Romantiikkaa?

 

Jalot rosvot

Peter Lamborn Wilson, Merirosvoutopiat. Maurilaiset kaapparit ja kristityt luopiot. Suomennos Asmo Koste. Nastamuumio 2005, 224 s.

 

Merirosvot ovat olleet rehellisten merenkulkijoiden riesana iät ja ajat (ks. esim. Vihavainen: Haun störtebeker tulokset). Niitä oli kauan myös Itämerellä. Järjestäytyneen yhteiskunnan suhtautuminen tähän ainekseen oli aikoinaan hyvin suoraviivainen: hirteen vain.

Tässä takavuosina länsimaat yrittivät käsitellä Afrikan sarven merirosvoja poliittisesti korrektin ja ihmisoikeusajatteluun pohjautuvan hellyyden keinoin, mikä tietenkin innosti rosvoja vain laajentamaan toimintaansa. Venäläiset sen sijaan aseistivat laivojaan konetykein ja upottivat rosvojen veneet jo kaukaa.

Nykyistä tilannetta en tunne. Se näyttää menettäneen uutisarvonsa. Ainakin yksittäisille veneilijöille merirosvot ovat yhä pelon aihe.

Englantilainen sea shanty Hign Barbaree kertoo siitä, miten rosvotaikoinaan  hukutettiin armotta (ks. Vihavainen: Haun high barbaree tulokset).

Tieto siitä, että vain kuolemanrangaistus odotti kiinni jäänyttä raaisti myös rosvot ja pääkallolippu eli Jolly Roger ilmoitti karusti uhreille heidän kohtalonsa.

Merirosvoutta lähellä olivat myös valtioiden valtuuttamat kaapparit, joista usein tulikin varsinaisia rosvoja. Kummatkaan eivät kaihtaneet näyttää laivallaan väärää lippua, joka sitten yhtäkkiä vaihdettiin ja osoitettiin uhria ladatuilla tykeillä. Vielä toisessa maailmansodassa Saksalla oli ns. apuristeilijöitä eli naamioituneita kaapparilaivoja.

Yhdestä niistä, nimeltä Atlantis (germn auxiliary cruiser atlantis - Поиск) tehtiin 1950-luvlla elokuvakin ”Kymmenen lipun alla”. Mainittakoon että tämän laivan päällikkö nimeltään Bernhard Rogge tuli sittemmin korkeaksi Naton maavoimien komentajaksi.

Merirosvoja ja kaappareita oli kuitenkin monta sorttia. Hyvin pitkään vaikutti tämä instituutio ns. barbareskivaltioissa eli Afrikan luoteisosassa, etenkin Algerissa ja Tunisiassa sekä Marokossa. Selkänojanaan sillä oli Osmanien valtakunnan tuki, jonka merkitys normaalisti oli kuitenkin lähinnä nimellinen.

Barbareskien kanssa solmi Ruotsikin 1700-luvulla sopimuksen ja maksoi niille säännöllisesti suojelurahaa. Sen merkitys näyttää vaihdelleen. Yrittäjä oli rosvojenkin joukossa erilaisia.

Hämmästyttävää kyllä, eurooppalaiset ja amerikkalaiset sotalaivatkaan eivät kyenneet lopettamaan rosvousta. Se tapahtui vasta Ranskan valloitettua Algerian vuonna 1830.

Elämä laivoissa oli kurjaa ja sille olivat ominaisia raakalaismainen kurinpito ja surkeat elinolot. Työ oli vaarallista ja usein epämiellyttävää, vilu ja nälkä olivat ainaisia vieraita ja lohtua sai vain päivittäisestä rommiannoksesta. Ylikansoitetuissa sotalaivoissa tilanne oli pahin, mutta myös kauppalaivat saivat niistä mallinsa.

Samuel Johnson (1709-1784) ei suotta sanonut, että Englannin vankilassa miehellä oli parempi asunto, parempaa ruokaa ja parempaa seuraakin kuin kuninkaallisessa laivastossa.

Pappi ja kirjailija Charles Kingsley (1819-1875)  kirjoitti merkittävässä runossaan ”The Last Buccaneer" (ks. Vihavainen: Haun kingsley tulokset) merimiehestä, joka löytää apokryfiseltä Avés’n saarelta  ihanneyhteiskunnan, jossa miehet itse säätävät ”vapaat ja reilut lait” ja tottelivat mukisematta niitä rohkeimpia miehiä, jotka olivat nousseet kapteeneiksi.

