Tyhmyys, ylpeys ja ennakkoluulo

 

Tyhmyys ja ennakkoluulo

 

     Tyhmyys kuuluu normaalin ihmisyyden kirjoon ja sen voidaan todeta noudattavan tunnettua Gaussin käyrää, mitä sen ns. syvyyteen tulee.

     Tyhmyyttä ei siis pidä solvaavasti nimittää epänormaaliudeksi, saati poikkeavuudeksi, mikäli ajattelemme sen julkisen toteamisen käyttöä arvottavassa mielessä.

     Itse asiassa siitä on myös pyritty tekemään hyvettä, vaikka en vielä olekaan huomannut erityisiä ylpeilyjuhlia järjestettävän nimenomaan sen kunniaksi. Luulen, että niiden ilmaantuminen on vain ajan kysymys.

     Käytännössä tyhmyydestä on useimmiten kielteisiä seurauksia ja vanhan sanonnan mukaan siitä jopa sakotetaan, mitä lienee pidettävä äärimmäisen epäoikeudenmukaisena ja luulen, että sen seuraukset nykyaikaisessa hyvinvointivaltiossa olisi, jos mahdollista, jäännöksettä siirrettävä yhteiskunnan korvattaviksi.

     Nykyään on joka tapauksessa jo havaittavissa voimakas suuntaus kohti yleistä solidaarisuutta tyhmyyden kanssa ja julkinen valta on yhä useammin pyrkinyt ainakin tekeytymään tyhmäksi, ellei sitten ihan oikeasti sitä ole. Joskus asian laita on vaikea selvittää. Itselleni on jäänyt siitä sangen vaikuttavia muistoja Atlantin tuolta puolen (ks. Vihavainen: Haun tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä tulokset ).

     Tyhmyyttä voidaan todeta ja määritellä eri tavoin, mutta vastaansanomaton sen tunnusmerkki on, mikäli henkilö, joka on havainnut tietyn asian aina seuraavan tietystä toisesta asiasta, ei ota tästä opikseen, vaan jatkaa yhä uudelleen toistaa saman asian toistamista ja odottaa, että saisikin aikaan jotakin muuta.

     Tuollaisessa tapauksessa hylätään se empiirisesti saavutettu informaatio, jota voidaan nimittää ennakkotiedoksi (ks. Vihavainen: Haun ennakkotieto tulokset) ja toimitaan sen sijaan toiveajatteluun luottaen. Töysin alastonta kieltäytymistä  selvien tosiasiooden tunustakisesta on usein havaittavisa. Niisä enemmän tuossa edellisessä linkissä.

      Tässä tulemme myös kysymykseen yleisen ja erityisen suhteesta. Se on periaatteessa niin yksinkertainen, että sen ainakin jonkin tasoista ymmärtämisetä edellytettiin aikoinaan jo lastentarhassa

     On aikakaudellemme syvästi tyypillistä, että asiaa on nyttemmin alettu hämärtää jopa korkeakouluasteella ja alettu salakuljettaa terveen järjen tilalle tyhmyyttä suorastaan kvasitieteellisten doktriinien avulla.

Tästä olen jo joskus blogannut, enkä huomaa asiaan olevan olennaista lisättävää:

 

tiistai 15. toukokuuta 2018

Yleisen ja erityisen suhde aikakautemme oloissa

 

Jospa nyt sentään yleistettäisiin

 

     Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, reaktiona johonkin typeryyteen, ”ei saa yleistää”. Tällöin saattaa kyseessä olla vaikkapa jonkin torvelon käytös, jonka johdosta toinen samanlainen tekee johtopäätöksen: ”no sellaisiahan ne kauhavalaiset/perniöläiset/puumalalaiset nyt ovat!”

     Tässä tapauksessa yleistäjä tekee johtopäätöksensä olemattoman pienen otoksen pohjalta. Useimmiten se onkin tarkoitettu vitsiksi, mutta aika avuton se siinäkin lajityypissä on.

     Yleistäminen on kuitenkin kaiken tieteellisen ja siis pätevyyttä tavoittelevan ajattelun ydin. Miten se tapahtuu, opittiin ainakin ennen vaikkapa sosiologian metodikursseilla. John Stuart Millin induktiivisen päättelyn säännöt pätevät yhä ja halukkaita kehotetaan tutustumaan niihin.

     Tieteellisellä yleistämisellä, eli siis pätevällä johtopäätösten tekemisellä ei pyritä ennakkoluuloon, vaan ennakkotietoon. Sen torjuminen puolestaan on osoitus ennen muuta ja suurella varmuudella tyhmyydestä eikä esimerkiksi korkeasta moraalista, kuten nykyään näytään vihjailevan.

     Kun ihmiset ovat kysymyksessä, ei ennakkotietoa ole kovin suuressa määrin mahdollista saada yksilöstä. Ryhmien kohdalla se sen sijaan onnistuu usein varsin hyvin.

     Niinpä tiedämme paljon keskimääräisyyksiä ja tyypillisyyksiä erilaisista ryhmistä. Yksilöiden -ryhmien jäsenten- kohdalla ne tietysti toimivat huonommin tai ei lainkaan. Nehän perustuvat todennäköisyyksiin, ja saattavat osoittautua yksittäisissä tapauksissa aivan vääriksi, vaikka ne suuremmassa populaatiossa olisivat hyvinkin suuria.

      Niinpä onkin syytä torjua ennakkoluulot eli yksilöä koskevat käsitykset, jotka on tehty viiteryhmän perusteella. Mikäli samalla torjutaan ennakkotieto, joka on tutkimuksella kyseisestä ryhmästä hankittu, sanotaan samalla hyvästit tieteelliselle ajattelulle.

