Kuuluimme kerran samaan valtakuntaan

 

Pelastettu Euroopalle?

 

Antti Blåfield, Erja-Outi Heino, Puola on samaa maata. Siltala 2025, 312 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä kirja on sangen tarpeellinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, jos nyt myös epäkiinnostavaa. Kullekin tarpeidensa mukaan, kuten vanha preussilainen maksiimi sanoi. Puutun itse vain sellaisiin paikkoihin, jotka kiinnostavat ja herättävät ajatuksia. En kirjoita tässä kirja-arvostelua.

Kirjan onnistunein ja tarpeellisin osa liittyy sen historiaosastoihin. Puolan historia ja Suomen/suomalaisten kosketuskohdat siihen on meillä nykyään lähes täysin unohdettu, vaikka niistä kirjoitettiin paljonkin ennen voime sotia. Otan esimerkiksi vain Pentti Renvallin tulkinnan Nuijasodasta ja Arvi Korhosen Hakkapeliittain hisyorian, jossa ehdittiin vain Puolan sotiin.

Myös puolalaisia historiaromaaneja julkaistiin suomeksi, esimerkiksi Sienkiewiczin ”Tulella ja Miekalla”, ”Ristiritarit” ja paljon muutakin. Sotien jälkeen Puolan historia on meillä palvellut lähinnä varoittavana esimerkkinä: juuri noin ei idänsuhteita pitänyt eikä saanut hoitaa…

Onhan suomeksi toki hyvinkin tarkoin kuvattu sitä Puolan suurta onnettomuutta, jonka ruotsalaisten invaasio 1600-luvulla aiheutti ja joka tunnetaan Puolassa nimellä ”Vedenpaisumus”. Sitä käsittelee ennen muuta Peter Englundin teos Kaarle X Kustaasta, ”Voittamaton”, mutta eihän sitä ymmärretä Suomen historian osaksi.

Meidän näkökulmamme Puolaan on ollut sen rooli aggressiivisena vihollisena Liivinmaalla ja toisaalta sen potentiaalinen rooli tukijana Venäjää vastaan. Tämän kirjan kirjoittajille Puola on ikuinen uhri ja suomalaiset mukana sen kiduttamisessa, ”vedenpaisumuksesta” karoliinien retkiin.

Myös Vaasan sukua pidetään tässä kirjassa Puolalle onnettomuutena, mikä on ilmeinen kärjistys, kuten voi havaita jo siitä Sigismundin pylväästä, joka seisoo Varsovan kuninkaanlinnan edessä. Kyllä kyseessä oli myös Puolan suuruuden aika, mikä siellä ymmärretään.

Kirja on muuten sangen Varsova-keskeinen, mikä saa unohtamaan sen, että aiemmin keskus oli Krakovassa ja Vilnassa n(ks. Vihavainen: Haun rautasuden kaupunki tulokset), joiden rooli ja näkökulma asioihin on ollut Puolan historiassa tärkeä ja omaleimainen.

Kirjan nimessä on tietenkin viittaus Jaakko Okkerin ja Juha Tantun kirjaan ”Puola on toista maata”, joka ilmestyi jo puoli vuosisataa sitten ja jota en ole lukenut. Joka tapauksessa jo sen nimi on huomionarvoinen. Kaikkien maiden historia on ainutlaatuinen, mutta Puolan on kyllä tavallista ainutlaatuisempi. Ja traagisempi. Se on ollut eri maata.

Kansakuntien historiatietoisuus vaihtelee. ei ole harvinaista, että yhteiskunnan äkkiä muuttuessa perusteitaan myöten saatetaan historia pääpiirteittäin jopa unohtaa. Sehän ei enää näytä nykypäivälle mitään antavan eikä mitään selittävän maailmassa, joka on perin juurin uudistunut.

Sitä paitsi historiaa saatetaan ruveta häpeämään, koska se paljastaa kiusallisesti sen, miten vanhentuneita asenteita ja arvoja menneiden vuosisatojen ihmisillä on ollut. Parasta olisi päästä siitä kokonaan eroon, mikä vaikuttaa helpolta vaihtoehdolta, koska se käy päinsä pelkän tyhmyyden avulla. Meillähän asiat ovat tällä mallilla.

Toisaalta menneisyydestä voidaan yrittää oppia kansallisen menestystarinan avaimia ja ainahan sieltä myös löytyy uhripääomaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Ei ole kansaa, jolle ei olisi vääryyttä tehty.

Venäjällä Nikolai Karamzin kiteytti Aleksanteri I:lle vuonna 1811 antamassaan muistiossa ”Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä” (Zapiska o staroj i novoj Rossii, on suom., ks. Vihavainen: Haun karamzin tulokset) historian opetukset, jotka vaativat ehdottomasti itsevaltiuden jatkamista ja perustuslakihullutusten unohtamista.

Brežnevin Neuvostoliitto taas rakensi Suuren isänmaallisen sodan kulttia ja julisti yhtä falskisti kuin vaateliaasti: ”Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu”. Todellisuudessa puolet historiasta unohdettiin ja toinen puoli tungettiin äärimmäisen ahtaaseen Prokrusteen vuoteeseen.

Putinin Venäjän historiapolitiikka on nyt omaksunut nämä molemmat perinteet. Mitään ei ole opittu eikä mitään tunnustettu. Se on surullinen tarina.

Mutta Puola on toki toista maata. Se on vanha suurvalta, joka on elätellyt paluuta ”oikeaan” rooliinsa, jopa mahtavan ”Intermariumin” (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset) suuren alueen johtajana, niin idän kuin lännen haastajana. Sen voimat ja taito vain ovat olleet aivan riittämättömät.

Puolalaisten historiatietoisuuden voiman aistii Varsovassa joka askeleella, ainakin tuolla Kuninkaantiellä, joka sijaitsee uudelleen rakennetun kaupungin sydämessä. Sadat muistotaulut ja kymmenet patsaat eivät anna unohtaa menneisyyttä, josta rakennettu kuva keskittyy syystäkin kansakunnan marttyyriuteen, sankaruuteen ja ylösnousemukseen.

Käsillä oleva kirja selostaa Kuninkaantien historiallista sanomaa sivukaupalla ja täytyy todeta, että se tekee sen onnistuneesti. Varsovan-matkailijan kannattaa ehdottomasti lukea selostus.

Kuten käsillä olevan kirjan kirjoittajat huomauttavat, puolalaisten historiakuva on romanttinen. Se on Mickiewiczin (ks. Vihavainen: Haun mickiewicz tulokset) ja Kosciuszkon Puola, Kansojen Kristus (ks. Vihavainen: Haun kansojen kristus tulokset) ja vapauden ja oikeuden esitaistelija kaikkialla maailmassa. Olla puolalainen ja kapinallinen on sama asia.