Kingsleyn ”Avés” on todellinen utopia, jossa vietetään ihanaa elämää yhdessä orjuudesta karanneiden neekereiden kanssa:

Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

Merirosvojen ihannointi ja tarinat utopiasta sopivat sinänsä ajan henkeen (1857). Jo aiemmin (1814) oli lordi Byron julkaissut runonsa ”The Corsair”, jonka sankari hyökkäsi barbaarisia turkkilaisia vastaan.

Kingsleyn bukanierit sen sijaan muodostivat oman ihanneyhteiskuntansa, joka oli selvästi oikeudenmukaisempi kuin itse Englanti, vaikka he elivätkin rosvoamalla sitä samaa kultaa, jonka espanjalaiset ovat rosvonneet intiaaneilta. Tässä siis tavallaan toteutui Leninin kehotus ryöstää rosvottu takaisin (grab nagrablennoje).

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high; 
But England is a cruel place for such poor folks as I; 
And such a port for mariners I ne’er shall see again, 
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main. 
 
There were forty craft in Avès that were both swift and stout,
All furnish’d well with small arms and cannons round about; 
And a thousand men in Avès made laws so fair and free 
To choose their valiant captains and obey them loyally. 

Wilson käsittelee rosvojaan samasta näkökulmasta kuin Kingsley. Rosvot, tai ainakin nyt monet heistä ovat kapinallisia, jotka haluavat oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa ja myös toteuttavat sen.

Tämä ei tietenkään koske kaikkia barbarskimerirosvoja tai edes enemmistöä, mutta kyllä niitä tuhansia renegaatteja eli uskonluopioita, jotka olivat tulleet kaapatuiksi Pohjois Afrikkaan ja ryhtyneet muslimeiksi päästäkseen orjuudesta. Muslimilla ei olut oikeutta orjuuttaa toista muslimia.

Pohjois-Afrikkaan ja erityisesti Salén kaupunkiin joka on vastapäätä Rabatia (huomaa nimen yhtäläisyys Kingsleyn Avés’n kanssa) muutti myös muutama tuhat moriskoa Espanjaasta, josta heidät karkotettiin 1600-luvun akussa.

Salé muistutti eniten vapaata merirosvojen ihanneyhteiskuntaa ja näyttää olleen sangen tasa-arvoinenkin. Kapteenit eivät ottaneet saaliista kohtuutonta osaa. Valitettavasti käytettävissä olevia dokumentteja ei juuri ole, kuten kirjoittaja alinomaa valittaa.

Joka tapauksessa Salén rosvot eivät tyytyneet vain toimimaan lähivesillään vaan ulottivat kerran toimintansa peräti Islantiin saakka, josta otettiin suuri määrä orjia. Myös Baltimoren paikkakunta Irlannissa ryöstettiin.

Kiinnostavaa on, että tunnetuimmat merirosvokapteenit näyttävät yhä uudelleen olleen eurooppalaisia ja että kaapattujen panttivankien lunastamiseksi barbareskikaupungeissa oli myös ulkomaiden konsuleita.

Muhamettilainen Osmanien valtakunta edusti toisenlaista sivilisaatiota ja sitä tietenkin mustamaalattiin. Itse asiassa kaapattujen orjien elämä ei tainnut useinaan olla hullumpaa.

Isännät eivät yleensä kohdelleet orjiaan raa’asti. Kauppatavara oli pidettävä kunnossa. Monet naiset pääsivät haaremiin tai muuhun seksisuhteeseen, jossa heillä monesti ei ollut mitään valittamista.

Suomalaisethan tuntevat tämä kuvion Mika Waltarin Mikael Hakimista, (entinen Karvajalka) (Pelzfuss), joka ryhtyy renegaatiksi eli omaksuu islamin. Ei ole tietoa siitä, oliko renegaattien joukossa suomalaisia, mutta se on luultavaa. Paljon venäläisiäkin oli mukana.

Kaapattujen kohtalo tuskin sentään oli keskimäärin kadehdittava, mutta vieraassa kulttuurissa oli piirteitä, jotka saattoivat myös houkutella: seksuaalisuus oli paljon hyväksytympää kuin kristityissä maissa, eritoten nyt puritaanisessa Englannissa.