     Yleistäminen siis on sekä tarpeellista että välttämätöntä, kuten jo terve järki sanoo. Se ei toimi yhdestä tai parista yksilöstä yhteisöön päin, mutta kyllä silloin, kun kyseessä on riittävä määrä yksilöitä, jotka muodostavat relevantin otoksen.

      Se ei toimi myöskään mekaanisesti ryhmästä yksilöön päin, vaikka ryhmää koskeva ennakkotieto antaakin rationaaliselle havainnoijalle tiettyjä odotusarvoja, jotka perustuvat todennäköisyyksiin ja niillähän tieteellinen ajattelu joutuu usein operoimaan. Tietoa, rationaalisuutta, on syytä tässäkin arvostaa ajattelun ja toiminnan lähtökohtana, eikä korvata sitä esimerkiksi sentimentaalisuudella.

     On jokseenkin masentavaa seurata, miten alkujaan amerikkalaiset muodit muuttuvat irrationaalisiksi normeiksi ja saavat vankan aseman myös Euroopassa, meilläkin.

     Parhaillaan saadaan nauttia ilmoituskampanjasta, jossa kunnioitusta ansaitseviksi ajatellut henkilöt kertovat ennakkoluuloistaan, jotka tulkitaan rasistisiksi. Rasismin taas ilmeisesti oletetaan olevan jonkinlainen synti henkeä vastaan, jota ei saa anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa, sen sijaan, että sitä pidettäisiin esimerkiksi huvittavana takapajuisuutena.

     Noissa esitetyissä tapauksissa näyttää olevan kysymys yksinkertaisesti enemmän tai vähemmän rationaalisista odotuksista, jotka eivät sitten pitäneetkään paikkaansa.

      Ilmeisesti kampanjaan saadut henkilöt häpeävät syvästi rationaalisuuttaan ja pyytelevät sitä anteeksi vihjaisten samalla, että pieni rahalahja oikealle taholle voisi toimia aneena, joka pelastaa myös lukijan sielun, mikäli hänelläkin on esiintynyt taipumusta rationaaliseen ajatteluun.

     On aika surkeaa, että alkeellisia terveen järjen piiriin kuuluvia asioita on saatu noinkin pahasti sotkettua myös tässä maassa, jossa perinteisesti on vältetty vouhotuksia. Kyseessä tuntuu olevan oire suuresta kulttuuri-ilmiöstä, joka on myös läpikotaisin politisoitunut. Ja politiikassahan kaikki keinot näyttävät nykyään olevan sallittuja.

     Kukapa ei muistaisi tuota kuuluisaa hihamerkkijuttua, jossa kysymys etnisestä profiloinnista nostettiin esille ja vaadittiin myös meillä siirtymistä amerikkalaiseen käytäntöön, jossa rationaalinen ajattelu on kiellettyä ja jopa kriminalisoitua, mikäli asia koskee etnisiä ryhmiä.

     Mutta suo siellä, vetelä täällä. Tämän päivän lehdestä luin, miten laajaksi on meilläkin paisunut se barbaria, joka tunnetaan tyttöjen ympärileikkauksen nimellä. Muuan somalityttö peräti syytti Suomen valtiota siitä, ettei se suhtaudu asiaan vakavasti ja rankaise silpomisesta. Niinpä typerät raakalaiset saavat jatkaa toimintaansa, jonka heidän yhteisönsä näköjään hyväksyy.

     Se, miksi asia painetaan villaisella, johtuu siitä, että se rajoittuu tiettyihin ryhmiin, jotka eivät kuulu kantaväestöön. Mikäli toisin olisi, saisimme taatusti lukea paljonkin suurista oikeudenkäynneistä ja paheksumisen myrsky kohtaisi järjettömän ja ihmisvihamielisen barbarian harjoittajat. Rasismiahan tässä pelätään, totesi uhri. Siinäpä sen mentaliteetin hedelmiä.

     Sokea oikeus tirkisteleekin siis tässä tapauksessa silmäliinansa raosta ja sallii yksille sen, mitä toisille ei missään tapauksessa sallittaisi. Tässä taidetaan olla kaukana siitä ihanteesta, että kieltäydyttäisiin näkemästä ihmisten ihonväriä ja etnistä alkuperää.

     Paluu barbariaan ei tapahdu yhdellä rysäyksellä, vaan pitkällä kitinällä. Sen välttämättömiin ehtoihin taitaa kuulua arvojen ja arvoarvostelmien suhteellistaminen: kukapa voisi tuomita toisten tapoja? Saako edes käyttää leimaavia sanoja? Pitäisikö sana barbaria kieltää? Tai, hei! Miksi se pitäisi sallia?

     Kun barbaaristen instituutioiden ensin annetaan pesiytyä maahamme ja sitten kielletään tuomitsemasta niitä, on tie auki muullekin irrationaalisuudelle. Olennaista siinä on rationaalisen ajattelun kieltäminen ja esimerkiksi ennakkotiedon leimaaminen ennakkoluuloksi.

     Siitä on vain askel siihen, että ensin kielletään rationaalinen ajattelu yleensä ja sen myötä irrationaalisten uskomusjärjestelmien arvostelu. Sen jälkeen voidaankin jo vaatia myös ulkopuolisia osoittamaan mille tahansa mumbo-jumbolle rituaalista kunnioitusta.

 

Kehitys edistyy

 

Primitiivisen kulttuurin opetuksia

Èmile Durkeim, Uskontoelämän alkeismuodot. Australialainen toteemijärjestelmä. Suomentanut Seppo Randell. Tammi 1980, 470 s.

 

Lueskelen tässä Émile Durkheimin teosta Uskontoelämän alkeismuodot. Siinä tutkija etsii avainta uskontoon ilmiönä tutkimalla Australian alkuasukkaiden tapoja, jotka kuuluivat alkeellisimpiin tunnettuihin kulttuureihin 1900-luvun alussa. Toki myös Amerikasta olisi löytynyt, mitä tutkia, mutta Durkheim preferoi Australiaa.