Kansallislaulun, Dabrowski-masurkan sanat (ks. Vihavainen: Haun ne zginela tulokset) palauttavat mieleen jopa Napoleonin ajan poliittisen historian. Historiamaalarin kuvaama Grunwaldin (Tannenbergin) voitto saksalaisista ritareista 1410 oli taas historiallinen virstaylväs, johon teutonien itäinen ekspansio, Drang nach Osten, katkaistiin pitkiksi ajoiksi.

Puolalaisten harrastama monumentaalinen historiamaalaus tuo mieleen ranskalaisen 1800-luvun vastaavat ilmiöt. Vastaavalla tavalla, ihannoiden ja paisutellen käsittelevät historiaa myös Sienkiewiczin suuret historiaromaanit. Suuri menneisyys on rekonstruoitu romanttisiin kuviin, jotka jokainen tuntee.

Ranska on Puolalle läheisin ulkomaa. Maita ja kansoja ovat lähentäneet ennen muuta vihollisuus niin Saksaa kuin Venäjääkin kohtaan. Poliittisesti ja jopa kulttuurisesti maat ovat olleet yllättävän läheisiä ja sattuneesta syytä puolalaiset nimet ovat Ranskassa varsin yleisiä tänäkin päivänä.

Ranskassa tilanne historiarintamalla on muuttunut, kun havaittiin, että on tullut problemaattiseksi kertoa koulujen oppikirjoissa, että ”gallialaiset, muinaiset esi-isämme” tekivät sitä tai tätä. Ranskalaisista yhä suuremman osan esi-isät eivät olleet muinaisia gallialaisia.

Puolalaisten esi-isät sen sijaan ovat olleet puolalaisia niin usein, kuin voidaan kohtuudella vaatia. Puola on nyt maailman kansallisesti ”puhtaimpia” maita, vaikka se menneisyydessä oli tässä suhteessa aivan erityisen kirjava.

Nuorisolle Puolan historialla näyttää kuitenkin olevan yhä vähemmän merkitystä, samoin kuin katolisuudella, jota pitkiä aikoja pidettiin puolalaisuuden välttämättömänä kriteerinä.

Mutta onko Puola nyt ihan oikeasti ja perusteitaan myöten muuttunut? Onko se nyt ”samaa maata” kuin koko edistyksellinen Eurooppa, tuo arvojen suurvalta?

Eihän se ole, minkä osoittaa jo uskonnon rooli puolalaisten elämässä. Trendi on toki kohti maallistumista ja nuoriso johtaa muutosta, tietenkin. Kuitenkin uskonnollisuutta kuvaavat lukemat ovat Puolassa aivan toista luokkaa kuin muualla Euroopassa ja patriotismin ja nationalismin suhteen ero näyttää olevan varsin samansuuntainen.

EU:ssa Puola on ollut murheen lapsi ja se on rankaissut puolalaisia väärinajattelusta ja jopa demokratian vastaisuudeksi tulkituista synneistä, erityisesti oikeusvaltioperiaatteen loukkaamisesta.

Myös tiedonvälityksen alalla koettiin kauhistuttava ilmiö: valtion omistama yleisradio toimi puolueellisesti vanhoillisten piirien hyväksi. Tällainenhan olisi meillä ja yleensäkin Euroopassa (oikeassa) mahdottomuus.

Tekijät arvelevat puolalaisten kansallisen änkyröinnin lähteeksi alemmuudentunnetta ja närkästystä sen takia, että heitä pidettiin lännessä takapajuisina ja haluttiin pakottaa oikeinajatteluun, myös kansainvälisen rahan voimalla.

Luulen, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Niin sanotun itäblokin romahdettua esimerkiksi George Soros ”Avoimen yhteiskunnan säätiönsä” kautta pyrki miljardien rahoituksella levittämään modernin länsimaalaisuuden hyvää sanomaa myös entisiin kommunistimaihin.

Soroksen ansiosta Venäjälläkin rahoitettiin1990-luvulla hyvin avokätisesti muun muassa yliopistojen tietokonehankintoja ja uudenlaisten näkemysten opettamista. Moderni taide ja muu aiemmin kielletty kulttuuritoiminta oli nyt rahoittajien erityisessä suosiossa.

Reaktio tuli ennen pitkää. Venäjällä se merkitsi kirkollisesti värittyneen obskurantismin nousua chauvinistiseksi valtionuskonnoksi (vrt. Vihavainen: Haun sobor tulokset). Puolassa konservatiivinen nationalismi onnistui myös pääsemään vallan kahvaan, etenkin vanhemman maalaisväestön tuella.

Vuonna 2023 tuli valtaan toisenlainen hallitus. Tekijät selostavat pitkään ja hartaasti sisäpolitiikan koukeroita, joihin saivat työnsäkin puolesta perehtyä Suomen suurlähetystössä vietettyinä kolmena vuotena. He tekevät sen johtopäätöksen, että vaaleissa tapahtunut muutos on historiallinen: Puola on palannut eurooppalaiseen kotiin.

Puolan sisäpolitiikasta puhuen, en tietenkään tiedä murto-osaakaan siitä, mitä kirjoittajat, mutta en sittenkään usko, että suuri historiallinen käänne tapahtuu noin vain.

Kyllä Puola yhä on toista maata ja kannattaa vakavasti pohtia, miksi se on sellainen kuin on, eikä sen sijaan vaipua samanlaiseen historiallisen amnesian tilaan kuin esimerkiksi meillä on tapahtunut. Kirjan laajat historiaosuudet ja jopa Suomen ja Puolan historian rinnastukset antavat tähän hyviä eväitä.

Aivan epätodellisen vaikutelman sen sijaan tekee se kirjan osio, jonka nimenä on ”Omasta kokemuksesta: neuvoja Suomelle”. Kirjoittajat ovat nimittäin tehneet sen johtopäätöksen, että Puola onkin nyt siirtynyt poliittisessa kehityksessään koko Euroopan johtoon: se on palaamassa illiberaaleja piirteitä saaneesta järjestelmästä takaisin demokratiaan.

Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa polarisaatiokehitys sen sijaan näyttää vasta kiihtyvän….

Mitä ihmettä? Onko demokratiamme nyt tai äskettäin ollut vaarassa jonkin ”illiberaalin” suuntauksen vuoksi vai onko se jopa menetetty? Onko tässä nyt kyseessä väärien mielipiteiden julkisen esittämisen salliminen vai mikä se ongelma oikein on?

On oikeastaan kiusallista kysyä näinkin ansiokkaan kirjan lukemisen jälkeen, saako tälle nauraa vai ei ja jos, niin miten paljon?

Mutta mehän eletään uutta aikaa (toisin kuin ennen). Nykyään tällaiset kysymykset kuuluvat Euroopassamme kaikkein olennaisimpiin.

Kirja on silti lukemisen arvoinen ja tämä viimeksi mainittu lukukin on aivan hykerryttävän hauska. Suosittelen.

