nyt, kun kaikista entisistä neuvostotasavalloista on tullut itsenäisiä, putinistinen imperialismi haluaakin voimansa tunnossa kääntää historian pyörää väkivalloin takaisin päin ja määrätä, mitä kansallisuutta ihmiset saavat tunnustaa.

Ukrainan tapauksessa hänellä näyttää olevan takanaan Venäjän kansan laaja tuki, joka hyökkäyssodan ansiosta on vain kasvanut. Tämä on lapsen psykologiaa: Isä Johtaja on aina oikeassa. Jos hän haluaa, hän antaa yltäkylläisyyttä, jos hänelle ollaan tottelemattomia, hän rankaisee. Perheen ulkopuolisille asia ei kuulu millään oikeudella…

 

Suomen ja Puolan kohtalo

 

 

Suomen vapautuminen, Puolan tuho

 

Kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg (1794-1874) teki merkittävän uran Venäjän armeijassa ja hallinnossa. Paitsi sotilaana, hän toimi myös diplomaattina ja hallintomiehenä ja kunnostautui myös tutkimusmatkailijana. Pitkän ja menestyksellisen uransa ansiosta hän tutustui hyvin moniin aikansa merkittävimpiin henkilöihin. Häntä voi myös pitää suorastaan keisari Aleksanteri II:n henkilökohtaisena ystävänä.

Suomen kenraalikuvernööriksi Berg tuli vuonna 1854, keskellä Krimin sotaa ja siinä ominaisuudessa hän johti Suomen puolustusta englantilais-ranskalaista laivastoa vastaan. Tässä Bergin katsottiin onnistuneen hyvin, ja puolustus järjestettiin innovatiivisesti, käyttäen apuna miinoitusta. Viaporin tykkien lyhyelle kantamalle kenraalikuvernööri ei voinut mitään.

Suomi otti Bergin lyhyellä kaudella otti suuria askeleita eteenpäin niin kulttuurissa, politiikassa kuin taloudessa. Tämä liittyi siihen suureen vapautumiseen, joka oli Aleksanteri II:n kaudelle yleensäkin tyypillistä. Bergillä oli kiistämättömät ansionsa, mutta jo lyhyen kautensa takia hänen roolinsa ei voinut olla ratkaiseva esimerkiksi ”suomalaisuuden synnyttämisessä”.

Sen sijaan Berg sai kantaakseen jarrumiehen maineen, koska hän puolusti tiukasti poliittisen sensuurin säilyttämistä. Journalisti August Schauman on erityisesti tämän vuoksi kritisoinut häntä muistelmissaan. J.V. Snellman ymmärsi paremmin ajan vaatimukset ja korosti Bergin tavoin varovaisuutta Pietarin suuntaan.

Se suomalaisuuden suosiminen, joka näkyi sitten Snellmanin tulossa senaattoriksi, vuoden 1863 kieliasetuksessa ja valtiopäivätyön aloittamisessa vuonna 1863 oli suoranaisessa vaikutussuhteessa Puolan kapinan kukistamisen kanssa.

Eurooppa kauhisteli Puolan kärsimää väkivaltaa ja liberaalisuuden osoittaminen Suomessa palveli Euroopan suuntaan todisteena siitä, ettei Aleksanteri II:n Venäjä ollut barbaarinen eikä edes taantumuksellinen: se hyväksyi liberaalit uudistukset, mikäli alamaiset pysyivät lojaaleina. Mikäli ne nousivat ”rikolliseen” kapinaan, se kukistettiin ja syyllisiä rangaistiin. Suomi sai siis palvella eräänlaisen näyteikkunapolitiikan esimerkkitapauksena.

Bergin toiminta Puolan käskynhaltijana aikana, jolloin Puolan kapina uhkasi paisua eurooppalaiseksi konfliktiksi ja kukaties lopettaa lyhyeen koko Venäjän juuri alkaneen suurten reformien kauden, oli joka tapauksessa epäilemättä hänen uransa vaativin ja vastuullisin tehtävä.

Liberalismi on hyvä asia, mutta siinä on joskus riskinsä. Aleksanteri II:n uudistukset olivat ikään kuin avanneet paineistetun virvoitusjuomapullon: paineen laskiessa alkoi kuohunta, jonka laajeneminen myös muualle valtakuntaan oli perättävissä. Jopa Suomessa tämä oli havaittavissa, kun ns. tammikuunvaliokunnan johdosta syntyi mielenosoituksia, joissa vaadittiin sen sijaan valtiopäivien koolle kutsumista.