Häpeäkseni en ole jaksanut kahlata läpi kaikkia Durkheimin melko pitkiä todisteluja ja empiiristen havaintojen selostusta, mutta luulen saaneeni joitakin tuoreita vaikutelmia hänen ajattelustaan, jota pidän hyvin kiinnostavana jo pelkästään Seppo Oikkosen lukuisten puheenvuorojen perusteella.

Kulttuuriantropologian alallahan meilläkin juuri tuohon aikaan oli saatu aikaan varsin merkittävää tutkimusta ja erityisesti kunnostautui Edvard Westermarck (ks. Vihavainen: Haun westermarck tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), minkä johdosta sosiologimme ristivät yhdistyksensäkin Westermarck Societyksi. Nimikkohenkilönsä jälkiä ei tämä joukko kyllä ole juuri lainkaan seurannut, kuten muuan sosiologi on huomauttanut.

Durkheim on vakuuttunut siitä, että on mahdollista löytää ilmiöiden alkuperä nimenomaan niiden kaikkein alkeellisimpia muotoja tutkimalla. Uskonto, kuten myös kieli ja käsitteet, syntyy vain yhteisössä. Sosiologia taas on tiede, jonka todellinen tutkimusala ovat yhteisöt, ei niiden jäsenet.

Durkheimin mukaan jo hänen alkeellisella tutkimuskohteellaan oli samat uskonnon perusainekset kuin kaikissa kehittyneimmissäkin uskonnoissa: jako pyhään ja profaaniin, käsitys sielusta, hengistä, myyttisistä henkilöistä, kansallisesta ja jopa ylikansallisesta jumaluudesta, negatiivisen kultin askeesinharjoituksineen tämän liioiteltuna muotona, uhria ja uskonyhteyttä koskevat riitit, jäljittelyriitit, muistoriitit ja sopeutusriitit: mitään olennaista ei puutu.

Uskontoa ei kannata yrittää selittää rationaalisuudesta lähtien, mikä ei tarkoita, että se olisi mieletön asia, päinvastoin. Uskonto on itse asiassa koko ihmisyyden synnyttäjä. Ihminen on intellektuaalisen aineksen kokonaisuuden luomus, kokonaisuuden, josta kulttuuri muodostuu, jossa kulttuuri on yhteisön tekoa.

Ryhtymättä tässä sen enempää setvimään uskonnon, käsitteellisen ajattelun ja ihmisen syntyä, tulee tietenkin heti mieleen vilkaista, mitä uskonnosta sen varsinaisessa mielessä on jäljellä vaikkapa Suomen kaltaisessa kehittyneessä maassa.

Varsinaisen uskonnollisen elämän ydin, kultti, jota harjoittaa seurakunta, on meillä kutistunut marginaaliseksi ainakin varsinaisen uskonnon alueella. Kirkkojen tyhjyys sanoo asiasta kaiken olennaisen.

Jako pyhään ja profaaniin on samaten hiipunut käytännössä olemattomaksi. Voimansa kautta elävässä uskonnossa se on ehdoton ja sitä noudattavan ihmisen maailmaan kuuluu paljon tabuja.

On turha sanoakaan, että tabut eivät tässä nykyisessä maailmassa nauti minkäänlaista kunnioitusta. Korkeintaan journalistit voivat yrittää sellaisia rakennella voidakseen selittää suureksi intellektuaaliseksi urotyöksi niiden paljastamisen ja tuhoamisen, vaikka koko suoritus olisi latteatakin latteampi.

Tuonpuolisen maailman esikartanossa elämisen sijasta elämme nyt vankasti tämänpuolisen onnen tavoittelun maailmassa, mutta myös siihen liittyy vahvoja uskonnollisia piirteitä. Itse asiassa on myös tabuja ja pyhiä asioita, jotka koetaan niin itsestään selvinä, ettei niitä kyetä näkemään eikä edes tunnustamaan.

Pitirim Sorokinin mukaan tällainen aineellisuuden ja aistihavainnon piiriin rajoittunut kulttuuri on vallinnut maailmassa ennenkin, erityisesti Rooman vallan viimeisinä vuosisatoina. Hän kutsuu sitä nimellä aistinen kulttuuri, sensate culture (ks. Vihavainen: Haun sorokin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka on olemukseltaan rationaalinen.

Rationaalisuus on kuitenkin vain yksi mahdollinen kulttuurin vallitseva taipumus. Myöhäisantiikista siirryttiin sitten keskiajan ideaiseen kulttuuriin, joka oli edeltäjästään kaukana kuin yö päivästä.

On kiinnostava kysymys, minne nyt ollaan siirtymässä. Vallitseva, rationaalisuuden nimeen vannova kulttuuri muistuttaa monessa suhteessa uskontoa. Myös sillä on tabunsa, jotka ovat erittäin vahvasti suojattuja kaikkea kyseenalaistamista vastaan, siis paradoksaalisesti myös ja jopa aivan erityisesti rationaalista kritiikkiä vastaan.

Sorokin odotti jo omalla, kiihkeän muutoksen aikakaudellaan aistisen kulttuurin olevan siirtymässä ideaiseen, jonkinlaiseen uskontoon, jolle rationaalisuus olisi yhä toissijaisempaa ja vieraampaa.

Mitäpä sanoakaan, niin sanotun postmodernismin myötä koko tieteen käsite on saanut uuden kaiun. Rationaalisuuden sijasta sen keskiössä ovat yhä useammin yksittäisten ihmisten, erityisesti marginaalien tuntemukset, jotka esitetään loukkaamattomina ja kaikelta kritiikiltä suojattuina. Rationaalisen ajattelun auktoriteetti kielletään yhä useammin ja totaalisemmin.