Jopa pederastiaa suvaittiin, mutta varsinaista aikuisten välistä homoseksuaalista suhdetta ei niinkään.

Tunnetusti profeetta oli kieltänyt viinin, mutta suufilaisilla virtauksilla oli omat tulkintansa. Ilmeisesti hasista käytettiin yleisesti ja monin paikoin myös viiniä ja väkevämpää. Saattoivatpa jotkut uskossaan heikot olla päissään lähes jatkuvasti.

Wilsonin kirja on hieman sekava eikä muodosta selkeää tutkimusta barbareskivaltioiden elämästä. Kuitenkin se sisältää monia kiintoisia tietoja ja tarjoaa lisää aineksia etenkin 1600-luvun merirosvouksen ymmärtämiselle.

 

Kun Itämerellä rosvottiin

 

Kun rosvot mellastivat

 

Kun nyt tuo merirosvoteema jä päälle, niin yleisön iloksi vielä yksi vanha kirjoitelma siitä aiheesta.

torstai 25. elokuuta 2016

Kovaa peliä Itämerellä

Kovaa peliä Itämerellä

 

Lars Ericson Wolke, Kapare och pirater i Nordeuropa under 800 år. Historiska media 2014. 352 s.

 

Itämeren merirosvoista tuntenee jokainen vitaliaaniveljet ja sen, että Sören Norby piti aikoinaan hallussaan Etelä-Suomen alueita. Tuskinpa monelle on tuntematon myöskään Klaus Störtebeker, jonka kallo tänäänkin on hirteen naulattuna ihailtavissa Hampurin museossa.

Ericson Wolken teos joka tapauksessa antaa kiinnostavan yleiskatsauksen Itämeren ja myös Pohjanmeren alueen merenkulkuun kaappaussodan ja myös siihen usein liittyneen merirosvouksen näkökulmasta.

Kaapparithan olivat saaneet valtuutensa valtiolta, joten he itse asiassa olivat sotilaita eivätkä rosvoja ja sen mukaisesti heidän piti myös palvella toimeksiantajaansa. Raja merirosvon ja kaapparin välillä oli kuitenkin vähintään häilyvä ja usein kaapparit alkoivat toimia omaan laskuunsa, vaikka saattoivatkin viitata kuninkaalliseen toimeksiaintajaansa. Tällainenhan oli vitaliaaniveljestenkin historia.

Suomi oli tietyssä vaiheessa oikea merirosvojen pesä ja tämän toiminnan takana oli paikallisia suurmiehiäkin, kuten pohjolan rikkain mies ja Suomen käskynhaltija Bo Joninpoika Grip ja hänen poikansa.

Merirosvoihin on liittynyt romantiikkaa ainakin lordi Byronin ajoista saakka, jolloin näitä lurjuksia alettiin estetisoida. Toki jo Störtebeker julisti olevansa ”Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen Hampuria ja Bremeniä lukuunottamatta”. Viimemainittujen mainitseminen ainakin oli hurskastelua ja Hampurin porvareita ei sillä kauan petetty.

Kaapparien ja merirosvojen alukset olivat aluksi usein aika pieniä, mutta tykkejä ja hakapyssyjä oli sen verran, ettei aseistamattomille kauppalaivoille jäänyt paljon mahdollisuuksia.

Joskus miehistöt joka tapauksessa onnistuivat kukistamaan vihollisensa. Kirjassa kerrotaan tällainen tapaus, joka koskee raumalaista laivaa, jota rosvot olivat kuljettamassa pitkäaikaiseen päätukikohtaansa Gotlantiin. Kun Visborgin torni näkyi ja rosvot pilkkasivat uhrejaan, joiden sanottiin nyt näkevän tulevan asuntonsa, nämä hyökkäsivät vangitsijoitaan vastaan ja onnistuivat pelastautumaan ja viemään laivan turvallisesti kotisatamaan.

Keskiajalle oli ominaista, että rosvot saattoivat pitää hallussaan valtakuntien alueita ja tehdä ryöstöretkiä pitkin rannikoita ilman, että hallitsijat pystyivät heitä siitä estämään. Tällaisestahan Suomikin sai kärsiä useaan otteeseen.