Kuohunnan pitäminen kurissa niin Suomessa kuin Puolassa ja sen jälkeen sen lopettaminen oli epäkiitollinen tehtävä, joka varmuudella toi suorittajalleen taantumuksellisen maineen. Sen ymmärrettiin kuitenkin olevan välttämätön koko sen Venäjän liberalisoinnin ja ”länsimaalaistamisen” kannalta, jonka Aleksanteri II oli ottanut tehdäkseen.

Puolan kannalta kapinan seuraukset olivat synkät. Keisarin näkökulmasta kapinallisia ei missään tapauksessa sopinut palkita epälojaalisuudestaan. Sen sijaan voitiin noudattaa vanhaa hajota ja hallitse -menetelmää, joka samaan aikaan tuli voimakkaasti käyttöön myös Suomessa, joskin vähän eri muodossa.

Puolan kohtalo liittyi läheisesti Suomen kohtaloon. Suomalainen valtioviisaus pelasti meille sen, minkä Puola menetti. Näiden kahden maan täysin erilaista kohtaloa yhdistää Friedrich Wilhelm Rembert von Bergin persoona. Hän tunsi molempien maiden tilanteen ja joutui hallintomiehenä toimimaan molemmissa maissa. Hänen roolinsa tutkiminen tältä kannalta on yhä tekemättä.

Kreivi Berg joutui toteuttamaan Venäjän rauhoittamispolitiikkaa Puolassa. Itse asiassa kyseessä oli paljolta rankaisupolitiikka, mutta siihen liittyi myös merkittäviä sosiaalisia uudistuksia. Vaikka vuoden 1863 kapinan tukahduttamista koko Euroopassa ja etenkin Puolassa ympäröi tietty, varsin ansaittu summittaisen ja barbaarisen väkivallan maine, mainitaan asia ”Puolan rauhoittamisen” nimikkeellä myös Pietarin ns. Verikirkon seinille sijoitetuissa tauluissa, joissa marttyyrikuoleman kärsineen ”vapauttajatsaarin” ansiot on lueteltu. Tässä yhteydessä se on siis laskettu hyvän hallitsijan ja marttyyrin ns. hyviin tekoihin.

Aleksanterin jälkimaine on kaikkialla paitsi Puolassa ja Liettuassa, ollut yleensä hyvin myönteinen ja Suomessa häntä suorastaan palvottiin. Niinpä kiinnostavaksi nousee muun muassa se kysymys, toimivatko Puolan ”rauhoittajat”, kreivi Berg ja kenraali Muravjov  (Mihail Nikolajevitš Muravjov-Vilenski eli ”hirttäjä-Muravjov”) vastoin keisarin tahtoa vai nimenomaan hänen suostumuksellaan ja tuellaan.

Kun kreivi Berg saapui vuonna 1863 Puolaan, oli ns. tammikuun kapina täydessä käynnissä. Seutu oli hänelle entuudestaan tuttua, sillä hän oli jo aiemmin palvellut maassa peräti kaksitoista vuotta. Sitä paitsi myös edellinen palvelus siellä oli liittynyt kapinaan, vuoden 1831 kansannousuun, jota Berg oli ollut kukistamassa ja kunnostautunut useissa taisteluissa. Sen jälkeen hän oli toiminut Puolaan sijoitettujen joukkojen päämajoitusmestarina.

Suomeksikin käännetyissä N.E. Wrangelin muistelmissa Bergistä luodaan hyvin kiinnostava kuva (lainaus venäläisen wikipedian mukaan):

Hän oli viisas, kokemuksen taitavaksi tekemä poliitikko, hän oli eurooppalaisesti sivistynyt, kohtelias kuin 1700-luvun markiisi ja viekas kuin vanha kettu. Hän ymmärsi kirkkaasti, mitä seutu tarvitsi, eikä pyrkinyt ainoastaan rauhoittaman maata, vaan myös lepyttämään sitä suhteessaan Venäjään. Mutta häntä vainosivat ”tosivenäläiset” patriootit… ja vanha kettu luovi, yrittäen säilyttää valitsemansa kurssin, vaikka ei aina mennytkään samaan suuntaan…Hän oli kohtelias ja tahdikas erityisesti puolalaisia kohtaan ja yritti taivuttaa heitä meidän puolellemme.