Natsien ideologia edellytti myös myyttisten rotuvaistojen nostamista loukkaamattomaan asemaan ja rationaalisen ajattelun alistamista sille. Kriitikot puhuivat jo silloin järjen tuhoamisen ohjelmasta: Die Vernichtung des Verstandes.

Silloin se näytti olevan vain vastakkainen liberaalille anglosaksiselle rationaalisuudelle ja liberalismille. Nyt itse tuo liberalismi on muuttunut yhä enemmin sensuuriin ja pakkoon perustuvaksi uskomusjärjestelmäksi, jonka edeltäjäänsä yhdistää vain nimi.

Nyt näemme ympärillämme samaan aikaan sekä perinteisen uskonnon lopullisen tuhoutumisen kristinuskon osalta ja uuden fundamentalismin nousun islamin osalta. Sen ohella tuo uusi normatiivinen irrationalismi saattaa kantaa povessaan uuden uskonnollisuuden alkiota. Mutta tämä vie jo kauas spekulaatioon.

Joka tapauksessa uusien tabujen syntyminen on tosiasia ja mikäli niitä tunnustavien lahkojen temppeleihin haluaa tutustua, on paradoksaalisesti mentävä yliopistoihin, mieluummin amerikkalaisiin. Tämä on erittäin merkittävä seikka.

Jotakin tästä aihepiiristä on tullut silloin tällöin kirjoitettua. Palautan vain seuraavassa itseni ja myös muiden mahdollisesti asiasta kiinnostuneiden mieleen tämänkin:

 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Suutarikin, suuri viisas

 

Nec sutor ultra crepidam

 

Länsimaisen tieteellisen ajattelun kulmakiviä on niin sanottu Humen giljotiini, joka lyhyessä ja ytimekkäässä muodossaan kuuluu ”There is no ought from is”.

Tämä tarkoittaa, että siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla.

Tämän yksinkertaisen periaatteen seuraamukset ovat valtavat. Neuvostoliitossa ja muissakin totalitaarisissa utopioissa tämä periaate hylättiin ja katsottiin nimenomaan asioiden olemuksesta seuraavan sen imperatiivin, jota valtaapitävät rajoituksitta noudattivat.

Jopa utilitaristit erehtyivät joskus hylkäämään tämän selkeän erottelun ja tekivät alkeellisen virhepäätelmän: haluttavaa on se, mitä halutaan ja koska ihminen kerran haluaa mielihyvää, seuraa siitä, että sen maksimaalinen hankkiminen hänelle on hänen velvollisuutensa. Q.E.D.

Jopa Olof Palme, joka tuskin oli aivan kylmä utilitarismin houkutuksille, kiteytti politiikan olemuksen sanoihin ”Politiikka on tahdon asia”, ei siis tiedon.

Tällä tietenkin saatettiin korostaa myös sitä, että politiikassa voidaan saada jotakin aikaan vain määrätietoisella työllä sen sijaan, että olisi jätetty asiat ihmisten mieltymysten mukaisesti kehkeytymään pikkuhiljaa.

Joka tapauksessa länsimainen filosofia lähtee siitä, ettei politiikka kuulu tietämisen, vaan tahtomisen alaan, se siis lähenee etiikkaa. Politiikassa on tärkeää huomioida ihmisten halut ja aivan erityisesti heidän tahtonsa ja pyrkiä sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä siten, että selvitään mahdollisimman vähillä vahingoilla.

Tietäminen on toki myös tässä yhteydessä mitä tärkeintä. Vanha Auguste Comten periaate tietämisen ihanteesta koskee mitä suurimmassa määrin politiikkaa, josta Comte olikin kovin kiinnostunut: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir! On tiedettävä voidakseen nähdä ennakolta ja on koetettava nähdä ennakolta, jotta voitaisiin sen mukaisesti toimia.

Ennakkotieto on siis mitä tarpeellisinta politiikan teossa, mutta ikävä kyllä, se on ihmisistä puheenollen aina jonkin verran puutteellista. Yksilöiden käyttäytymisen ennustaminen on itse asiassa mahdollista vain erittäin karkeissa rajoissa, joskus ja joidenkin kohdalla se toki onnistuu.

Ennakkoluulot poikkeavat ennakkotiedosta, mikä on selviö, jota ei sivistyneelle ihmiselle tarvitse todistella. Tai sanokaamme, että oli aika, jolloin tätä ei tarvinnut tehdä.

Ennakkotietoa tietyissä rajoissa on suhteellisen helppoa hankkia erilaisista ryhmistä ja niiden käyttäytymismalleista. Mitäpä muuta koko sosiologia on, kuin tähän pyrkimistä?

Itse asiassa tässä on syytä käyttää imperfektiä. Se sosiologia, jota 1960-luvulla tutkittiin ja opiskeltiin, pyrki löytämään todennäköisyyksiä tilastojen avulla ja luomaan erilaisia, enemmän tai vähemmän ennustettavia malleja ja ideaalityyppejä siitä moninaisuuden massasta, joka tilastoja tuntemattomalle maallikolle vaikutti loputtoman sekavalta puurolta.

Onnistuihan tämä jossakin määrin ja onnistuu yhä. Pyrkimys ryhmien luomiseen ja niiden käyttäytymisen ennustamiseen on tietenkin aivan legitiimi tieteen tehtävä. Valitettavasti vain tähänkin toimintaan hiipi jossakin vaiheessa poliittinen sensuuri, joka suorastaan halusi kieltää monien asioiden tutkimisen. Viittaan nyt vain Tatu Vanhasen osakseen saamaan vastaanottoon.