Russofofian synty

Russofobian synty

Suuri Venäjän imperiumi on aikojen saatossa ollut monien kansojen kotina. Sikäläiset patrioottiset tahot ovat aina korostaneet tämän yhteiselon vapaaehtoisuutta ja molemminpuolisesti edullista luonnetta. Tänäänkin Venäjällä hyvin suositun Lev Gumiljovin mukaan Venäjä ei ole kansallisvaltio, vaan ennen muuta euraasialainen tila, jonka kansat kuuluvat luonnostaan yhteen ja elävät symbioosissa keskenään.

Euraasialainen perusolettamus tuo tietenkin mieleen neuvostoajat, jolloin todisteltiin Neuvostoliiton kansojen kuuluvan jopa niin tiiviisti yhteen, että ne muodostivat historiassa uudenlaisen yhteisön: yhtenäisen neuvostokansan.

Ajatus Venäjän väkivallattomasta ja altruistisesta luonteesta on neuvostoaikaa vanhempi ja sitä voidaan pitää slavofiilien 1840-luvulla keksimänä. Samaan aikaan alettiin sekä lännessä että kaltoin kohdellussa Puolassa esittää syytöksiä Venäjästä ”kansojen vankilana”. Kansainvälisessä politiikassa Venäjän oletettuun epäitsekkyyteen ja jalomielisyyteen vastattiin ylenkatseella ja kiittämättömyydellä.

Tuossa tilanteessa runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev otti käyttöön uuden käsitteen ”russofobia”. Russofobia tulkittiin moraalisen alempiarvoisuuden ilmaukseksi ja jotkut hengenmiehet innostuivat jopa selittämään, että Venäjän ja russofobisen lännen vastakohtaisuus heijastaa syvimmältään Kristuksen ja antikristuksen välistä suhdetta.

Ikävä kyllä, russofobeja riitti Venäjälläkin. Ennen kaikkea heitä löytyi Puolasta, jossa patriooteilla oli oma tulkintansa siitä, mikä kansa edusti hyvän ja mikä pahan voimia. Adam Mickiewiczin mielestä kansojen Kristus oli Puola, joka oli ristiinnaulittu ja tapettu, mutta tulisi nousemaan kuolleista jeszcze Polska ne zginela, lauloi kansa uhmakkaasti –ei Puola vielä ole hävinnyt… Kristuksen antipodi oli Venäjä.

Ukrainalaiset kehittivät oman muunnelmansa russofobiasta. Hurjimpien ukrainalaisten patrioottien mielestä isovenäläisillä (moskal) ei ollut rodullisestikaan mitään tekemistä jalojen ukrainalaisten kanssa. Isovenäläiset olivat joka suhteessa täysiä barbaareja ja tämä selittyi heidän rodullisesta perimästään, joka oli kahdeksankymmentä prosenttisesti suomalaista…

Toisin kuin vaikkapa puolalaisilla, suomalaisilla ei 1800-luvulla ollut mitään valittamista asemastaan keisarikunnan yhteydessä. Päinvastoin se tunnustettiin niin edulliseksi, että sen menettämistä syystäkin pelättiin kaikissa piireissä.

Suomalaiset yrittivät kunnostautua lojaalisuudellaan ja lähettivät pienen Suomen kaartinsa sekä puolalaisia kukistamaan että Turkkia vastaan taistelemaan. Asevelihengessä ei ollut moittimista ja suomalaisia sykähdytti, kun suuriruhtinas tervehti heitä suomeksi ”Suomi-poika, saatana, perkele!”

1800-luvulla suomalaisten ja venäläisten suhteet olivat hyvät, joskaan eivät läheiset. Kirjassani ”Itäraja häviää” olen kuvannut sitä itsepintaista ”Kiinan muuria”, joka piti suomalaisia ja venäläisiä välimatkan päässä toisistaan. Ennen muuta se lienee heijastellut sitä taustalla jäytävää pelkoa, jota pienempi osapuoli tunsi asemansa haavoittuvuuden takia. Vihaa se ei kuitenkaan ollut. Erillisyys saattoi sen sijaan ehkäistä kansallisten ristiriitojen –kansallisuusvihan- syntyä tai ainakin hidastaa prosessia.

Suomalaiset ja venäläiset todella säilyttivät 1800-luvulla toisiinsa yllättävän suuren etäisyyden. Kontaktien suhteellisesta vähäisyydestä todistaa jo se, että vuosisadan vaihteessa, kun Suomi oli kuulunut keisarikuntaan jo lähes sata vuotta, oli täällä vain noin kuusituhatta venäläistä, mikä muodosti vain 0,2 prosenttia maan väkiluvusta. Lisäksi tulevat tilapäisesti oleskelleet sotilaat.

Näissä oloissa matka Pietariin sisälsi vielä melkoisesti eksotiikkaa. Suomalaisten sanomalehtien Pietari-kirjeet ennen vuotta 1890 antavat suorastaan yksiselitteisen valoisan kuvan keisarikunnan pääkaupungista. Suomalaiset vieraat kuvasivat Pietaria yhä uudelleen paitsi mahtavaksi ja rikkaaksi, myös mallikelpoiseksi. Kansalaisten ystävällisyys, kohteliaisuus ja järjestyksen erinomaisuus kelpasivat heidän mukaansa esimerkiksi niin helsinkiläisille kuin muillekin Euroopan kansoille.

Vaara väijyi kuitenkin taustalla. Pietarin-kävijä saattoi omin silmin havaita, että Suomi-neito oli nyt saanut ”sulhasen, joka sekä halusi että pystyi syleilemään sen hengiltä”. Tuon haluamisen saattoi todeta lukemalla lehtiä, joissa nationalistit paheksuivat suuriruhtinaskunnan oikeuksia ja parjasivat sen oloja. Kyvystä taas todistivat pääkaupungin valtavat mittasuhteet ja sen määrättömät rikkaudet. Ja Pietarikin oli vain pieni osa valtavaa imperiumia.

1800-luvun lehdistön Pietarin-kirjeiden kuvaukset suomalais-venäläisisistä suhteista ovat suorastaan herttaisia. Toisenlaiset tunnelmat tulevat vastaan silloin, kun luetaan venäläisen lehdistön, erityisesti Novoje Vremjan ja Moskovskije Vedomostin Suomi-kirjoittelua. Siellä Suomi esiintyy separatististen, kaksinaamaisten lurjusten maana, jossa venäläisyyttä sorretaan ja pilkataan. Kaikkein vähäpätöisimmätkin todisteet suomalaisten ”russofobiasta” kelpasivat Venäjän nationalistisille lehdille niiden vedotessa tilaajiensa loukattuun isänmaallisuuteen.

Kuten tunnettua, suuriruhtinaskunnan ja emämaan välit turmeltuivat sitten pahoin Helmikuun manifestin ja sen jälkeen järjestettyjen kampanjoiden yhteydessä. Todellista yleistä venäläisvihaa ei maassamme kuitenkaan vielä tässäkään vaiheessa kehittynyt ainakaan laajemmissa piireissä. Sekä vuosien 1905-07 vallankumouksen että vuoden 1917 Helmikuun vallankumouksen aikoihin suomalaiset ja venäläiset vielä iloitsivat yhdessä sen hallinnon kaatumisesta, joka oli sortanut niin Venäjän kansaa kuin Suomen oikeuksia. Suomen venäläistäjät, Seyn ja Borovitinov joutuivat venäläisten eikä suomalaisten koston uhreiksi.

