Kovaa peliä Itämerellä
Lars Ericson
Wolke, Kapare och pirater i Nordeuropa
under 800 år. Historiska media 2014. 352 s.
Itämeren
merirosvoista tuntenee jokainen vitaliaaniveljet
ja sen, että Sören Norby piti aikoinaan hallussaan Etelä-Suomen alueita. Tuskinpa
monelle on tuntematon myöskään Klaus Störtebeker, jonka kallo tänäänkin on
hirteen naulattuna ihailtavissa Hampurin museossa.
Ericson Wolken
teos joka tapauksessa antaa kiinnostavan yleiskatsauksen Itämeren ja myös Pohjanmeren
alueen merenkulkuun kaappaussodan ja myös siihen usein liittyneen
merirosvouksen näkökulmasta.
Kaapparithan
olivat saaneet valtuutensa valtiolta, joten he itse asiassa olivat sotilaita
eivätkä rosvoja ja sen mukaisesti heidän piti myös palvella toimeksiantajaansa.
Raja merirosvon ja kaapparin välillä oli kuitenkin vähintään häilyvä ja usein
kaapparit alkoivat toimia omaan laskuunsa, vaikka saattoivatkin viitata
kuninkaalliseen toimeksiaintajaansa. Tällainenhan oli vitaliaaniveljestenkin
historia.
Suomi oli
tietyssä vaiheessa oikea merirosvojen pesä ja tämän toiminnan takana oli
paikallisia suurmiehiäkin, kuten pohjolan rikkain mies ja Suomen käskynhaltija
Bo Joninpoika Grip ja hänen poikansa.
Merirosvoihin on
liittynyt romantiikkaa ainakin lordi Byronin ajoista saakka, jolloin näitä
lurjuksia alettiin estetisoida. Toki jo Störtebeker julisti olevansa ”Jumalan
ystävä ja koko maailman vihollinen Hampuria ja Bremeniä lukuunottamatta”.
Viimemainittujen mainitseminen ainakin oli hurskastelua ja Hampurin porvareita
ei sillä kauan petetty.
Kaapparien ja
merirosvojen alukset olivat aluksi usein aika pieniä, mutta tykkejä ja
hakapyssyjä oli sen verran, ettei aseistamattomille kauppalaivoille jäänyt
paljon mahdollisuuksia.
Joskus miehistöt
joka tapauksessa onnistuivat kukistamaan vihollisensa. Kirjassa kerrotaan
tällainen tapaus, joka koskee raumalaista laivaa, jota rosvot olivat
kuljettamassa pitkäaikaiseen päätukikohtaansa Gotlantiin. Kun Visborgin torni
näkyi ja rosvot pilkkasivat uhrejaan, joiden sanottiin nyt näkevän tulevan
asuntonsa, nämä hyökkäsivät vangitsijoitaan vastaan ja onnistuivat pelastautumaan
ja viemään laivan turvallisesti kotisatamaan.
Keskiajalle oli
ominaista, että rosvot saattoivat pitää hallussaan valtakuntien alueita ja
tehdä ryöstöretkiä pitkin rannikoita ilman, että hallitsijat pystyivät heitä
siitä estämään. Tällaisestahan Suomikin sai kärsiä useaan otteeseen.
Kansainvälinen
kauppa ei keskiajalla ollut suinkaan merkityksetöntä, mutta ei tietenkään yhtä
laajaa kuin sittemmin uudella ajalla. Silloin alkoi myös kaapparitoiminnan merkitys
kasvaa.
Hollanti ja
Iso-Britannia olivat tärkeitä toimijoita myös Itämerellä ja jälkimmäisen
päästyä niskan päälle keskinäisessä kilpailussa, tuli sen laivastosta
vakituinen vieras, ettei sanoisi riesa myös meidän vesillämme, mutta pääasiassa
toiminta tukeutui etelään. Hanön saaren englantilainen hautausmaa muistuttaa
yhä tästä ajasta. Göteborgin kannalta Englanti ja Skotlanti olivat niin
läheisiä kauppakumppaneita, että kaupunkia nimitettiin joskus pikku-Englanniksi.