Kansainvälinen kauppa ei keskiajalla ollut suinkaan merkityksetöntä, mutta ei tietenkään yhtä laajaa kuin sittemmin uudella ajalla. Silloin alkoi myös kaapparitoiminnan merkitys kasvaa.

Hollanti ja Iso-Britannia olivat tärkeitä toimijoita myös Itämerellä ja jälkimmäisen päästyä niskan päälle keskinäisessä kilpailussa, tuli sen laivastosta vakituinen vieras, ettei sanoisi riesa myös meidän vesillämme, mutta pääasiassa toiminta tukeutui etelään. Hanön saaren englantilainen hautausmaa muistuttaa yhä tästä ajasta. Göteborgin kannalta Englanti ja Skotlanti olivat niin läheisiä kauppakumppaneita, että kaupunkia nimitettiin joskus pikku-Englanniksi.

Tältäkin kannalta kannattaa tarkastella sitä Kustaa IV Adolfin englantilaisystävällistä politiikkaa, josta häntä on niin ylimielisesti myöhemmin moitittu.

Alistuminen Napoleonin määräämiin pakotteisiin eli mannermaansulkemukseen sisälsi Ruotsille suuria vaaroja, joiden luonteen ymmärrämme, kun muistamme, miten britit polttivat uusilla rakettiaseillaan Kööpenhaminan ja kaappasivat koko Tanskan laivaston.

Sen jälkeen Tanska-Norja joutui käymään Englantia vastaan sotaa rannikoilla, mitä varten rakennettiin suuri määrä linnakkeita tuhatlukuisine tykkeineen ja niiden ohella uusia ihmeaseita eli tykkijollia, joiden järeät tykit olivat uhkana jopa suurille linjalaivoille.

Vuonna 1813 oli Tanskassa 214 skanssia, joissa oli 900 tykkiä ja Norjassa lisäksi tuhat tykkiä. Brittien puolella sotaan osallistui vuonna 1812 96 sotalaivaa, joista 16 suuria linjalaivoja.

Kuten tunnettua, Venäjä pakotti vuonna 1809 Ruotsin mannermaansulkemukseen ja vei siltä Suomen. Ruotsi joutui myös julistamaan sodan Britannialle, mutta sitä käytiin varsin vaisusti ja ennen pitkää brittilaivasto sai taas takaisin vanhan roolinsa Ruotsin tukijana.

Venäjän osa Ranskan politiikan juoksupoikana oli sekä maan arvoa alentava, että kaupan kannalta tuhoisa. Tunnetusti myös ylimystö kantoi kaunaa keisarille siitä, että saarto vaikutti sangen ikävästi sen omaan elintasoon vähentämällä tuontitavaroita ja sulkemalla viennin.

Normaalivuosina oli 3000-5000 ulkomaista laivaa saapunut vuosittain Venäjän satamiin, mutta vuonna 1808 niiden määrä laski 996:een. Vuonna 1812 Aleksanteri sitten päätti irtautua mannermaansulkemuksesta ja Napoleon puolestaan päätti pelastaa Puolan barbaarisen itänaapurinsa kynsistä. Loput muistammekin.

Rosvo Roopen kaltaisia merirosvoja ei kyseisen Suomi-filmin jälkeen Itämerelle ilmaantunut, jos heitä nyt oli ollut aiemminkaan. Noista oikeista merirosvoista, usein hyvin ikävistä tyypeistä tehtiin kyllä Robin Hood-tyyppisiä legendoja, vaikka eväitä tälle ei liene paljoakaan ollut. Joka tapauksessa ne hahmot, jotka uskalsivat huseerata omaan laskuunsa, mahtivaltioista riippumatta, kiehtoivat ymmärrettävästi myös rahvaan mielikuvitusta.

Kaappaussota kuitenkin jatkui myös 1900-luvulla, vaikka kansainvälinen sopimus kielsi sen jo heti Krimin sodan jälkeen. Saksalaisten apuristeilijöiden seikkailut tunnetaan ja itsekin muistan joskus 1960-luvun alussa katsoneeni elokuvan Kymmenen lipun alla, joka kertoi saksalaisesta Atlantis-apuristeilijästä.