Itseään kunnioittava tutkija ei tietenkään anna periksi tieteen ulkopuoliselle painostukselle, vaikka asia epäilemättä saattaa tietyillä tiedonaloilla vaikeuttaa hänen toimintaansa.

Useissa länsimaissa, alkaen Yhdysvalloista, on kehittynyt uusi poliittinen kulttuuri, jolla on vahvoja totalitarismin piirteitä ja joka pyrkii kieltämään jopa tiettyjen asioiden tutkimisen, tutkimustulosten soveltamisesta puhumatta.

On toki myös tiedonaloja, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta lähtien. Ne komeilevat suomenkielessä tieteen tittelillä ja ovat usein jopa lähtökohtaisesti poliittisia.

Niillä on kaikkialla myös kriitikkonsa ja naurajansa, mutta kuten aikoinaan marxismi-leninismi, niin myös nämä ovat kehittäneet itselleen omat kriteerinsä ja periaatteensa, joiden puitteissa ne ovat kaiken ulkopuolisen arvostelun ulottumattomissa. Feminismi metodisena lähtökohtana on hyvä esimerkki.

Murheellinen maine on ollut myös kulttuuriantropologialla, jonka suurena edustajana aikoinaan ylistetty Margaret Mead paljastui šarlataaniksi.

Koska antropologia oli vanhastaan keskittynyt niihin, joita oli tapana nimittään jaloiksi villeiksi, on ymmärrettävää, että tieteenharjoitukseen sekoittui usein normatiivisia aineksia ja kohteesta oltiin löytävinään todisteita, jotka paljastivat oman kulttuurimme vajavaisuuksia ja mädännäisyyksiä.

Sille, joka uskoi ihmisluonnon olevan loputtomasti muokattavissa, kulttuuriantropologia on aina tarjonnut enemmän tai vähemmän vakuuttavaa hengenravintoa, vaikka eihän se mitään todistanut sanan ankarassa mielessä.

Kaikesta huolimatta kulttuuriantropologia epäilemättä tarjoaa monia kiinnostavia näkökohtia kulttuurien moninaisuuteen eli sillä on heuristista arvoa, mikäli sitä oikein käytetään.

Idiotismia lähenee sen sijaan ajatus, jonka mukaan voitaisiin johtaa kulttuuri- tai sosiaaliantropologiasta normeja politiikalle. Tämä loukkaisi heti jo Humen giljotiinia ja asettaisi esittäjänsä länsimaisen tieteellisen tradition ulkopuolelle.

Tuntuu kuitenkin siltä, ettei asia ole oikein valjennut edes kaikille ns. laatulehtiemme lukijoille, toimittajille tai kirjoittajille ja olen jostakin lukenut sellaistakin, että ”tutkijapiirit” yleensä hyväksyisivät multikulturalismin.

Mikäli näin olisi ja epäilemättä tämä saattaisi päteä tiettyyn, rajoitettuun, tutkijan nimikettä käyttävään populaatioon, ei asialla kuitenkaan olisi sen kummempaa poliittista merkitystä, kuin kyseisen ryhmän vaaleissa antama äänimäärä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Cambridgen yliopistossa työskentelevän sosiaaliantropologian professorin mielipidekirjoitus ”Uusi rasismi vaihtoi rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa kirjoittaja unelmoi siitä, että kulttuurin käsite joskus poistuisi käytöstä, jolloin ehkä päästäisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”

Tulkitsen tämän vuodatuksen poliittiseksi kannanotoksi, joka vastustaa ryhmien kulttuuristen erojen huomioimista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eli siis vaatii ummistamaan silmät siltä ennakkotiedolta, jonka sosiologinen tutkimus voi antaa tällaisen politiikan tuloksista.

Tämä on tietenkin tieteellisen ajattelun vastustamista poliittisin perustein. Sellaista on tapana kutsua populismiksi.  Vaikka ei ole ihan selvää, pyrkiikö kirjoittaja perustelemaan poliittista kannanottoaan tieteenalansa tuloksilla, tulkitsen asian siten, että juuri tästä on kysymys ja siis viime kädessä myös Humen giljotiinin hylkäämisestä.

Tämä ei kyllä oikein jaksa enää naurattaa. Mieleen tulee joka tapauksessa se vanha tapaus, kun meidän ns. ”edistyksellisissä” piireissämme keksittiin uudissana ”neukku”, jolla ei ollut mitään pejoratiivisia rasitteita. Ennen pitkää havaittiin kuitenkin, että siihen liittyi assosiaatioita vanhanaikaisuudesta, hölmöstä byrokratiasta ja vastaavasta.

Niinpä muuan vieraileva venäläinen kolumnisti vaati otsa rypyssä moisen haukkumasanan korvaamista jollakin toisella sanalla…

Pelkäänpä, että rodun ja kulttuurin tarinassa on kyse aivan vastaavasta asiasta aivan riippumatta siitä, suhtautuvatko tutkijat käsitteisiin varauksellisesti vai eivät.

Vanhan anekdootin mukaan suutarin pitää keskittyä omaan pätevyysalueeseensa. Lestin arvostelijana hän on auktoriteetti. Kun sen sijaan mennään siihen vaatetukseen, joka on jossakin polven yläpuolella, hänen mielipiteellään on aivan sama arvo kuin kenen tahansa muunkin maallikon.

Itse asiassa se ei ole edes yhtä arvokas: mikä sellainen suutari luulee olevansa, joka yrittää vaatia, että asiakas pukeutuisi yhdellä tai toisella tavalla? Siinä asiassa on päätösvallan oltava henkilöllä itsellään.