Tältäkin
kannalta kannattaa tarkastella sitä Kustaa IV Adolfin englantilaisystävällistä
politiikkaa, josta häntä on niin ylimielisesti myöhemmin moitittu.
Alistuminen
Napoleonin määräämiin pakotteisiin eli mannermaansulkemukseen sisälsi Ruotsille
suuria vaaroja, joiden luonteen ymmärrämme, kun muistamme, miten britit
polttivat uusilla rakettiaseillaan Kööpenhaminan ja kaappasivat koko Tanskan
laivaston.
Sen jälkeen
Tanska-Norja joutui käymään Englantia vastaan sotaa rannikoilla, mitä varten rakennettiin
suuri määrä linnakkeita tuhatlukuisine tykkeineen ja niiden ohella uusia ihmeaseita
eli tykkijollia, joiden järeät tykit olivat uhkana jopa suurille
linjalaivoille.
Vuonna 1813 oli
Tanskassa 214 skanssia, joissa oli 900 tykkiä ja Norjassa lisäksi tuhat tykkiä.
Brittien puolella sotaan osallistui vuonna 1812 96 sotalaivaa, joista 16 suuria
linjalaivoja.
Kuten tunnettua,
Venäjä pakotti vuonna 1809 Ruotsin mannermaansulkemukseen ja vei siltä Suomen.
Ruotsi joutui myös julistamaan sodan Britannialle, mutta sitä käytiin varsin
vaisusti ja ennen pitkää brittilaivasto sai taas takaisin vanhan roolinsa
Ruotsin tukijana.
Venäjän osa
Ranskan politiikan juoksupoikana oli sekä maan arvoa alentava, että kaupan
kannalta tuhoisa. Tunnetusti myös ylimystö kantoi kaunaa keisarille siitä, että
saarto vaikutti sangen ikävästi sen omaan elintasoon vähentämällä
tuontitavaroita ja sulkemalla viennin.
Normaalivuosina
oli 3000-5000 ulkomaista laivaa saapunut vuosittain Venäjän satamiin, mutta
vuonna 1808 niiden määrä laski 996:een. Vuonna 1812 Aleksanteri sitten päätti
irtautua mannermaansulkemuksesta ja Napoleon puolestaan päätti pelastaa Puolan
barbaarisen itänaapurinsa kynsistä. Loput muistammekin.
Rosvo Roopen
kaltaisia merirosvoja ei kyseisen Suomi-filmin jälkeen Itämerelle ilmaantunut,
jos heitä nyt oli ollut aiemminkaan. Noista oikeista merirosvoista, usein hyvin
ikävistä tyypeistä tehtiin kyllä Robin Hood-tyyppisiä legendoja, vaikka eväitä
tälle ei liene paljoakaan ollut. Joka tapauksessa ne hahmot, jotka uskalsivat huseerata
omaan laskuunsa, mahtivaltioista riippumatta, kiehtoivat ymmärrettävästi myös
rahvaan mielikuvitusta.
Kaappaussota
kuitenkin jatkui myös 1900-luvulla, vaikka kansainvälinen sopimus kielsi sen jo
heti Krimin sodan jälkeen. Saksalaisten apuristeilijöiden seikkailut tunnetaan
ja itsekin muistan joskus 1960-luvun alussa katsoneeni elokuvan Kymmenen lipun alla, joka kertoi saksalaisesta
Atlantis-apuristeilijästä.
Vaikka noita
uudenajan merirosvoromantiikkaan sopivia aluksia oli valtamerillä useitakin, ei
niiden rooli kasvanut kovin merkittäväksi. Ensimmäisessä maailmansodassa
apuristeilijät kaappasivat ja upottivat 121 laivaa, yhteensä 103 000 tonnia
ja toisessa maailmansopdassa 138 laivaa ja 857000 tonnia.
Armottomat
sukellusveneet sen sijaan vastasivat toisessa maailmansodassa peräti 2828
laivan ja 14 687 000 tonnin upotuksesta.