Vaikka noita uudenajan merirosvoromantiikkaan sopivia aluksia oli valtamerillä useitakin, ei niiden rooli kasvanut kovin merkittäväksi. Ensimmäisessä maailmansodassa apuristeilijät kaappasivat ja upottivat 121 laivaa, yhteensä 103 000 tonnia ja toisessa maailmansopdassa 138 laivaa ja 857000 tonnia.

Armottomat sukellusveneet sen sijaan vastasivat toisessa maailmansodassa peräti 2828 laivan ja 14 687 000 tonnin upotuksesta.

Tämä muistutti merirosvousta pahimmillaan ja siitä myös saksalaisia sodan jälkeen oikeudessa syytettiin. Jotta saksalaisten niskoille ei vieritettäisi koko vastuuta totaalisen sodan kauhuista, voi tässäkin Ericson Wolken tavoin muistaa, että saksalaisia vuonna 1919 rangaistiin saarrolla vielä puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen, mikä vaati ainakin satatuhatta ja ehkä jopa puoli miljoonaa siviiliuhria.

Ericson Wolken kirja on kiintoisa katsaus yhteen tärkeään historian ilmiöön, jonka merkitys meillä on usein unohdettu, kun alan toimijat ovat tavallisesti sijoittuneet 60 leveysasteen eteläpuolelle. Asian vaikutus on kuitenkin myös meillä ollut hyvin konkreettinen.

Suomenkin historiasta kirjoittaneen tutkijan tekstissä huomaan pari kummallista seikkaa. Sivuilla 94 ja 95 hän luettelee vitaliaanien Suomessa ainakin ajoittain hallitsemia paikkoja, joiden joukossa ovat Raasepori, Kastelholma, Korsholma, Wartholm (luultavasti Porvoon lähellä, vaikka sen joskus on selitetty olevan Junkarsborg Karjaalla), Åborg Kuhmon ulkopuolella sen sijaan kuulostaa oudolta ja Kuhmolla tarkoitetaan tässä varmasti jotakin muuta kuin tuota Kainuun kelpo kaupunkia.

Toinen omituisuus on tieto, jonka mukaan Turun piispa Björn vuonna 1404 varoitti Räävelin porvareita siitä, että merirosvot olivat kokoontuneet tunkeutuakseen Nevalle ja Nyenin kaupunkiin vahingoittamaan venäläisiä. Sen jälkeen tiedotettiinkin heidän tehneen siellä suurta vahinkoa.

Koska itse olen aina kuvitellut, että Nyen perustettiin vasta sen jälkeen, kun alue Stolbovan rauhassa vuonna 1617 liitettiin Ruotsin valtakunnan alaisuuteen, olen tiedosta kovin hämmästynyt. Lähdeviitettä ei ole, mutta ilmeisesti tuossa kohdassa siteerataan alkuperäisdokumenttia, joten lienee pääteltävä, että jonkinlainen kaupungintapainen oli kyseessä ja ehkä sijaitsi siellä Nevan ja Ohtan yhtymäkohdassa, jonne ruotsalaiset jo vuonna 1300 olivat yrittäneet perustaa Landskronan.

Joka tapauksessa asia vaatii selitystä. Olen muussakin yhteydessä huomannut, että venäläisellä puolella on arveltu tuolla ”suomalaisella suolla” itse asiassa, vanhojen karttojen mukaan, olleen myös venäläistä asutusta. Mutta että sen nimikin jo olisi ollut Nyen (Neovia)???

Ja tässä vielä musiikkia samasta aiheesta:

https://youtu.be/eMkE_F0G2Rk

 

 

Navigare necesse est

 

Maan äärillä

 

Mikko Huhtamies, Seitsemäs vyöhyke. Pohjoista merihistoriaa. Siltala 2022, 270 s.

 

Kirjan nimi tarkoittaa muinaisten maantieteilijöiden laitimmaiseksi ajattelemaa seutua, joka sijoittui jonnekin 60 leveysasteen paikkeille. Siellähän sijaitsee nykyään mm. Helsinki. Viisaat ihmiset päättelivät aikoinaan, että se oli äärimmäinen vyöhyke, jossa ihmiset saattoivat asua.

Näille raukoille rajoille pääsi ihmisten ilmoilta oikeastaan vain meritse, mutta se oli aina seikkailua sekin.