Mitä tulee Puolan vuoden 1863 (1863-1864/1865) kapinaan, on siitä syytä mainita pari asiaa.

Kuten tunnettua, Puola oli 1700-luvun lopulla jaettu naapuriensa kesken peräti kolme kertaa. Aloitteen tekijänä oli ollut Preussin Fredrik II, jota on myös Fredrik Suureksi kutsuttu. Jakoon osallistuivat Preussin lisäksi Venäjä ja Itävalta. Puola ei antautunut taistelutta, mutta viimeisessä jaossa vuonna 1795 se lopulta hävitettiin kartalta.

Puolaa kohtaan tehty väkivalta oli omana aikanaankin skandaali ja osoitus suurvaltojen moraalittomuudesta ja vanhan komennon mädännäisyydestä. Ranskan vallankumouksen aatteisiin kuului myös kansallinen vapautus ja niinpä Puolan puolustajana nähtiin aina yhä uudelleen Ranska. Tämä perinne jatkui 1860-luvulle saakka ja vielä sen jälkeenkin vuoden 1920 Puolan sodassa.

 Ranskalais-puolalaisen erityissuhteen voi tänäkin päivänä havaita ja perimmältään sillä on geopoliittiset syyt: Puolan ja Ranskan väliin jää Saksa, joka on historiallisesti ollut molempien maiden perivihollinen.

Puolan oikeuksien palauttaminen ei onnistunut edes Napoleonin suuren armeijan voimin vuonna 1812. Vuoden 1831 kapina, jota kukistamaan lähetettiin myös Suomen kaarti, epäonnistui täydellisesti ja Puola (Puolan kuningaskunta, Царство Польское) menetti jo huomattavan osan niitä oikeuksiaan, joita se oli Venäjän yhteydessä Wienin kongressin siunauksella vuonna 1815 saanut.

Vuoden 1863 kapina alkoi ns. tammikuun kansannousulla vuonna 1863. Paradoksaalisesti tämä tapahtui melko pian sen jälkeen, kun uusi vapaamielinen keisari Aleksanteri II oli vuonna 1856 eli pian Krimin sodan jälkeen lakkauttanut edellisestä kapinasta saakka kuningaskunnassa vallinneen poikkeustilan.

Syntyneet salaseurat havittelivat Puolan itsenäisyyden palauttamista ja jopa sille aikoinaan kuuluneiden ukrainalaisten ja valkovenäläisten alueiden liittämistä siihen. Kyseessä oli siis periaatteessa vakava haaste Venäjälle.

Puolahan piti siis sitkeästi ominaan myös laajoja valkovenäläisiä ja ukrainalaisia alueita, joissa asui myös jonkin verran puolalaista aristokratiaa. Se myös liitti niitä itseensä vielä uudelleen syntymisensä jälkeen, vuoden 1920 rajoissaan. Stalin liitti ne sitten Neuvostoliiton vastaaviin tasavaltoihin vuonna 1945.

Puolalaiset kapinalliset patriootit kuuluivat kahteen salaseuraan, ”valkoisiin” ja ”punaisiin”.  ”Valkoisten” johtaja Wielopolski sai jopa keisarin nimittämänä käsiinsä siviilihallinnon johdon, mutta kuohunta jatkui ja vuonna 1861 Puola julistettiin taas poikkeustilaan.

Tammikuussa 1863 kapinalliset järjestäytyivät erityisen keskuskomitean alaisiksi ja joksikin aikaa suoranaiseksi diktaattoriksi nousi muuan Romuald Traugutt. Venäläisiä vastaan käytiin nyt sissisotaa, eikä samanlaista säännöllisten armeijoiden sotaa kuin aikaisemmin.

Trauguttin johtama niin sanottu kansallinen hallitus yritti saada Ranskalta ja Englannilta sekä poliittista että taloudellista ja tarvittaessa jopa sotilaallista tukea. Jälkimmäinen ei onnistunut, mutta poliittista painostusta Venäjää kohtaan kyllä harjoitettiin, vaikka Preussi, joka myös hallitsi puolalaisia alueita, kieltäytyi siihen osallistumasta ja Itävaltakin oli mukana vain vastahakoisesti.