Tämä muistutti
merirosvousta pahimmillaan ja siitä myös saksalaisia sodan jälkeen oikeudessa
syytettiin. Jotta saksalaisten niskoille ei vieritettäisi koko vastuuta
totaalisen sodan kauhuista, voi tässäkin Ericson Wolken tavoin muistaa, että
saksalaisia vuonna 1919 rangaistiin saarrolla vielä puoli vuotta sodan
päättymisen jälkeen, mikä vaati ainakin satatuhatta ja ehkä jopa puoli
miljoonaa siviiliuhria.
Ericson Wolken
kirja on kiintoisa katsaus yhteen tärkeään historian ilmiöön, jonka merkitys
meillä on usein unohdettu, kun alan toimijat ovat tavallisesti sijoittuneet 60
leveysasteen eteläpuolelle. Asian vaikutus on kuitenkin myös meillä ollut hyvin
konkreettinen.
Suomenkin
historiasta kirjoittaneen tutkijan tekstissä huomaan pari kummallista seikkaa.
Sivuilla 94 ja 95 hän luettelee vitaliaanien Suomessa ainakin ajoittain
hallitsemia paikkoja, joiden joukossa ovat Raasepori, Kastelholma, Korsholma,
Wartholm (luultavasti Porvoon lähellä, vaikka sen joskus on selitetty olevan
Junkarsborg Karjaalla), Åborg Kuhmon ulkopuolella sen sijaan kuulostaa oudolta
ja Kuhmolla tarkoitetaan tässä varmasti jotakin muuta kuin tuota Kainuun
kelpo kaupunkia.
Toinen
omituisuus on tieto, jonka mukaan Turun piispa Björn vuonna 1404 varoitti Räävelin
porvareita siitä, että merirosvot olivat kokoontuneet tunkeutuakseen Nevalle ja
Nyenin kaupunkiin vahingoittamaan venäläisiä. Sen jälkeen tiedotettiinkin
heidän tehneen siellä suurta vahinkoa.
Koska itse olen
aina kuvitellut, että Nyen perustettiin vasta sen jälkeen, kun alue Stolbovan
rauhassa vuonna 1617 liitettiin Ruotsin valtakunnan alaisuuteen, olen tiedosta
kovin hämmästynyt. Lähdeviitettä ei ole, mutta ilmeisesti tuossa kohdassa
siteerataan alkuperäisdokumenttia, joten lienee pääteltävä, että jonkinlainen
kaupungintapainen oli kyseessä ja ehkä sijaitsi siellä Nevan ja Ohtan
yhtymäkohdassa, jonne ruotsalaiset jo vuonna 1300 olivat yrittäneet perustaa
Landskronan.
Joka tapauksessa
asia vaatii selitystä. Olen muussakin yhteydessä huomannut, että venäläisellä
puolella on arveltu tuolla ”suomalaisella suolla” itse asiassa, vanhojen
karttojen mukaan, olleen myös venäläistä asutusta. Mutta että sen nimikin jo
olisi ollut Nyen (Neovia)???
Kuhmo on tässä tapauksessa Kokemäki, Ruotsiksi Kumo.
VastaaPoistahttps://sv.wikipedia.org/wiki/Kumo_slott
VastaaPoistaKiitos.
VastaaPoistaKorjaanpa senkin, ettei se Kuhmokaan (jossa aikoinani vannoin sotilasvalani), ole suinkaan Koillismaata, vaan Kainuuta. Kuhmon pohjoispuolella ovat vielä Hyrynsalmi ja Suomussalmi - ja vasta niiden jälkeen tulee Taivalkoski ja Koillismaa.
PoistaTotta toisen kerran! Olin itsekin epävarma ja päätin tarkistaa, mutta lähimuisti pätkii. Kiitos!
VastaaPoistaJukka Korpela kirjoittaa teoksessa Viipurin linnaläänin synty. Viipurin läänin historia II (2004) mm. näin:
VastaaPoista"Pietari Suuren kaupunginrakentajamyytti on johtanut toistamaan väitettä, että tsaari perusti kaupungin autiolle suolle. Näin ei tietenkään ollut, vaan paikalla oli tuolloin ruotsalainen Nyenskansenin kaupunki." Tähän asti kaikki on tuttua, mutta Korpela jatkaa: "Pëtr Sorokinin mielestä tämä eli Nyenin (tai Nevanlinnan) kaupunki toimi kuitenkin merialussatamana jo keskiajalla. Philippe Dollinger tukee epäsuorasti tätä ajatusta todetessaan, että merialusten lastit siirrettiin jokilaivoihin Retusaaren (Kotlinin) tienoilla. Konkreettisesti ensimmäinen täysin kiistaton nimeltä tapahtuva maininta kaupungista ("- - en stad, som kalles Nijn [!] - -") on kuitenkin vasta elokuulta 1521. Tällöin sillä oli joka tapauksessa jo vakiintunut asemansa."