Venäläisellä taholla oli kuitenkin jo 1800 luvulla ja myös suomalaisella taholla 1900-luvulta alkaen tehty jo runsaasti esitöitä sille russofobian purkaukselle, joka Suomessa viimein tapahtui vuosina 1917-1918.

Fobiapuheita

Russofobia

Dostojevskin Tjuttševin ja Herzenin tapaisilla venäläisillä patriooteilla oli tapana kirjoittaa varsin pilkallisesti eurooppalaisesta pikkuporvarillisuudesta. Samaan aikaan heitä loukkasi eurooppalainen ylemmyydentunto ja kiittämättömyys. Olihan Venäjä sentään vapauttanut Euroopan Napoleonin tyranniasta ja kohdellut voitettujakin kiistattoman jalomielisesti. Mistä siis vihat?
 Yksinkertainen selitys tähän ongelmaan oli, että venäläiset olivat objektiivisesti oikeassa ja siksi myös venäläisten sopi paheksua ja halveksua Eurooppaa, kun se taas toisin päin oli aivan sopimatonta.
Fjodor Tjuttšev, hän joka lausahti kuuluisan ajatuksen Venäjän ymmärtämisen mahdottomuudesta, uskoi asian ytimen olevan siinä, että Euroopan ehtyvä kulttuuri ei kyennyt ymmärtämään seuraajaansa, Venäjää, joka olisi sen hautaava kuten lapset joutuvat tekemään vanhemmilleen. Eihän Kreikkakaan kyennyt ymmärtämään Roomaa.
Vastaava ajatus oli Dostojevskillä, joka kyllä väitti venäläisten rakastavan Euroopan pyhiä hautoja ja suuria muistoja. Mutta nyt ne kuuluivat menneisyyteen.
Ymmärtämätön, itsekäs, pikkumainen ja tyhmänylpeä Eurooppa ei kyennyt näkemään sitä suuruutta, joka piili venäläisessä kyläyhteisössä. Se näki vain ryysyiset ja oppimattomat talonpojat ja oman pinnallisen järkensä mukaisesti uskoi olevansa niitä ylempänä.
Venäläiset patriootit olivat usein vilpittömän hämmästyneitä ja loukkaantuneista siitä, ettei Eurooppa uskonut myöskään Venäjän politiikan epäitsekkyyteen. Kirjailijan päiväkirjassaan Dostojevski purki loukkaantumistaan sen johdosta, että Euroopan vallat ryntäsivät riistämään Venäjältä sen Turkin sodan voittojen hedelmät.
Eurooppalaisen politiikan järjestelmä taisi todella olla aika kyyninen. Liian vahvaksi kasvava valtio sai aina vastaansa muiden muodostaman koalition, mikä palautti voimatasapainon. Asia ei kuitenkaan koskenut vain Venäjää, joka itse oli tässä pelissä mukana täysin rinnoin.
Venäjän kasvava mahti synnytti pelkoa ja ranskalaisia ja englantilaisia heräteltiin huomaamaan tilanteen vaarat julkaisemalla melko karuja kuvauksia elämänmenosta Venäjällä. Alan klassikko on markiisi de Custinen kuvaus Venäjältä vuodelta 1839.
Tokihan Venäjää tämänkin ajan kirjallisuudessa paneteltiin, mutta kaikkia kauhutarinoita ei suinkaan tarvinnut keksiä. Jo pelkästään Puolan lukuisten kapinoiden kukistamiseen liittyi aivan kylliksi hiuksia nostattavia tapauksia.
Vastaavaa olisi kyllä voinut löytää myös vaikkapa Irlannista tai Euroopan valtojen siirtomaista, mutta tämä on taas toinen juttu. Kyllä Venäjän pelolle oli täysin ymmärrettäviä syitä, minkä venäläiset patriootit helposti unohtivat. Tokihan Venäjä ei ollut maailman ainoa imperialistinen ja autoritaarinen maa, mitä lännessä ei aina välitetty muistaa. Toisaalta malka löytyi myös venäläisten patrioottien silmästä.
 Jo 1800-luvun puolivälissä alettiin ainakin joskus käyttää termiä ”russofobia. Sen otti käyttöön Fjodor Tjuttšev. Venäjään kohdistuvaa vihamielisyyttä ja erityisesti pelkoa –johon sana ”fobia” nimenomaan viittaa-  oli Euroopassa tuolloin runsaasti liikkeellä.
Se länsieurooppalainen russofobia, jonka huippu asettuu Krimin sodan aikoihin, on selitettävissä sekä nopeasti vahvistuvan Venäjän aiheuttamalla pelolla että Nikolai I:n autoritaarista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan tunnetulla antipatialla.
Länsi-Euroopassa erityisesti liberaalit pitivät Venäjää taantumuksen suurimpana tukipylväänä ja kansojen vankilana. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kaltaiset radikaalit olivat vähintään yhtä leppymättömiä russofobeja.
1800-luvulla venäläisvastaisuuden keskeisimpiä argumentteja oli se raaka sorto, jolla Puolan vapausliike yhä uudelleen murskattiin. Puolalaiset kehittivät jopa oman kansallisen mytologian, jonka mukaan Venäjän sortama Puola oli kansojen Kristus, sijaiskärsijä, joka sai Euroopan puolesta ottaa vastaan Venäjän iskut, mutta joka vielä kerran nousisi kuolleista.
 Venäjä, Kristuksen piinaajana sai tässä siis lähinnä saatanallisen roolin. Poliittinen vastakohtaisuus innoitti puolalaisia myös selittämään, että barbaariset venäläiset eivät edes olleet oikeita slaaveja, vaan puoliksi suomalaista rotua, mistä heidän barbaarisuutensa juuri johtui. Samaa Suomi-korttia käytettiin myös ukrainalaisten nationalistien keskuudessa. Venäläisten ”suomalaisuus” oli jo tuolloin vanha otaksuma, jolle tukea löytyi aina Nestorin kronikasta saakka. Nykyinen geenitutkimus antaa sille perusteita.
Venäjällä patrioottiset slavofiilit puolestaan selittivät venäläisyyden olevan olemukseltaan väkivallatonta, ihmisrakasta ja suvaitsevaista. Saatanan valta löydettiin sen sijaan läntisestä Euroopasta, johon myös Puola katolisen uskontonsa perusteella kuului.
Myöhemmin, 1900-luvulla russofobian keskus siirtyi poliittisen asetelman muuttuessa Saksaan ja Ruotsiin, jotka pelkäsivät Venäjän tavatonta väestönkasvua ja näköjään loputonta laajenemista.
Saksassa venäläisvaara myös innoitti ajatuksia ”kansojen vankilan” hajottamisesta vapauttamalla Ukraina ja myös Suomi ja muutkin vangitut kansat. 1900-luvun aatehistorian aarteistoon tuli myös kuulumaan ohjelmallinen kansallisuusviha, jota tietyissä vaiheissa varsin estottomasti lietsottiin venäläisiä vastaan.
Saksassa tämä saavutti räikeimmät muotonsa natsien kansamurhapolitiikassa, jota tuskin kannattaa nähdä Euroopan poliittisen- ja aatehistorian normaalina jatkona. Pikemminkin se oli irvokas bifurkaatio, poikkeava kehityskulku, joka tukahdutettiin alkuunsa globaalisella yhteistyöllä.
Suomessa russofobiaa on hyvin vaikea löytää 1800-luvulta. Vaikka venäläisyyteen pidettiin etäisyyttä, siihen suhtauduttiin pikemminkin myönteisesti, kuten ajan lehdistöstä voi todeta.
1900-luvun sortovuosien aikana tilanne muuttui täysin ja vuosien 1917-1918 aikana myös venäläisestä ihmisestä alkoi Suomessakin muodostua hyvin epäsympaattinen kuva. Tämä kuva, johon erityisesti vuosien 1917-1918 kokemukset vaikuttivat, korosti venäläisten hillittömyyttä ja vastuuttomuutta. Oppimaton venäläinen ei ollut pelkästään sivistymätön, vaan jopa sivistyskyvytön.
Anarkistinen bolsevismi kasvoi tämän käsityksen mukaan juuri venäläisyydestä. Vuoden 1918 sota selitettiin venäläiseksi tartunnaksi.
1920- luvun nationalistinen nuoriso pyrki eheyttämään kansakuntaa kansalaissodan jäljiltä korostamalla suomalaisuuden ja venäläisyyden vastakohtaisuutta. Suomalaisen velvollisuutena ei ollut pelkästään irtautua venäläisyyden vaikutuspiiristä, vaan myös nimenomaan vihata sitä.
On jossakin määrin kiistanalaista, missä määrin tämä russofobinen kansalaisuskonto todella saavutti yleisönsä. Mikäli sillä oli menestystä suppeiden ylioppilaspiirien ulkopuolella, lienee syytä pikemminkin etsittävä Neuvostoliiton omasta politiikasta kuten Inkerin kollektivisoinnista ja Karjalan suomalaisvainoista. Ainakin pelkoon löytyi kyllä syitä ja silloin on vihakin lähellä.
Jo ennen sotaa ja erityisesti sen aikana toiminut mielialatarkkailu sai aiheen todeta, että suomalaiset suhtautuivat hyvin vihamielisesti jo Neuvostoliiton aluevaatimuksiin vuonna 1939 ja erittäin katkerasti Karjalan luovuttamiseen. Todellinen russofobia, ryssäviha, saavutti Suomessa epäilemättömän huippunsa Talvisodan rauhan aikoihin.
Entä onko tuota  ryssävihaa yhä maassamme löydettävissä? Viisimiljoonaisesta joukosta tietenkin löytyy kaikkia kuviteltavissa olevia asenteita ja näkemyksiä. Mielipidetutkimukset osoittavat kuitenkin, että ”hyvin vihamielisesti” suomalaisista suhtautuu venäläisiin hyvin pieni määrä, Helsingin Sanomien pari vuotta sitten tekemän tutkimuksen mukaan se oli kolme prosenttia. Samaan aikaan myönteisesti suhtautuvia oli yli puolet ja neutraalisti asennoituvia kolmasosa.
Tällaisten tulosten valossa ei ole mitään syytä ottaa vakavasti puheita siitä, että ”russofobialla” olisi Suomessa merkittävää roolia. Kansallisuuksien välisessä kanssakäymisessä on kyllä aina enemmän tai vähemmän kitkatekijöitä, mutta niiden syytä kannattaa etsiä muualta kuin jostakin irrationaalisesta vihasta, joka määräisi suomalaisten käyttäytymistä.
Nykyään ”russofobiaa” joka tapauksessa  käytetään Venäjällä laajasti lännenvastaisena yleiskäsitteenä, jolla selitetään, miksi Venäjän politiikkaa vastustetaan, venäläisiä äitejä vainotaan ja venäläisiä sorretaan ja halveksitaan. Tämä on kätevää, koska silloin ei tarvita rationaalisia argumentteja tai analyysiä.
Kuten 1800-luvun slavofiilit, myös ”russofobian” nykyiset määrittelijät ovat selittäneet tuon ilmiön heijastavan Venäjän ja lännen kulttuurien syvää vastakohtaisuutta. Jopa presidentin hallinnon alaisen Strategisten tutkimusten instituutin (RISI) johtajan, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp. Rešetnikovin mielestä tämän ristiriidan ytimessä on, että venäläinen kulttuuri edustaa Kristuksen valtakuntaa ja läntinen liberalismi sen totaalista vastakohtaa. Myös kommunismi oli saman lähteen mukaan eräs russofobian muoto.
Mikäli asia on näin, taitaa näkemysten sovittelu olla paitsi vaikeaa, myös epätoivottavaa. Tilanne muistuttaa siis tässä suhteessa kommunismin aikoja, nyt ei tosin enää edellytetä, että koko maailma olisi jossakin vaiheessa tuomittu tulemaan Venäjän kaltaiseksi.
Sivumennen sanoen, kun kommunismia ja liberalismia pidetään ainakin RISI:n suunnalla saman russofobian ilmentyminä, ansaitsevat Mannerheimin kaltaiset antikommunistit venäläisten patrioottien vilpittömät kiitokset, samoin kuin koko valkoinen liike. Tämä meillä usein unohdetaan.