Traugutt julisti kapinallisten hallitsemalla alueella myös sosiaalis-taloudellisia reformeja, jotka suosivat talonpoikia, mutta maa ei todellisuudessa ollut laajemmalti kapinallisten hallittavissa.

Elokuussa 1864 Traugutt teloitettiin, mitä on pidetty kapinan loppuna, mutta sissisotaa käytiin vielä vuoden 1865 puolellakin.

Tässä kannattaa huomioida eurooppalainen ulottuvuus ja erityisesti tuo kääntyminen ulkomaiden puoleen, joka ei tuottanut suoranaista apua, mutta sen sijaan kyllä erittäin paljon Venäjän-vastaista kirjoittelua.  Se herätti Venäjällä voimakkaan vastareaktion.

Aleksandr Herzenin aikalaiskuvausta kannattaa lainata pidemmältikin: Vuonna 1861 Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Hallitus epäili vielä pienen chartan ja hirsipuun välillä, suuriruhtinaan ja Muravjovin välillä, kun sen avuksi tuli voimakas käsi, Euroopan diplomatian käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi altasi yhteiskunnan. Kaikki villi, mikä oli vielä piilossa venäläisen sielun syvyyksissä, paljastui julkeudella, jolle ei ole vertaa uudessa historiassamme. Puolan ja Nuoren Venäjän kimppuun hyökättiin. Vasta silloin hallitus tunsi olevansa tarpeeksi voimakas aloittaakseen kauhean oikeusprosessin ihanteita vastaan (Aleksandr Herzen, Prolegomena, 1867, teoks. Vesa Oittinen (toim.), Venäjä ja Eurooppa, Vastapaino 2007, s.209, käännös Anita Mitroshin).

Tässä siis toistui sama kansallinen loukkaantuminen, joka esiintyy jo Puškinin kuuluisassa runossa Venäjän parjaajille, joka julkaistiin vuoden 1831 Puolan kapinan johdosta: läntinen Eurooppa ei ymmärrä slaavien keskinäisiä perheasioita, eikä sillä ole oikeutta puuttua niihin. Tämä ajatushan on kovin tuttu myös nykyisestä Ukrainan sodasta.

Kansainvälinen painostus torjuttiin siis Venäjällä tiukasti. Kun Ranska ja Englanti, joita myös Itävalta kainosti kannatti, huhtikuussa vuonna 1863 protestoivat Venäjän Puolassa harjoittaman politiikan johdosta, ulkoministeri Gortšakov torjui syytökset perusteettomina ja väitti kapinoitsijoiden olevan itse asiassa ulkomaalaisia vallankumouksellisia eikä edes puolalaisia. Sitä paitsi keisari oli jalomielisesti suonut amnestian niille, jotka laskivat aseensa. Ulkomainen noottienvaihto toistui peräsi kolme kertaa

Mutta luvattu amnestia ai auttanut. Tarvittiin myös kovaa kättä. Kreivi Berg nimitettiin Puolan käskynhaltijaksi eli namestikaksi (namestnik) keväällä 1863. Hänen yläpuolellaan oli aluksi muodollisesti keisarin veli Konstantin, joka kuitenkin poistui pian Puolasta. Tämä lienee katsottu tarpeelliseksi jo siksi, ettei keisarillisen perheen jäsenelle (Herzenin mainitsema suuriruhtinas) koituisi vastuuta siitä likaisesta työstä, joka oli kapinan kukistamiseksi tehtävä.

Valtiopetoksesta oli säädetty kuolemantuomio, jollaisia Venäjällä ei tosin toimeenpantu Nikolai I:n aikana, jolloin ihmisiä sen sijaan enimmäkseen ruoskittiin kuoliaaksi. Malte Rolfin mukaan Berg sai nyt rajattomat valtuudet vangita, teloituttaa ja karkottaa ihmisiä ja takavarikoida heidän omaisuuttaan. Tilanherroille säädettiin raskaita veroja. Saman lähteen mukaan Berg teloitutti 400 henkilöä, lähetti tuhansia karkotukseen ja takavarikoi 1600 tilaa. Näissä luvuissa ovat mukana vain Puolan kuningaskunnan tapahtumat, mutta ei sen sijaan Liettua, jota hallitsi vielä kovemmalla kädellä Muravjov.