Kiinnostava tiedonmurunen tämäkin. Nikihän joka tapauksessa on kovin ruotsalaisen kuuloinen, mitäpä mahtaisi Nienshants alkuperäisenä venäläienä nimenä tarkoittaa?
VastaaPoistaMuistelen, että siellä kyllä oli venäläistä asutusta, mm. Korabelnitsan kylä, jossa ehkä siis laivoja rakennettiin.
Ruotsalaisen Nyenin vastakkaisella puolella oli sittemmin, nykyisen Smolnan paikkeilla myös venäläistä asutusta ja kirkko.
Odinin sotilaiden yhteydessä luin Wikipediasta muinaisskandinaavisesta mytologiasta, ja tästä postauksesta saan ilmaiseksi lisätietoa samasta aiheesta. Kiitoksia.
VastaaPoistaTieto täytyy vielä linkittää ulkomailla kuulemaani väitteeseen, että suomenkielinen ajattelu yhä perustuu myytteihin (mm.teologia), vaikka kehittyneempi läntinen ajattelu rakentuu uudempien ihmisluonteen tuntemustieteiden tuloksille, mm. sosiologia, kirjallisuus.
Kansainvälinen yhteisö eli Hansa ja Kalparitaristo näki Skandinavian omanaan. Albrekt Meclenlenburgilainen sai kuitenkin vastaansa Kalmarin Margaretan ja niin päin pois. Vitalianit ylläpitivät sekasortoa, mutta Margareta veti pidemmän korren.
VastaaPoistaSama kai se rahvaalle kuka linnasta käsin sortaa. Raasepori ja Herlinin Kuitia olivat sisäisen poliisin linnoja ja hovielämän perustajia seuduillensa Euroopan malliin (Viipurin ja Savon linnat ihan eri juttuja). No poliisilinnoista käsin kylien yhteismaat ja sarkojen määrävuotiset jaot perheiden kesken lopettiin vuodentulon tehokaammaksi haltuunotoksi linnojen keittiöihin ja talleihin.
Perhe on helpompi kohde ulosottomiehelle kuin kylä. Nämä vakisarathan sitten vuosisatojen päästä isojaettiin ja naapuriyhteys hölleni entistäänkin kartanon ja virka-aatelin hillua. Muuten vielä Åke Lindman älysi pelimiehenä noukia saaristossa eläneen vesialuiden vaihdon vavahduttavaan Myrskyluotoonsa. Historiatiede on toista, kuiv…eikun lujempaa maata.
Siksipä UPM:n myyminen onkin huulilla. Mikäs siinä ulkomaillahan ne jo ovat tehtaat ja omistajat. Sikäli asia on nyt mainintarahan arvoinen, että velkaisuutensa alaspainnut UPM on ehostettu ostajia houkuttevaksi matalalla ROE:lla (kun ei 0 % velkapönkkää).
Pian osakkeet ostetaan kovaan hintaan ilmaiseen velkarahaan etuoikeutettujen toimesta. Osakkeen arvo räjähtää ylös. Sitä saa tänään pörsistä vanhalla hinnalla ja ehdit mukaan Björn Wahlroosin itselleen ja statuspiirilleen organisoimaan jättipottiin ihan kuokkavieraaksi. Tätä strategiaa -tunkea toisten kattamaan pöytään- kutsutaan Event Driven Strategyksi hedge fund piireissä. Lähimpiä löytyy runsaastikin Ruoholahden polkuja seuraillen.Jukka Sjöstedt
Eikös paikkakunnan nimi Snappertuna mahtane alunperin meinata juuri (meri)ryöväreitten pesäpaikkaa?
VastaaPoista