Vaihteeksi Puolasta

 

Puola ideologiana

Matti Klinge-vainaa sanoi joskus, että Puolan historia on avain koko Euroopan historiaan. Onhan se vähän näinkin ja sen vuoksi on vahinko, mettä meillä sitä tunnetaan niin vähän.

 Puola on taas noussut ripeästi ja sitä voi nimittää keskikokoiseksi suurvallaksi, kuten tehtiin myös maailmansotien välisenä aikana. Perustavampaa kuin talous tai sotilaat, on maan itseymmärrys, sen kulttuuri.

Olemme saaneet todistaa Puolan omapäisyyttä ja ylpeää piittaamattomuutta EU:sta, joka meistä mallioppilaista on ollut pöyristyttävää. Puolan kunnianhimona on sen sijaan ollut olla vapaa ja itsenäinen. Yli sata vuottahan valtio joutui sen sijaan olemaan naapuriensa sortamana ja jopa kartalta pois pyyhittynä.

Suotta ei Puolan kansallislaulussa, Dabrowski-marssissa lauleta, ettei Puola vielä ole kuollut. Näinhän naapurit luulivat ja halusivat asian olevan.

Puolasta voi sanoa, että se on jo käsitteenä poikkeuksellisessa määrin ideologisesti latautunut. Valtiohan se oli 1700-luvun lopulle saakka ja sitten taas 1900-luvulla, ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän ja Puolan sodan jälkeen.