Vanhan englantilaiset sananparren mukaan sen, joka haluaa oppia rukoilemaan, kannattaa lähteä merille. Konsti toimii yhä, mutta keskiajalla ja uuden ajan alussa se olikin lähes ainoa navigaation turvaaja luotsien ja seudut tuntevien kipparien ohella.

Kirjoittaja on purjehtija ja saattaa ehkä vielä muistaa ajan, kun elektronisia navigaatiolaitteita ei veneessä ollut. Laivoissa ja joissakin veneissäkin saattoi olla decca tai loran, mutta niiden tarkkuus ei vielä pitänyt alusta poissa kiviltä.

Reimareita sen sijaan oli jo riittämiin ja ylivoimaisesti paras navigaation apuväline olivat linjataulut. Toki myös sektoriloistoja saattoi käyttää. Sitä paitsi veneissä ja laivoissa olivat kiinteät potkurilokit matkan ja nopeuden mittaamiseksi ja vielä kaikuluotaimetkin, joita saattoi käyttää sekä paikantamisen että ankkuroinnin tukena. Pimeässä ja sumussakin voi mennä, jos nämä välineet olivat mukana ja kompassin eksymätaulukko tehty.

Joka tapauksessa seilaaminen näillä välineillä oli yhä jonkinlaista seikkailua ja koska tiedot olivat aina jonkin verran epätarkkoja, oli syytä tarkkailla kaikkia mahdollisia navigaatiota tukevia tietoja. Ristisuuntimat auttoivat paikantautumista rannikon ulkopuolella ja jopa sekstantille löytyi käyttöä vaakasuoria kulmia mitatessa. Suuntimakompassi oli välttämätön.

Mutta miten ihmeessä keskiajan merenkulkijat sitten selvisivät? Heillä ei ollut mitään navigaatiolaitteita, ei edes lokia eikä kompassia. Ainoastaan luotia käytettiin ja sen avulla saatiin selville matalikot, mutta ei tietenkään Suomen rannikon runsaita kiviä ennen kuin mentiin niiden päälle.

Rukoileminen ja virsien hyräileminen oli erittäin suosittua merimatkoilla ja jos avomeripurjehduksen päätteeksi saatiin huomata, että oli saavuttu juuri tarkoitettuun paikkaan, oli Hilariuksen kiitosvirrelle runsaasti aihetta. Tosin avomeripurjehdus olikin kovin harvinaista.

Keskiajan tyypillinen kauppa-alus oli koggi eli limisaumainen ja tasapohjainen iso vene, jossa oli raakapurje ja jonka tuuleennousuominaisuudet olivat surkeat. Koggit joutuivat usein kauan odottelemaan suotuisaa tuulta ja jättivät jälkeensä paikannimiä, joita lienevät esimerkiksi Tallinnan-Helsingin väylän itäpuolella sijaitseva Kuggensten, jossa on loisto ja Emäsalon ja mantereen välinen salmi, Kuggsund, jossa nyt on silta.

Meren vaarojen ohella Itämerta vaivasivat merirosvot, jotka terrorisoivat Suone rannikoitakin, sekä hallitsijoiden laskuun toimivat kaapparit. Kaappaussotaa Itämerellä käytiin vielä 1800-luvun alussakin.

Merirosvoista kuuluisimpia olivat Tanskan hyväksi toimineet vitaliaaniveljet ja kuuluisin yksityinen rosvo oli kaiketi saksalainen Störtebeker (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=st%C3%B6rtebeker ). Merirosvot olivat itse asiassa kaiken kataluuden ja vääryyden vertauskuvia, mutta kun he nyt ainakin olivat vaihtoehto tylsän kunnialliselle pikkuporvarillisuudelle, ympäröi heitä ennen pitkää romantiikan sädekehä. Romantisoinnin taisi aloittaa lordi Byron.

Itämeren ja Pohjanmeren merirosvoista on saksalainen laulukin. Epäilen sitä myöhäsyntyiseksi: (https://www.youtube.com/watch?v=drOtgvAQJ10 ).

Koggien jälkeen tuli sitten jo kehittyneempiä aluksia, kravelleja, jotka olivat tasasaumaisia, mikä mahdollisti suuremman koon. Muuten: laivan rakentaminen söi valtavasti puuta, sillä vain pieni osa siitä voitiin käyttää asiassa hyödyksi. Välttämättömiä olivat myös ns. juurikaspuut eli vääränvänkkyrät mutkat, joita käyttämällä voitiin välttää heikot ja vaikeat liitokset.