 

Yleisen ja erityisen suhde aikakautemme oloissa

Jospa nyt sentään yleistettäisiin

Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, reaktiona johonkin typeryyteen, ”ei saa yleistää”. Tällöin saattaa kyseessä olla vaikkapa jonkin torvelon käytös, jonka johdosta toinen samanlainen tekee johtopäätöksen: ”no sellaisiahan ne kauhavalaiset/perniöläiset/puumalalaiset nyt ovat!”

Tässä tapauksessa yleistäjä tekee johtopäätöksensä olemattoman pienen otoksen pohjalta. Useimmiten se onkin tarkoitettu vitsiksi, mutta aika avuton se siinäkin lajityypissä on.

Yleistäminen on kuitenkin kaiken tieteellisen ja siis pätevyyttä tavoittelevan ajattelun ydin. Miten se tapahtuu, opittiin ainakin ennen vaikkapa sosiologian metodikursseilla. John Stuart Millin induktiivisen päättelyn säännöt pätevät yhä ja halukkaita kehotetaan tutustumaan niihin.

Tieteellisellä yleistämisellä, eli siis pätevällä johtopäätösten tekemisellä ei pyritä ennakkoluuloon, vaan ennakkotietoon. Sen torjuminen puolestaan on osoitus ennen muuta ja suurella varmuudella tyhmyydestä eikä esimerkiksi korkeasta moraalista, kuten nykyään näytään vihjailevan.

Kun ihmiset ovat kysymyksessä, ei ennakkotietoa ole kovin suuressa määrin mahdollista saada yksilöstä. Ryhmien kohdalla se sen sijaan onnistuu usein varsin hyvin.

Niinpä tiedämme paljon keskimääräisyyksiä ja tyypillisyyksiä erilaisista ryhmistä. Yksilöiden -ryhmien jäsenten- kohdalla ne tietysti toimivat huonommin tai ei lainkaan. Nehän perustuvat todennäköisyyksiin, ja saattavat osoittautua yksittäisissä tapauksissa aivan vääriksi, vaikka ne suuremmassa populaatiossa olisivat hyvinkin suuria.

Niinpä onkin syytä torjua ennakkoluulot eli yksilöä koskevat käsitykset, jotka on tehty viiteryhmän perusteella. Mikäli samalla torjutaan ennakkotieto, joka on tutkimuksella kyseisestä ryhmästä hankittu, sanotaan samalla hyvästit tieteelliselle ajattelulle.

Yleistäminen siis on sekä tarpeellista että välttämätöntä, kuten jo terve järki sanoo. Se ei toimi yhdestä tai parista yksilöstä yhteisöön päin, mutta kyllä silloin, kun kyseessä on riittävä määrä yksilöitä, jotka muodostavat relevantin otoksen.

Se ei toimi myöskään mekaanisesti ryhmästä yksilöön päin, vaikka ryhmää koskeva ennakkotieto antaakin rationaaliselle havainnoijalle tiettyjä odotusarvoja, jotka perustuvat todennäköisyyksiin ja niillähän tieteellinen ajattelu joutuu usein operoimaan. Tietoa, rationaalisuutta, on syytä tässäkin arvostaa ajattelun ja toiminnan lähtökohtana, eikä korvata sitä esimerkiksi sentimentaalisuudella.

On jokseenkin masentavaa seurata, miten alkujaan amerikkalaiset muodit muuttuvat irrationaalisiksi normeiksi ja saavat vankan aseman myös Euroopassa, meilläkin.

Parhaillaan saadaan nauttia ilmoituskampanjasta, jossa kunnioitusta ansaitseviksi ajatellut henkilöt kertovat ennakkoluuloistaan, jotka tulkitaan rasistisiksi. Rasismin taas ilmeisesti oletetaan olevan jonkinlainen synti henkeä vastaan, jota ei saa anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa, sen sijaan, että sitä pidettäisiin esimerkiksi huvittavana takapajuisuutena.

Noissa esitetyissä tapauksissa näyttää olevan kysymys yksinkertaisesti enemmän tai vähemmän rationaalisista odotuksista, jotka eivät sitten pitäneetkään paikkaansa.

 Ilmeisesti kampanjaan saadut henkilöt häpeävät syvästi rationaalisuuttaan ja pyytelevät sitä anteeksi vihjaisten samalla, että pieni rahalahja oikealle taholla voisi toimia aneena, joka pelastaa myös lukijan sielun, mikäli hänelläkin on esiintynyt taipumusta rationaaliseen ajatteluun.

On aika surkeaa, että alkeellisia terveen järjen piiriin kuuluvia asioita on saatu noinkin pahasti sotkettua myös tässä maassa, jossa perinteisesti on vältetty vouhotuksia. Kyseessä tuntuu olevan oire suuresta kulttuuri-ilmiöstä, joka on myös läpikotaisin politisoitunut. Ja politiikassahan kaikki keinot näyttävät nykyään olevan sallittuja.

Kukapa ei muistaisi tuota kuuluisaa hihamerkkijuttua, jossa kysymys etnisestä profiloinnista nostettiin esille ja vaadittiin myös meillä siirtymistä amerikkalaiseen käytäntöön, jossa rationaalinen ajattelu on kiellettyä ja jopa kriminalisoitua, mikäli asia koskee etnisiä ryhmiä.

Mutta suo siellä, vetelä täällä. Tämän päivän lehdestä luin, miten laajaksi on meilläkin paisunut se barbaria, joka tunnetaan tyttöjen ympärileikkauksen nimellä. Muuan somalityttö peräti syytti Suomen valtiota siitä, ettei se suhtaudu asiaan vakavasti ja rankaise silpomisesta. Niinpä typerät raakalaiset saavat jatkaa toimintaansa, jonka heidän yhteisönsä näköjään hyväksyy.