Näiden välisenä aikana, 1800-luvulla ja aivan erityisesti sen jälkipuoliskolla Puola oli ennen muuta idea, jolla ei ollut vastinetta aineellisessa maailmassa. Se oli Venäjän valtakunnan katolisten yhteys, vapauteen pyrkivien henkien yhteys, jopa kansojen Kristus, joka oli astunut alas tuonelaan, mutta tulisi ylösnousemaan, kuten kansallisrunoilija Mickiewicz vertasi.

Venäjään Puola oli sidottu orjuutuksen ja vastarinnan sitein. Puolalaiset eivät pitäneet vastarintaansa pelkästään kansallisen sorron vastustamisena vaan ymmärsivät asian laajemmin ja julistivat venäläisille: ”Meidän vapautemme puolesta ja teidän vapautenne puolesta”!

 Se oli kuuluisa tunnus. Julistettiin jopa, että Puola on kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta. Puolalaisia nähtiinkin aina niin Amerikan vapaussodassa kuin Ranskan eri vallankumouksissa.

Puolalaisuus tunsi olevansa eurooppalaisuutta, läntisyyttä, joka ilmeni selkeimmin katolisuudessa ja siihen liittyvässä kulttuuriperinnössä. Tämä ei miellyttänyt slavofiilejä, jotka lanseerasivatkin käsitteen ”slaavilaisten kansojen juudas”. Kansa, joka oli läheistä sukua, mutta leppymättömän vihamielinen kaikelle sille, mitä Venäjä edusti eli ortodoksialle, itsevaltiudelle ja venäläiselle kansallisuudelle.

Tsarismi, vieläpä meillä palvotun Aleksanteri II:n hahmossa ryhtyi vuosien 1863-1864 kapinan jälkeen kitkemään puolalaisuutta ja venäläistämään maata. Kymmenet tuhannet lähetettiin Siperiaan ja Kaukasukselle, tilat takavarikoitiin, szlachtan vaikutusvalta pyrittiin murskaamaan ja tukeuduttiin samalla köyhiin talonpoikiin.

Puolan kielen virallinen käyttö lopetettiin. Vilnan yliopisto ja Varsovan yliopisto oli suljettu jo edellisen kapinan jälkeen. Varsovan yliopisto oli sittemmin avattu, mutta suljettiin nyt uudelleen.

Puolasta yritettiin tehdä pelkkä rahvaan kieli, jota pyrittiin venäläistämään. Puolalaisista tuli epäluotettavaa väestöä koko Venäjällä ja ylemmät upseerin arvot suljettiin heiltä.

Puolan historiasta tuli jo jakojen yhteydessä vastarinnan ja kapinoinnin historiaa. Vallankumoukselliseen Ranskaan solmittiin suhteet ja Ranska säilyi myös geopoliittisista syistä Puolan tärkeimpänä tukena politiikassa. Puolalaisten emigranttien vaikutus Pariisissa oli suuri sekä maan politiikkaan että koko läntisen russofobian kehitykseen.

Puolan kansan suuri yritys oli Napoleonin retki Venäjälle 1812. Suureen armeijaan kuului noin 100000 puolalaista, suurelta osalta Venäjän armeijasta lähteneitä. Venäjälle tämä oli pyhä sota ja puolalaisille tuskin sen vähemmän pyhä. Napoleon nimitti sitä ”Toiseksi Puolan sodaksi”.

Siinä kävi huonosti ja samoin tapahtui kapinoissa 1830-1831 ja 1863-1864. Puolalaiset survottiin yhä alemmas sorron yöhön. Eurooppa ja erityisesti Ranska yrittivät julkisesti tukea puolalaisia ja valmistautui jopa interventioon, mikä johti Venäjällä suureen chauvinismin aaltoon molemmilla kerroilla. Aleksandr Herzen kertoo asiasta elävästi (ks. Vihavainen: Haun herzen puola tulokset).

Vuonna 1831 jopa Puškin antoi värvätä itsensä puolalaisten vastaiseen rintamaan, mikä teki lähtemättömän tahran hänen maineeseensa vapauden esitaistelijana. Venäläisistä klassikoista Dostojevski osoittaa monessa kohdin olevansa puolalaisuuden suuri vihaaja. Tämä on luonnollista, he edustivat länttä ja katolisuutta Venäjän valtakunnassa.

Myös Puškinille puolalainen on kerskaileva polakki, kitšlivyi ljah. Hänellä oli toki puolalaisia ystäviäkin, mutta länsimaisia ”Venäjän parjaajia” hän ei sulattanut. Faddei Bulgarinista hän sanoi, että puolalaisuus ei sinänsä ole synti, tämä voisi olla vaikka jutku (žid), monet polakit (ljah) olivat kelpo väkeä, mutta kun tuo filuurityyppi (vidocq) ei ollut.

Kun Puola ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi uudestaan, ei kukaan tiennyt, missä sen rajojen pitäisi oikeastaan olla. Vanha Puolan valtio oli ollut tilkkutäkki, joka aikoinaan oli käsittänyt myös Ukrainan ja Valko-Venäjän ja tietenkin Liettuan, joka aluksi olikin ollut johtava osa konglomeraattivaltiota. 1700-luvullahan Puola oli jopa unionissa protestanttisen Saksin kanssa.

Jozef Pilsudski näki Puolan jälleensyntymisen tai ylösnousemuksen suurena kutsumuksena muinaisen mereltä merelle ulottuvan valtakunnan restauroimiseksi. Sitä kutsuttiin nimellä Intermarium, Miedzymorze. Se yhdistäisi Venäjästä, kansojen vankilasta vapautuneet kansat ja ulottuisi lisäksi vielä Balkanillekin. Itse asiassa se yhdistäisi kolme merta: Itämeren, Mustan meren ja Välimeren (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset).

Niin sanottu reunavaltiopolitiikka maailmansotien välisenä aikana kompastui heti riitaisuuksiin: Puola vei Liettualta Vilnan alueen, minkä vuoksi Liettua ei koskaan osallistunut reunavaltioyhteistyöhön. Myös Suomi jäi siitä näkyvästi pois vuonna 1922, kun ns. Varsovan sopimus kaatui eduskunnassa ja kaatoi hallituksenkin. Suomessa ei luotettu Puolaan, joka oli Saksan luonnollinen vihollinen.

Käytännössä Pilsudskin Puola sai puolalaisalueiden lisäksi vain osia Valko-Venäjästä ja Ukrainasta. Se, kuten Puola aina historiansa aikana, oli silmätikkuna sekä Venäjälle että Saksalle ja niinpä maa jaettiin neljännen kerran vuonna 1939.

Tuon ”Versailles’n (!) rujon lapsen” uudelleensyntymistä ei tapahtuisi koskaan, vakuutteli Molotov syksyllä 1939 raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa. Hän viittasi Puolaan sanoilla бывшая Польша entinen Puola. Tämä näyttää tarkoittaneen sitä, että tuo maa oli taas kokonaan ja pysyvästi lakannut olemasta.