Puustonsa ansiosta Suomi nousi jo uuden aja alussa hyvin merkittäväksi laivanrakennuspaikaksi ja täällä rakennettu alus oli mukana myös suurella edustusmatkalla, kun mentiin Englantiin tavoittelemaan neitsytkuningatar Elisabethin kättä.

Myös Suomen tervasta tuli tärkeä strateginen tavara ja ajan suurvalta Espanja himoitsi täältä sekä puuta että tervaa. Lähemmät yhteydet jäivät sentään tuohon katoliseen suurvaltaan solmimatta, mutta tervaa ja puuta sinne kyllä meiltä kulkeutui ja tänne päin taas inkojen kultaa, jolla ostokset maksettiin. Sellaista se on, globalisaatio.

Nimimerkki Origo, purjehtija hänkin, julkaisi aikoinaan kirjan Maailman kolmanneksi vaarallisin meri. En tiedä, mistä tuo luokittelu oli peräisin, mutta kyllä karilleajot olivat Suomenahdella ja Saaristomerellä hyvin yleisiä, kuten saattaa ymmärtääkin. Jossakin vaiheessa Hansaliitto kielsi jopa menemästä alueelle syksyllä. Kaiketi kyse oli jonkinlaisesta liian vaarallista kilpailua rajoittavasta sopimuksesta.

Myöhemminhän Suomenlahdellakin purjehdittiin aina jäiden tuloon saakka ja monet ovat tarinat niistä epäonnisista reissuista, joissa heikosti luovivat alukset sahasivat merta viikko- tai jopa kuukausitolkulla, pääsemättä lopulta lainkaan eteenpäin.

Kaiketi nimenomaan matkat Suomenlahden periltä takaisin etelään olivat vaikeita, kun vallitsevat tuulet ovat lounaasta, ainakin nykyään. Kun syksyn päivät olivat lyhyitä ja yöt pimeitä, olivat laivat käytännössä sokkoja ennen lokin ja kompassin käyttöönottoa ja vaikeaa se meno oli sen jälkeenkin. Nämä ongelmat olivat vielä 1800-luvulla täysin ajankohtaisia.

Kirjoittaja on tutkinut myös hylkyjä ja niiden pelastamista. muuan pelastamisen muoto oli rantarosvous ja lainsäädäntö yritti parhaansa mukaan suojella laivoja ja niiden omistajia yli-innokkailta pelastajilta, jotka pyrkivät saamaan haltuunsa arvokkaita lasteja ja aivojen osia, kuten köysistöjä.

Niin sanotuista harhatulista, joilla rantarosvot houkuttelivat laivoja karille, on paljon tarinoita, muun muassa Hiiumaalta ja Saarenmaalta. Myös Jurmon väitetään tulleen Kustaa Vaasan tyhjentämäksi moisen konnuuden takia. Huhtamies suhtautuu harhatuliin skeptisesti, sillä suoranaisia dokumentteja niiden käytöstä ei ole.

Tämä kirja on kiehtova johdatus keskiajan ja uuden ajan alun merenkulkuun näillä poloisilla pohjan perillä. Itse purjehtijana kirjoittaja on hyvin huomannut ne ongelmat, joita merenkululla aikoinaan oli.

Siitä huolimatta sitä vain purjehdittiin. Täälläkin, elinkelpoisen maailman rajoilla tarvittiin ainakin suolaa säilöntään ja viiniä sydämen ilahduttamiseen ja sakramenttien suorittamiseen. Muualla taas tarvittiin tervaa, puuta, voita ja hunajaa, joita täältä koottiin tynnyrikaupalla. Venäjältä saatiin etenkin hamppua, vahaa, hunajaa ja pellavaa. Euroopan kirkoissa paloivat venäläisestä vahasta tehdyt kynttilät ja laivojen purjeet tehtiin venäläisestä pellavasta, köydet hampusta. Siitä korvaukseksi suuri hopeavirta suuntautui lännestä itään, kuten A. Attman on osoittanut.

Mutta tässä siis jokaiselle purjehduksen ystävälle ja muillekin mainio opas aikansa pohjoiseen merenkulkuun, jonka merkitystä on taidettu pitkään jopa aliarvioida. Se liittyi myös Espanjan suurvaltapyrkimyksiin ja jopa Suuren Armadan rakentamiseen.