William Day, Bergiä suuresti arvostanut ja hänet tuntenut aikalainen kehuu kreivin politiikkaa: Hänen mukaansa kreivin toteuttama politiikka oli tarmokasta, tehokasta ja ankaraa. Tapahtuneiden murhien rankaisemattomuus johtui hänen mielestään suurelta osalta siitä, että poliisissa työskenteli suuri määrä puolalaisia. Näiden tiedettiin olevan niihin nähden välinpitämättömiä, vaikka heidät oli palkattu tukahduttamaan nuo rikokset, joita kohtaan he tunsivat sympatiaa.

Kaikki mahdollinen tehtiin nyt poliisivoiman uudistamiseksi. Puolalaiset kitkettiin vähitellen sieltä pois ja pantiin venäläisiä heidän tilalleen. Tuloksena oli, että henki ja omaisuus tulivat paremmin turvatuiksi, eivätkä Kansallisen Hallituksen salamurhaajat enää päässeet rankaisematta ja valvomatta tekemään rikoksiaan.

Myös rautatiet puhdistettiin ja havaittiin, että ne olivat kapinallisten soluttamat. Tieto joukkojen liikkeistä ja käskyistä lennättimen välityksellä oli ollut arvokasta kapinallisille.

Katolinen usko oli ja on yhäkin puolalaisen isänmaallisen identiteetin ydintä ja niinpä on todennäköistä, että papisto todella oli saatu tavalla tai toisella auttamaan kapinallisia.

Dayn mukaan näin todella olikin ja katolinen papisto, joka oli jesuiittojen vaikutuksen alaista, toimi juuri tuon moraalittomaksi väitetyn veljeskunnan hengessä: monesta luostarista kerrotaan löydetyn myrkytettyjä tikareita, uniformuja, aseita ja ammuksia, joita ei olisi voitu sinne viedä veljestöjen tietämättä.

Tämän johdosta väärinkäytöksiin osalliset rakennukset otettiin viranomaisten haltuun ja esimerkiksi Varsovan bernhardilaisluostarista otettiin osa venäläisten joukkojen käyttöön.

Luostarit, jotka aiemmin olivat nauttineet koskemattomuutta, tutkittiin nyt tarkoin. Immuniteetin turvissa niihin oli kätketty salaisia kirjapainoja. Nyt vallankumouksellinen painotyö halvaantui.

Luostareissa oli ollut paljon muutakin. Santarmisto (joka siis oli mukana vehkeilyssä) oli tehnyt niistä Kansallisen Hallituksen turvapaikkoja ja niihin olivat salamurhaajat voineet paeta vainoojiaan.

Aleksanteri II:n kirjeistä Bergille ilmenee, että hän kannatti täysin rinnoin Bergin politiikkaa ja ilmaisi hänelle luottamuksensa. Hän oli hyvin tiiviissä kirjeenvaihdossa käskynhaltijan kanssa ja lähetti kymmenittäin kirjeitä ja sähkeitä myös Krimiltä. Livadian palatsistaan.

Aleksanteri ilmaisi nimenomaisen kannatuksensa myös Bergin papistoon ja luostareihin sekä santarmistoon kohdistuvia puhdistuksia kohtaan.

Joidenkin arvioiden mukaan Bergin toiminta oli todella niin tehokasta, että kapina saatiin nopeasti hillityksi, mistä vimmastuneet terroristit yrittivät salamurhata hänet Zamoyskin, entisen kapinallisjohtajan palatsista käsin.

Murhayritys epäonnistui, mutta siitä rangaistukseksi koko palatsi takavarikoitiin ja ryöstettiin ja muun muassa sen piano heitettiin korkealta kadulle. Kyseessä sattui olemaan piano, jota myös Chopin oli käyttänyt ja tapaus antoi aihetta kuuluisaan runoon. On epäilty, ettei Berg itse tarkoittanut palatsin vandalisoimista.

Joka tapauksessa keisari, joka aina hartaasti vakuutteli ystävyyttään Bergiä kohtaan, osoitti järkytyksensä murhayrityksen johdosta. Käskynhaltijan tarmo ei hyökkäyksen johdosta ainakaan vähentynyt.

Koska kapinallinen mieliala Puolassa oli verrattain laajalle levinnyttä ja sen havaittiin olevan perinteisesti jo vuosisatojen ajan kytkeytynyt pienaateliin eli szlachtaan, joka oli varsin runsaslukuinen, aikoinaan valtiopäivillä hallinnut luokka, kohdistettiin nyt toimia suoraan tuota luokkaa, vallankumouksen sosiaalista linnoitusta vastaan.