Intermariumia kannatti myös Puolan pakolaishallituksen pääministeri Sikorski, joka brittien iloksi sai sitten surmansa lento-onnettomuudessa. Myös länsiliittoutuneet kannattivat puolalaista Puolaa vahvistettuna saksalaisilla alueilla ja ilman noita itäisiä ukrainalasia ja valkovenäläisiä alueita.

 Niinpä Puola siirrettiin parisataa kilometriä länteen, niin sanotulle Curzonin linjalle, jota Englannin ukoministeri oli kannattanut o vuonna 1920.

”Puolassa otimme omaamme”, sanoi Stalin, viitaten siihen, että Neuvostoliitolla hänen mielestään oli oikeus kaikkiin valkovenäläisiin ja ukrainalaisiinkin alueisiin. Kyseessä oli siis kansallisilla perusteilla tehty aluevaatimus, jollaisia myös Hitler harrasti.

Kommunistivalta piti Puolan rivissä ja suhteet Neuvostoliittoon olivat julkisesti hyvät, mutta pinnan alla huonot. Kun Itä-Eurooppa vapautui Neuvostoliiton holhouksesta, syntyi Intermariumin idea tavallaan uudelleen, nyt valtioiden välisen liiton muodossa.

Vyšegrad-ryhmä, johon kuuluu noin 65 miljoonaa ihmistä, edustaa EU:ssakin melkoista voimaa ja on sitä paitsi omapäinen. Sillä on perinteitä jo keskiajalta, joten pohjaa itsetietoisuudelle riittää (ks. Vihavainen: Haun visegrad tulokset).

 Ryhmän voimakkain valtio on tietenkin Puola, jolla yhä on kansallisessa muistissaan säilynyt idea omasta länsimaisuudesta ja jyrkästä kulttuurirajasta itään. Se on maa, jolla on kutsumus ja siinä mielessä se muistuttaa toista katolista maata, Kroatiaa, joka katsoo olevansa antemurale christianitatis -kristillisyyden etuvartio.

Intermarium on kaikkea muuta kuin harmonisen historian omaavien maiden kokoelma. Se on osa kuuluisaa ”tappotannerta”. Ukrainalaisten ja puolalaisten suhteet olivat toisen maailmansodan aikana hyvin vihamieliset ja puolalaisten massamurha Volyniassa ja Itä-Galitsiassa lienee vaatinut 60000-120000 henkeä. Siinä on kansalliselle muistille selvitettävää.

Puola tänään on hyvin nationalistinen maa, kuten muutkin Itä-Euroopan maat. Varsovassa törmää joka askeleella kyltteihin ja patsaisiin, joissa kerrotaan Puolan marttyyriudesta ja vapaustaistelusta, aina Puolan jaoista ja Napoleonin sodasta alkaen, toiseen maailmansotaan saakka.

Historiallinen ja kulttuurinen vihollinen on yhä sama: Venäjä. Saksa on nyt taka-alalla.

 

Meillä suomalaisilla on oma kokemuksemme Venäjästä ja se lähtee eri asetelmista kuin puolalaisten. Puolalaisten ja etenkin sen hallitsevan pikkuaatelin ylpeys oli legendaarista. Alistuminen Venäjän valtaan oli tuskallista ja alentavaa. Meillähän ruotsinkielisetkin lahjottiin lahjoittamalle heille virkatalot vailla velvollisuuksia ja samalla suuret etenemismahdollisuudet Venäjällä.

Suomenkieliset lahjottiin tukemalla heitä kielitaistelussa ja kaiken kaikkiaan autonomia, jonka ei tarvinnut maksaa Venäjälle mitään oli jossakin määrin suorastaan vapaamatkustamista, kuten Suomen-syöjät valittivatkin.

Kuten Agathon Meurman muistelee, Puolan kohtelusta luettiin samaan aikaan kirjoja salaa peiton alla ja pelättiin mahdollista Venäjän vihaa. Kuitenkaan sitä ei lopulta sanan koko merkityksessä koskaan tullut, vaikka sortokaudet olivatkin venäläistämisen alkusoitto. Itse ooppera jäi katsomatta.

En tiedä, millainen maine Puolassa on omilla myöntyvyysmiehillä, Aleksandr Wielopolski ei liene aivan kirotuimpia historian hahmoja. Puolalla ei kuitenkaan ollut Snellmania eikä hän kai olisi siellä menestynytkään.

Itse asiassa Snellman sai kiittää menestyksestään Puolaa, joka samaan aikaan tuhottiin. Snellmanin ja Suomen suosiminen oli näyteikkunapolitiikkaa. Euroopassa kohistiin kovasti puolalaisten kohtelusta.

Meillä on ollut vuosikymmenet tapana onnitella itseämme viisaasta Venäjän-politiikasta, joka todella toi hyvä tuloksia. Kun kelkka on nyt kääntynyt, lienee aika koko menneisyyden uudelleenarvioinnille? Siinä taitaa riittää työkenttää…

Muuten: Puola on hyvin monoetninen valtio 98,84% väestöstä on puolalaisia. Lieneekö jo Euroopan ennätys? Katolisia on 71,30% Venäläisiä 0,04%. Tilanne muistuttaa Suomea 1970-luvulla. Tämäkin asia kaivannee selitystä.

Jos itse kirjoittaisin kirjan reunavaltioista, ottaisin Puolan vertailukohdaksi, johon muita rinnastettaisiin. Me suomalaiset vain olemme pysyneet ja pysytelleet Puolasta niin kaukana, ettei suomeksi löydy siitä paljoakaan kirjallisuutta. Senkin takia kannattaisi ehkä nostaa sitä esille.

Tässä pari kirjallisuusvinkkiä:

Kalervo Hovi, Puolan historia

-Cordon sanitaire ou barriére de l’est

-Interessesphären im Baltikum

Vesa Oittinen (toim). Venäjä ja Eurooppa (Herzenin artikkeli)

Adam Mickiewicz, Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (suom. J. Iivonen)

Johannes Remy, Higher education and national identity: Polish student activism in Russia 1932-1963

 

 

 

 

Profanovin oodeja

Profanovin oodeja

Odi profanum vulgus et arceo

Favete linguis

(Horatius)

Suomessakin erään dosentin seurassa vieraillut Aleksandr Prohanov, venäläinen nationalistikirjailija ja yksi ns. Izborskin klubin kantavista voimista kirjoitti Argumenty i fakty-lehdessä tammikuussa 2015 Suuren isänmaallisen sodan historiografiasta pienen artikkelin, joka kaikessa lakonisuudessaan kertoo olennaisen siitä, miten venäläinen äärioikeisto nyt haluaisi tuon sodan historiaa kirjoitettavan.