Se, miksi asia painetaan villaisella, johtuu siitä, että se rajoittuu tiettyihin ryhmiin, jotka eivät kuulu kantaväestöön. Mikäli toisin olisi, saisimme taatusti lukea paljonkin suurista oikeudenkäynneistä ja paheksumisen myrsky kohtaisi järjettömän ja ihmisvihamielisen barbarian harjoittajat. Rasismiahan tässä pelätään, totesi uhri. Siinäpä sen mentaliteetin hedelmiä.

Sokea oikeus tirkisteleekin siis tässä tapauksessa silmäliinansa raosta ja sallii yksille sen, mitä toisille ei missään tapauksessa sallittaisi. Tässä taidetaan olla kaukana siitä ihanteesta, että kieltäydyttäisiin näkemästä ihmisten ihonväriä ja etnistä alkuperää.

Paluu barbariaan ei tapahdu yhdellä rysäyksellä, vaan pitkällä kitinällä. Sen välttämättömiin ehtoihin taitaa kuulua arvojen ja arvoarvostelmien suhteellistaminen: kukapa voisi tuomita toisten tapoja? Saako edes käyttää leimaavia sanoja? Pitäisikö sana barbaria kieltää? Tai, hei! Miksi se pitäisi sallia?

Kun barbaaristen instituutioiden ensin annetaan pesiytyä maahamme ja sitten kielletään tuomitsemasta niitä, on tie auki muullekin irrationaalisuudelle. Olennaista siinä on rationaalisen ajattelun kieltäminen ja esimerkiksi ennakkotiedon leimaaminen ennakkoluuloksi.

Siitä on vain askel siihen, että ensin kielletään rationaalinen ajattelu yleensä ja sen myötä irrationaalisten uskomusjärjestelmien arvostelu. Sen jälkeen voidaankin jo vaatia myös ulkopuolisia osoittamaan mille tahansa mumbo-jumbolle rituaalista kunnioitusta.

Suutarikin, suuri viisas

Nec sutor ultra crepidam

Länsimaisen tieteeilisen ajattelun kulmakiviä on niin sanottu Humen giljotiini, joka lyhyessä ja ytimekkäässä muodossaan kuuluu ”There is no ought from is”.

Tämä tarkoittaa, että siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla.

Tämän yksinkertaisen periaatteen seuraamukset ovat valtavat. Neuvostoliitossa ja muissakin totalitaarisissa utopioissa tämä periaate hylättiin ja katsottiin nimenomaan asioiden olemuksesta seuraavan sen imperatiivin, jota valtaapitävät rajoituksitta noudattivat.

Jopa utilitaristit erehtyivät joskus hylkäämään tämän selkeän erottelun ja tekivät alkeellisen virhepäätelmän: haluttavaa on se, mitä halutaan ja koska ihminen kerran haluaa mielihyvää, seuraa siitä, että sen maksimaalinen hankkiminen hänelle on hänen velvollisuutensa. Q.E.D.

Jopa Olof Palme, joka tuskin oli aivan kylmä utilitarismin houkutuksille, kiteytti politiikan olemuksen sanoihin ”Politiikka on tahdon asia”, ei siis tiedon.

Tällä tietenkin saatettiin korostaa myös sitä, että politiikassa voidaan saada jotakin aikaan vain määrätietoisella työllä sen sijaan, että olisi jätetty asiat ihmisten mieltymysten mukaisesti kehkeytymään pikkuhiljaa.

Joka tapauksessa länsimainen filosofia lähtee siitä, ettei politiikka kuulu tietämisen, vaan tahtomisen alaan, se siis lähenee etiikkaa. Politiikassa on tärkeää huomioida ihmisten halut ja aivan erityisesti heidän tahtonsa ja pyrkiä sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä siten, että selvitään mahdollisimman vähillä vahingoilla.

Tietäminen on toki myös tässä yhteydessä mitä tärkeintä. Vanha Auguste Comten periaate tietämisen ihanteesta koskee mitä suurimmassa määrin politiikkaa, josta Comte olikin kovin kiinnostunut: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir! On tiedettävä voidakseen nähdä ennakolta ja on koetettava nähdä ennakolta, jotta voitaisiin sen mukaisesti toimia.

Ennakkotieto on siis mitä tarpeellisinta politiikan teossa, mutta ikävä kyllä, se on ihmisistä puheenollen aina jonkin verran puutteellista. Yksilöiden käyttäytymisen ennustaminen on itse asiassa mahdollista vain erittäin karkeissa rajoissa, joskus ja joidenkin kohdalla se toki onnistuu.

Ennakkoluulot poikkeavat ennakkotiedosta, mikä on selviö, jota ei sivistyneelle ihmiselle tarvitse todistella. Tai sanokaamme, että oli aika, jolloin tätä ei tarvinnut tehdä.

Ennakkotietoa tietyissä rajoissa on suhteellisen helppoa hankkia erilaisista ryhmistä ja niiden käyttäytymismalleista. Mitäpä muuta koko sosiologia on, kuin tähän pyrkimistä?

Itse asiassa tässä on syytä käyttää imperfektiä. Se sosiologia, jota 1960-luvulla tutkittiin ja opiskeltiin, pyrki löytämään todennäköisyyksiä tilastojen avulla ja luomaan erilaisia, enemmän tai vähemmän ennustettavia malleja ja ideaalityyppejä siitä moninaisuuden massasta, joka tilastoja tuntemattomalle maallikolle vaikutti loputtoman sekavalta puurolta.

Onnistuihan tämä jossakin määrin ja onnistuu yhä. Pyrkimys ryhmien luomiseen ja niiden käyttäytymisen ennustamiseen on tietenkin aivan legitiimi tieteen tehtävä. Valitettavasti vain tähänkin toimintaan hiipi jossakin vaiheessa poliittinen sensuuri, joka suorastaan halusi kieltää monien asioiden tutkimisen. Viittaan nyt vain Tatu Vanhasen osakseen saamaan vastaanottoon.