Dekkari lahden takaa

 

Keskiajan Rääveliä

 

Indrek Hargla, Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus. Suomentanut Jouko Vanhanen. Into Kustannus 2020, 320 s.

 

Tallinna, jossa keskiajan perintö on poikkeuksellisen hyvin säilynyt, sopii mainiosti historiallisten romaanien tapahtumapaikaksi. Tässäkin kirjassa on pari Tallinnan karttaa (Toompea ja alakaupunki) 1400-luvun alusta ja tärkeimmät rakennukset ovat niissä yhä samat kuin nykyään.

Hieman erikoinen keksintö on sijoittaa nimenomaan dekkari tähän toisen aikakauden miljööseen, jossa ajattelutavat olivat kaikesta päätellen vielä hyvin erilaiset kuin nykyään.

Itse asiassa homma toimii, ellei nyt ryhdy kovin ankarasti pohdiskelemaan, saattoivatko tuon ajan ihmiset todella harjoittaa sellaista pohdiskelua kuin kelpo apteekkari, joka vaikuttaa suorastaan Agatha Christiensä lukeneelta.

Kirjan ansioihin kuuluu joka tapauksessa se, että siinä lukija pääsee myös kosketukseen ajan instituutioiden kanssa: Tallinnan eli Räävelin Toompealla hallitsivat ritarit, alakaupungissa raati ja dominikaanikonventin alueella erikseen vielä dominikaanit.

Ajalle ominaisia ajattelutapojakin tuodaan esiin, kuten vapaamuurarius, jonka alkuvaiheet tosiaan liittyvät keskiaikaisten kirkkojen rakentamiseen.

Sivumennen sanoen, Olevisten kirkko lienee ollut valmistuessaan peräti maailman korkein rakennus. Sellaiseksi ainakin olen sen jossakin listauksessa huomannut. Aika mahtavahan oli Tallinna ja Hansa yleensäkin vielä tuohon aikaan. Noihin aikoihin se oli joutunut käymään sotaakin merirosvoja, vitaliaaniveljiä vastaan.

Vitaliaanien kuuluisin päällikkö oli Störtebeker, jonka pääkallon hirteen naulattuna olen itsekin nähnyt Hampurin museossa. Olipa kallo aito tai ei, rosvon kohtalo hansakauppiaiden käsissä kertoo hyvin niistä tunteista, joita hän heissä oli aiheuttanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=st%C3%B6rtebeker ).

Vitaliaanien tarinastakin kirjassa kerrotaan ja hehän tunnetusti raivosivat myös Suomen alueella. Störtebeker mainitsi olevansa Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen Hampuria ja Bremeniä lukuunottamatta: Gottes Freund, Aller Welt Feind.

Tämä röyhkeä rienaus mainitaan kirjassa merirosvon suurimpana syntinä. Vielä enemmän saattoivat tosiasiassa vihamielisyyttä nostattaa merirosvojen raa’at menetelmät. Tukahduttamistoimet olivat sitten sitä vastaavia. Niistä syntyy jännite myös tämän kirjan tarinoihin, joissa saattaa hyvinkin olla aikakauden henkeä tai ainakin sen mukaisia kehyksiä, kuten Mika Waltarilla aikoinaan.

Apteekkari, jolla on tiettyjä erityistaitoja, on ihan hyvä keskushenkilö ratkaisemaan murhamysteereitä. Pentti Renvall tuskin kuitenkaan olisi uskonut tuon ajan ihmisten harjoittavan noin modernin terävää ajattelua, vaikka olihan niitä teräviä skolastikkojakin olemassa.

Joka tapauksessa on aika huikeaa lukea tarinaa, joka on sijoitettu aivan toiseen aikakauteen, mutta liikkuu täysin tunnistettavissa paikoissa. Tallinna on niitä harvoja paikkoja, joissa tämä on mahdollista.

Yksi pikku seikka pisti silmään: jossakin kohdassa puhuttiin, sananparren tapaan, Ruotsin kuninkaan sotajoukosta. Tähän aikaanhan Ruotsi kuului Kalmarin unioniin, joten erityisestä Ruotsin kuninkaasta tuskin puhuttiin.