Koko Venäjällä oli talonpojat vapautettu maaorjuudesta vuonna 1861. Puolassa tämä oli vielä tekemättä ja kapinan johdosta vapautukseen yhdistettiin nyt tilanherroja rasittavia ja talonpoikia suosivia piirteitä.

Toisin kuin Venäjällä, talonpojat saivat itselleen koko sen maan, jota olivat viljelleet ja tilanherrat joutuivat maksumiehiksi. Tämä oli tarkoitettu hajottamaan kapinallisten rivejä ja se ilmeisesti myös toimi.

Maareformin sai toteuttaakseen Nikolai Miljutin, joka järjesti myös paikallishallinnon maalla siten, että talonpojat pääsivät siinä määräävään asemaan.

Venäläistämistäkään ei suinkaan unohdettu kapinan kukistamisen arsenaalista. Samaan aikaan kun maareformia toteutettiin, niitä tilanherroja, jotka olivat esiintyneet aktiivisina patriootteina, karkotettiin Siperiaan ja heidän maitaan luovutettiin venäläisille.

Puolan kieli syrjäytettiin myös kaikkialta venäjän tieltä. Varsovan yliopisto muutettiin venäjänkieliseksi ja koululaitosta ala-astetta myöten pyrittiin mahdollisuuksien mukaan venäläistämään. Puolan kielen julkinen käyttö suorastaan kiellettiin ja puolan julistettiin olevan vain venäjän kielen murre. Kansalaisten oli opittava käyttämään kirjakieltä eli venäjää.

Puolan katolista kirkkoa ja erityisesti uniaattikirkkoa vainottiin. Jälkimmäinen suorastaan kiellettiin tietyllä alueella ja saatiin sen kannattajat osittain liittymään ortodoksiseen kirkkoon.

Tätä politiikkaa oli harjoitettu jo Nikolai I:n aikana. Taantumuksellisuudestaan kuulut Pyhän synodin yliprokuraattorit Dmitri Tolstoi ja hänen jälkeensä Konstantin Petrovitš Pobedonostsev kannattivat uskonnollista yhtenäistämispolitikkaa, joka entisestään koveni Aleksanteri III:n aikana. Se oli osa panslavistisen venäläistämisen ideologista ydintä.

Itse Puolan kuningaskunnan (Tsarstvo Polskoje) nimikin pyyhittiin nyt kartalta. Sen sijaan puhuttiin läntisistä alueista ja niiden joukossa Veikselin maakunnasta (ven. Privislinski kraj, puol. Kraj Przywiślański). Näin totaalista kansallista sortoa on vaikea löytää Euroopan uudemmasta historiasta.

Huomattakoon, että suomen kielen oikeuksia ruotsin rinnalla lisättiin erittäin paljon juuri samaan aikaan. Vuoden 1863 kielireskriptin mukaan suomen piti tulla ruotsin kanssa tasa-arvoiseksi 20 vuoden kuluessa. Mitään venäläistämistä ei Suomessa Aleksanteri II:n aikana tapahtunut.

Suomen 1860-luvulla saamia erittäin laajoja ja liberaaleja oikeuksia on tarkasteltava juuri Puolassa noudatetun sortopolitiikan taustaa vasten. Puolan tapahtumilla oli, eurooppalaisen kaikupohjansa takia, suoranaista merkitystä siihen, mitä tsarismi juuri samaan aikaan teki Suomessa ja siihen, mitä tilannetta hyväkseen käyttänyt Snellman ja hänen seuraajansa tekivät Suomessa.

Puolasta tuli suomalaisille ja muillekin varoittava esimerkki ja Puolan kokemista kauhuista Suomessa luettiin vain peiton alla piilossa, kuten Agathon Meurman on muistellut. Suomen ja erityisesti sen keisarin armoihin päässeen suomalaisuusliikkeen oli syytä mitä huolellisimmin varoa herättämästä epäluuloja lojaalisuutensa suhteen.

Ruotsalaista puoluetta vastaan taisteleminen sen sijaan oli myös keisarin silmissä ansiokasta. Sekin oli hajoita ja hallitse-politiikan hedelmiä. Puolassa turvauduttiin sen sijaan talonpoikien suosimiseen aateliston kustannuksella maareformissa. Suomessa, jossa maareformi ei vielä ollut ajankohtainen, vastaava taktiikka kohdistui sivistyksellä alalla suomenkielisiin, jotka myös edustivat etupäässä talonpoikaistoa.