Otsikolla ”Unohtuiko voitto?” kirjailija tuohtuneena muistuttaa mieleen, miten Ukrainan pääministeri Jatsenjuk oli sanonut Neuvostoliiton tunkeutuneen sodan aikana Ukrainaan ja fasistiseen Saksaan ja miten puolalaiset olivat ”unohtaneet” kutsua Putinin Auschwitzin vapauttamisen juhlaan, vaikka sen olivat vapauttaneet juuri neuvostojoukot. Tämä tällainen kertoi valmiudesta kirjoittaa Venäjään kohdistuvan vihan takia uusiksi koko historia.

Prohanovin mielestä venäläiset suhtautuivat kummallisesti siihen, miten esimerkiksi Baltiassa puhutaan niin sanotusta miehityksestä. Venäläiset vain valittavat naapurien lyhyttä muistia ja odottavat, että amnesia menisi ohi ja että vapautuksen tuoneita naapureita ruvettaisiin taas suutelemaan, kuten heidän ansionsa oikeasti edelyttävät.

Eivät ne aio tulla järkiinsä. Länsi oli nyt riistänyt Venäjän vaikutuspiiristä sekä Baltian että Puolan ja yritti samaa Ukrainassa. Lepertely ”kiittämättömistä” naapureista oli unohdettava. Näistä naapureista oli tullut osa aggressiivista, russofobista sivilisaatiota. Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi Ukrainassa Venäjä ei ainoastaan vapauttanut sitä fasisteista vuonna 1943, vaan loi koko Ukrainan valtion ja myös Puola sai olemassaolostaan kiittää Leniniä ja neuvostovaltaa…  Entäpä Baltian maat, nämä Hoffmanin kertomusten ”pikkuruiset Zachesit” –nekin syntyivät ”kirotun” neuvostovallan ansiosta täräyttää Prohanov  varsin hämmästyttävästi.

Hyökkäykset Suuren isänmaallisen sodan historiaa vastaan olivat itse asiassa hyökkäyksiä neuvostovaltaa vastaan. Sen koko historiassa kaikkine Gulageineen ja kollektivisointeineen on keskeinen asia kuitenkin voitto vuonna 1945. Traagista on, että monet Venäjälläkin katsovat, ettei Neuvostoliiton hajoaminen ollut onnettomuus, vaan päinvastoin myönteinen asia. Sellaiset ihmiset eivät mitenkään poikkea puolalaisista, ukrainalaisista ja balteista!

Venäläisten onnettomuuksien lähteenä oli heidän oma ideologinen löperyytensä. He tarvitsivat nyt itse uutta näkökulmaa voittoonsa ja koko neuvostokauteen. Kas tällainen se Prohanovin mielestä on:

”Hitler oli saatana ja saatanaa ei voinut voittaa toinen saatana. Sen voi voittaa vain Kristus. Ne kolmekymmentä miljoonaa (sic!) ihmistä, jotka kaatuivat sodan rintamilla olivat kollektiivinen Kristuksen uhri. Karbyšev, Talalihin, Gastello, Matrosov, 28 panfilovilaista –nuo kaikki ovat neuvostopyhimyksiä, marttyyrejä, jotka eivät kaatuneet vain synnyinmaan ja Stalinin puolesta, vaan Kristuksen puolesta.

Tämän muistaen meidän on kuljettava tulevaisuuteen rakentaen koko XXI vuosisadan elämämme Voiton filosofialle eikä vaivauduttava kiinnittämään huomiota poliittisten kääpiöiden hyökkäilyihin.”

Kirjoitus on tietenkin kiintoisa psykopatologiselta kannalta. Puuttumatta siihen, että klassiset neuvostopropagandan sankarit saavat taas kerran kunnian tulla koko kansan taistelun symboleiksi tai siihen, että sodassa Neuvostoliiton puolella väitetään rintamalla kaatuneen (eikä vain kaiken kaikkiaan tuhoutuneen) 30 miljoonaa (eikä Putinin esittämät 25 miljoonaa) henkeä, on artikkelin varsinainen helmi tietenkin siinä, että Stalin ja hänen johdollaan koko neuvostokansa tekivät Kristuksen työtä. Itse asiassa venäläiset (eikä puolalaiset) olivatkin kansojen Kristus.

Tulevaisuuden rakentaminen tällaisen makaaberin filosofian perustalle, erottautuen jyrkästi ”russofobisesta” lännestä näyttää kirjoittajalle väikkyvän ylevänä kohtalona, jonka jumalallisista korkeuksista katsoen pahaisten pikkukansojen omat vähäiset näkemykset eivät ansaitse edes huomiota.

Kyseessä siis on vanha kunnon kansallisbolševismi siinä mielessä kuin Mihail Agurski sen aikoinaan esitti, mutta vahvistettuna uskonnollisella mystiikalla, joka ei kaihda Stalinin esittämistä Jumalan välikappaleena (voisiko Herralle muka mikään olla mahdotonta?).

Idea ei sinänsä ole suinkaan uusi, mutta nyt se näyttää jälleen tunkevan esille ennen tuntemattomalla voimalla, koska valtio tukee senkaltaisia näkemyksiä ja vastustaa kiivaasti Stalinin ja Hitlerin rinnastamista toisiinsa rikollisina diktaattoreina. Tästä on vain askel Stalinin jumalointiin ja täyteen maineenpalautukseen.

Prohanov, Dugin ja muu Izborskin klubin väki kaikkine pesrkärpäsineen ei tietenkään ole samaa kuin virallinen Venäjä. Herättää kuitenkin tiettyjä ajatuksia, kun huomaa, miten suopeita ja huomaavaisia viralliset tahot ovat olleet näille höyrypäille, jotka kuvittelevat voivansa tehdä vaikka Stalinista Jeesuksen, jos niin päättävät. Tässä heijastuu kovin ikävänä kaikessa alastomuudessaan nihilistinen asenne totuuteen: historian kuvitellaan loputtomasti taipuvan poliittisen tarkoituksenmukaisuuden suuntaan. Vaikka eiväthän venäläiset tässä yksin asialla ole.

Nyt tarvittaisiin uutta Solženitsyniä, mutta vanhakin taitaa olla jäänyt varjoon ajan mittelöissä. Aleksandr Isajevitš ei kelpaa oikein kenellekään: liberaaleille hän ei ole kyllin radikaali, vaan haisee jopa slavofiilisyydelle.  Nationalistisille taantumuksellisille hän taas on liian liberaali ja sitä paitsi armoton antistalinisti.  Eipä siis ihme, ettei 1900-luvun vaikuttavimmalle kirjailijalle ole vieläkään pystytetty patsasta. Kuka sen pystyttäisi?

Kun nyt sattuu, että Prohanovin ajatukset kuulostavat kovasti profanaatiolta, otan vapauden yrittää asian johdosta pientä epigrammia:

Prohanov, Profanov! Stultitiae dicens,

peccavis sacrilegiis.

Cave! Non licere bovi constat, quod semper

 Iovi, Optimo Maximo licet et placuit!

Puolan valtiopäivät

Puolan valtiopäivät

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.