Itseään kunnioittava tutkija ei tietenkään anna periksi tieteen ulkopuoliselle painostukselle, vaikka asia epäilemättä saattaa tietyillä tiedonaloilla vaikeuttaa hänen toimintaansa.

Useissa länsimaissa, alkaen Yhdysvalloista, on kehittynyt uusi poliittinen kulttuuri, jolla on vahvoja totalitarismin piirteitä ja joka pyrkii kieltämään jopa tiettyjen asioiden tutkimisen, tutkimustulosten soveltamisesta puhumatta.

On toki myös tiedonaloja, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta lähtien. Ne komeilevat suomenkielessä tieteen tittelillä ja ovat usein jopa lähtökohtaisesti poliittisia.

Niillä on kaikkialla myös kriitikkonsa ja naurajansa, mutta kuten aikoinaan marxismi-leninismi, niin myös nämä ovat kehittäneet itselleen omat kriteerinsä ja periaatteensa, joiden puitteissa ne ovat kaiken ulkopuolisen arvostelun ulottumattomissa. Feminismi metodisena lähtökohtana on hyvä esimerkki.

Murheellinen maine on ollut myös kulttuuriantropologialla, jonka suurena edustajana aikoinaan ylistetty Margaret Mead paljastui šarlataaniksi.

Koska antropologia oli vanhastaan keskittynyt niihin, joita oli tapana nimittään jaloiksi villeiksi, on ymmärrettävää, että tieteenharjoitukseen sekoittui usein normatiivisia aineksia ja kohteesta oltiin löytävinään todisteita, jotka paljastivat oman kulttuurimme vajavaisuuksia ja mädännäisyyksiä.

Sille, joka uskoi ihmisluonnon olevan loputtomasti muokattavissa, kulttuuriantropologia on aina tarjonnut enemmän tai vähemmän vakuuttavaa hengenravintoa, vaikka eihän se mitään todistanut sanan ankarassa mielessä.

Kaikesta huolimatta kulttuuriantropologia epäilemättä tarjoaa monia kiinnostavia näkökohtia kulttuurien moninaisuuteen eli sillä on heuristista arvoa, mikäli sitä oikein käytetään.

Idiotismia lähenee sen sijaan ajatus, jonka mukaan voitaisiin johtaa kulttuuri- tai sosiaaliantropologiasta normeja politiikalle. Tämä loukkaisi heti jo Humen giljotiinia ja asettaisi esittäjänsä länsimaisen tieteellisen tradition ulkopuolelle.

Tuntuu kuitenkin siltä, ettei asia ole oikein valjennut edes kaikille ns. laatulehtiemme lukijoille, toimittajille tai kirjoittajille ja olen jostakin lukenut sellaistakin, että ”tutkijapiirit” yleensä hyväksyisivät multikulturalismin.

Mikäli näin olisi ja epäilemättä tämä saattaisi päteä tiettyyn, rajoitettuun, tutkijan nimikettä käyttävään populaatioon, ei asialla kuitenkaan olisi sen kummempaa poliittista merkitystä, kuin kyseisen ryhmän vaaleissa antama äänimäärä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Cambridgen yliopistossa työskentelevän sosiaaliantropologian professorin mielipidekirjoitus ”Uusi rasismi vaihtoi rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa kirjoittaja unelmoi siitä, että kulttuurin käsite joskus poistuisi käytöstä, jolloin ehkä päästäisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”

Tulkitsen tämän vuodatuksen poliittiseksi kannanotoksi, joka vastustaa ryhmien kulttuuristen erojen huomioimista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eli siis vaatii ummistamaan silmät siltä ennakkotiedolta, jonka sosiologinen tutkimus voi antaa tällaisen politiikan tuloksista.

Tämä on tietenkin tieteellisen ajattelun vastustamista poliittisin perustein. Sellaista on tapana kutsua populismiksi.  Vaikka ei ole ihan selvää, pyrkiikö kirjoittaja perustelemaan poliittista kannanottoaan tieteenalansa tuloksilla, tulkitsen asian siten, että juuri tästä on kysymys ja siis viime kädessä myös Humen giljotiinin hylkäämisestä.

Tämä ei kyllä oikein jaksa enää naurattaa. Mieleen tulee joka tapauksessa se vanha tapaus, kun meidän ns. ”edistyksellisissä” piireissämme keksittiin uudissana ”neukku”, jolla ei ollut mitään pejoratiivisia rasitteita. Ennen pitkää havaittiin kuitenkin, että siihen liittyi assosiaatioita vanhanaikaisuudesta, hölmöstä byrokratiasta ja vastaavasta.

Niinpä muuan vieraileva venäläinen kolumnisti vaati otsa rypyssä moisen haukkumasanan korvaamista jollakin toisella sanalla…

Pelkäänpä, että rodun ja kulttuurin tarinassa on kyse aivan vastaavasta asiasta aivan riippumatta siitä, suhtautuvatko tutkijat käsitteisiin varauksellisesti vai eivät.

Vanhan anekdootin mukaan suutarin pitää keskittyä omaan pätevyysalueeseensa. Lestin arvostelijana hän on auktoriteetti. Kun sen sijaan mennään siihen vaatetukseen, joka on jossakin polven yläpuolella, hänen mielipiteellään on aivan sama arvo kuin kenen tahansa muunkin maallikon.

Itse asiassa se ei ole edes yhtä arvokas: mikä sellainen suutari luulee olevansa, joka yrittää vaatia, että asiakas pukeutuisi yhdellä tai toisella tavalla? Siinä asiassa on päätösvallan oltava henkilöllä itsellään.