Oli tietenkin odotettavissa, että kovakourainen valtioterrori ja venäläistämispolitiikka nostattavat Puolassa  ja ainakin sen patrioottisessa pienaatelistossa leppymättömän venäläisvihan.

Tätä seikka tuskin kannattaakaan kieltää. Toisaalta venäläisviha oli jo vanhaa perua ja se oli tärkeä osa puolalaisuutta jo viimeistään 1600-luvulta lähtien, todennäköisesti aiemminkin.

Reformipolitiikka ja taloudellinen liberalismi vauhdittivat kuitenkin Puolassa suurta taloudellista nousua, joka liittyi teollistamiseen ja uuteen yhteiskunnalliseen luokkajakoon, jossa szlachtan rooli yhä menetti merkitystään. Kävi siis hieman kuten Suomessa, jossa varallisuus myös muutamassa vuosikymmenessä lisääntyi tavattomasti, joskin se yhä jakaantui hyvin epätasaisesti.

Puolalaiseen 1800-luvun jälkipuoliskon aatehistoriaan kuuluu kyllä suuntaus, joka julisti tiukkaa venäläisvastaisuutta ja vaati puolalaisia pysymään aina loitolla venäläisistä. Moni puolalainen esimerkiksi palveli armeijassa upseerina, mikä oli sangen yleistä siihen asti, kunnes Dmitri Karakozovin keisaria vastaan vuonna 1866 suunnatun attentaatin jälkeen heidän määräänsä alettiin rajoittaa, vaikka Karakozovin jutusta ei löydettykään ”puolalaista jälkeä”.

Kiivaimpien patrioottien mielestä oikean puolalaisen oli myös upseerina palvellessaan asemassa kieltäydyttävä kaikesta yhteistyöstä venäläisten kollegoiden kanssa. Jälkimmäiset leimattiin moraaliltaan ala-arvoisiksi kelmeiksi. Puolalaisuuden ja venäläisyyden välisestä kitkasta löytää myös aineistoa Dostojevskin teoksista, joissa usein esiintyy tyhmänylpeä, mutta pinnallinen puolalaistyyppi.

Tässä on hyvä muistaa, että puolalaiset sijoittivat itsensä läntiseen Eurooppaan, muun muassa siksi, että olivat katolisia, mutta myös muiden historiallisten instituutioiden takia. Puolahan oli ollut pitkään unionissa Saksin kanssa ja siellä oli vallinnut länsimaistyyppinen feodalismi, toisin kuin Venäjällä, jonka puolalaiset ja monet muutkin eurooppalaiset leimasivat ”aasialaisuuden” takia ala-arvoiseksi.

Myös muodikkaista rotuteorioista löydettiin tuohon aikaan tukea puolalaiselle kansallisylpeydelle, joka vaati myös erottautumista alempiarvoisena pidetystä venäläisyydestä. Frantisek Duchinski -niminen kirjoittaja väitti, etteivät isovenäläiset ole edes oikeita slaaveja, vaan alempiarvoista, suomalaisista ja tataareista koostuvaa sekakansaa.

Myös itse V.O. Kljutševskin, ajan ehkä huomattavimman venäläisen historioitsijan johtopäätökset tukivat tätä käsitystä. Hänen mielestään suomalainen aines käsitti peräti 80 prosenttia venäläisten perimästä.

Venäläiset slavofiilit ja panslavistit maksoivat potut pottuina ja nimittivät puolalaisia slaavilaisten kansojen juudakseksi .

Kuitenkin hyvin merkittävänä pidetään Puolan tämän ajan aatehistoriassa positivismin nimellä tunnettua suuntausta. Nimi oli peräisin suoraan sosiologian perustajaksikin mainitulta Auguste Comtelta. Tälle suuntaukselle oli ominaista ideologisen kiihkon välttäminen ja realismiksi nimitetyn asenteen omaksuminen maailmaan .

Jo vuonna 1855 kuolleen Adam Mickiewiczin perintö toki yhä säilyi ja sen mukana hänen ajatuksensa Puolasta kansojen Kristuksena, joka on surmattu, mutta nousee kerran haudastaan. Tälle sukua oli ajatus puolalaisuudesta ennen muuta yleisenä kapinallisuutena sortovaltaa vastaan: kaikkialla, missä epäoikeudenmukaisuus ja tyrannia sortivat ihmisiä, olivat myös ainakin hengessä paikalla myös puolalaiset, jotka puolustivat sorrettuja.

Leppymispolitiikalla Venäjään nähden (ugoda) oli kuitenkin myös oma kannatuksensa, mitä edesauttoi Puolan sangen huomattava taloudellinen nousu 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sen sijaan yritykset pyyhkiä kerta kaikkiaan pois puolalainen identiteetti ja pakottaa puolalaiset omaksumaan venäjän kieli ja ortodoksinen uskonto eivät menestyneet lainkaan.

Kreivi Bergin hahmo, huolimatta hänen kovista otteistaan, ei näytä muodostuneen Puolan historiassa kielteisyyden symboliksi. Berg mainitaan yleensä vain lyhyesti ilman epiteettiä toisin kuin ”Hirttäjä” Muravjov, ”Vilnan pyöveli”. Berghän pyrki myös parantamaan puolalaisten suhteita venäläisiin.

Mitä tulee Bergiä innoittaneeseen ideologiaan hänen toimiessaan Puolan rauhoittajana, voimme hyvällä syyllä arvioida, ettei saksalaista perinnettä edustaneen Bergin kohdalla kyseessä ollut mikään slavofiilinen halu venäläistää ja rangaista ”slaavien Juudasta”, vaan se, mikä oli arvioitu Venäjän valtioedun mukaiseksi. Ehkäpä Bergistä voi käyttää samaa epiteettiä, jota Pertti Luntinen on käyttänyt F.A. Seynistä kirjoittamassaan elämäkerrassa. Kirjahan on nimeltään F. A. Seyn : a political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland.

Berg, kuten sittemmin Seyn ja myös esimerkiksi Mannerheim olivat noita keisarille ja imperiumille uskollisia vierasheimoisia, etenkin saksalaisia, joita oli keisarin palveluksessa tuhansittain ja jotka kaiken kaikkiaan olivat aina luotettava joukko, silloinkin kun kotimaiset voimat olisivat voineet olla vaarassa joutua puoluekiihkon valtaan.

Seyn on Suomessa noussut kyynisen ja pahantahtoisen imperialistin perikuvaksi, mutta ei uskollisuus keisarille vielä merkinnyt petosta sorrettuja kansoja kohtaan. Ajatelkaamme vain Mannerheimia, jolla oli myös Suomen kaudellaan aina Nikolai II:n kuva yöpöydällään.

Bergin ja keisarin suhteet ansaitsisivat lähempää tutkimista. Hiljattain Bergin erittäin laaja arkistokin on kopioitu Suomeen. Venäläisen ohella siinä on runsaasti ranskankielistä (mm. kirjeenvaihto keisarin kanssa) ja tietenkin myös saksankielistä materiaalia.

Suomalaisten hyvin tuntema Berg palveli sentään aikanaan myös siinä eurooppalaisen politiikan kipupisteessä, jossa todennäköisesti osaltaan ratkaistiin, saattoivatko Venäjän liberaalit reformit jatkua ja säilyisikö eurooppalainen rauha vai syntyisikö taas samanlainen interventiorintama, joka tuolloin oli tuoreessa muistissa Krimin sodan ajalta.

Lienee turha sanoakaan, että paralleelit 1860-luvun ja nykyajan välillä ovat hätkähdyttävät. Venäjällä näyttää olevan merkittäviä oppimisvaikeuksia sikäli kuin asia koskee sen ja veljeskansojen suhteita.

Puola joutui onnettomuudekseen 1863-64 kapinan jälkeen kokemaan vielä puoli vuosisataa kansallista sortoa ennen kuin se palautettiin Euroopan kartalle.

Tässä tulee mieleen, että sekä Puolan että Ukrainan kansallislauluilla on samanlainen nimi: Vielä ei Puola ole mennyttä/ Vielä ei Ukraina ole tuhoutunut( Jeszcze Polska ne zginela/Ще не вмерла України). Monisatavuotinen venäläistäminenkään ei pysty tuhoamaan kansakuntia, niiden välit se kyllä turmelee.

Mikä tässä niin vaikeaa on?