Tyhmyys, ylpeys ja ennakkoluulo

 

Tyhmyys ja ennakkoluulo

 

     Tyhmyys kuuluu normaalin ihmisyyden kirjoon ja sen voidaan todeta noudattavan tunnettua Gaussin käyrää, mitä sen ns. syvyyteen tulee.

     Tyhmyyttä ei siis pidä solvaavasti nimittää epänormaaliudeksi, saati poikkeavuudeksi, mikäli ajattelemme sen julkisen toteamisen käyttöä arvottavassa mielessä.

     Itse asiassa siitä on myös pyritty tekemään hyvettä, vaikka en vielä olekaan huomannut erityisiä ylpeilyjuhlia järjestettävän nimenomaan sen kunniaksi. Luulen, että niiden ilmaantuminen on vain ajan kysymys.

     Käytännössä tyhmyydestä on useimmiten kielteisiä seurauksia ja vanhan sanonnan mukaan siitä jopa sakotetaan, mitä lienee pidettävä äärimmäisen epäoikeudenmukaisena ja luulen, että sen seuraukset nykyaikaisessa hyvinvointivaltiossa olisi, jos mahdollista, jäännöksettä siirrettävä yhteiskunnan korvattaviksi.

     Nykyään on joka tapauksessa jo havaittavissa voimakas suuntaus kohti yleistä solidaarisuutta tyhmyyden kanssa ja julkinen valta on yhä useammin pyrkinyt ainakin tekeytymään tyhmäksi, ellei sitten ihan oikeasti sitä ole. Joskus asian laita on vaikea selvittää. Itselleni on jäänyt siitä sangen vaikuttavia muistoja Atlantin tuolta puolen (ks. Vihavainen: Haun tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä tulokset ).

     Tyhmyyttä voidaan todeta ja määritellä eri tavoin, mutta vastaansanomaton sen tunnusmerkki on, mikäli henkilö, joka on havainnut tietyn asian aina seuraavan tietystä toisesta asiasta, ei ota tästä opikseen, vaan jatkaa yhä uudelleen toistaa saman asian toistamista ja odottaa, että saisikin aikaan jotakin muuta.

     Tuollaisessa tapauksessa hylätään se empiirisesti saavutettu informaatio, jota voidaan nimittää ennakkotiedoksi (ks. Vihavainen: Haun ennakkotieto tulokset) ja toimitaan sen sijaan toiveajatteluun luottaen. Töysin alastonta kieltäytymistä  selvien tosiasiooden tunustakisesta on usein havaittavisa. Niisä enemmän tuossa edellisessä linkissä.

      Tässä tulemme myös kysymykseen yleisen ja erityisen suhteesta. Se on periaatteessa niin yksinkertainen, että sen ainakin jonkin tasoista ymmärtämisetä edellytettiin aikoinaan jo lastentarhassa

     On aikakaudellemme syvästi tyypillistä, että asiaa on nyttemmin alettu hämärtää jopa korkeakouluasteella ja alettu salakuljettaa terveen järjen tilalle tyhmyyttä suorastaan kvasitieteellisten doktriinien avulla.

Tästä olen jo joskus blogannut, enkä huomaa asiaan olevan olennaista lisättävää:

 

tiistai 15. toukokuuta 2018

Yleisen ja erityisen suhde aikakautemme oloissa

 

Jospa nyt sentään yleistettäisiin

 

     Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, reaktiona johonkin typeryyteen, ”ei saa yleistää”. Tällöin saattaa kyseessä olla vaikkapa jonkin torvelon käytös, jonka johdosta toinen samanlainen tekee johtopäätöksen: ”no sellaisiahan ne kauhavalaiset/perniöläiset/puumalalaiset nyt ovat!”

     Tässä tapauksessa yleistäjä tekee johtopäätöksensä olemattoman pienen otoksen pohjalta. Useimmiten se onkin tarkoitettu vitsiksi, mutta aika avuton se siinäkin lajityypissä on.

     Yleistäminen on kuitenkin kaiken tieteellisen ja siis pätevyyttä tavoittelevan ajattelun ydin. Miten se tapahtuu, opittiin ainakin ennen vaikkapa sosiologian metodikursseilla. John Stuart Millin induktiivisen päättelyn säännöt pätevät yhä ja halukkaita kehotetaan tutustumaan niihin.

     Tieteellisellä yleistämisellä, eli siis pätevällä johtopäätösten tekemisellä ei pyritä ennakkoluuloon, vaan ennakkotietoon. Sen torjuminen puolestaan on osoitus ennen muuta ja suurella varmuudella tyhmyydestä eikä esimerkiksi korkeasta moraalista, kuten nykyään näytään vihjailevan.

     Kun ihmiset ovat kysymyksessä, ei ennakkotietoa ole kovin suuressa määrin mahdollista saada yksilöstä. Ryhmien kohdalla se sen sijaan onnistuu usein varsin hyvin.

     Niinpä tiedämme paljon keskimääräisyyksiä ja tyypillisyyksiä erilaisista ryhmistä. Yksilöiden -ryhmien jäsenten- kohdalla ne tietysti toimivat huonommin tai ei lainkaan. Nehän perustuvat todennäköisyyksiin, ja saattavat osoittautua yksittäisissä tapauksissa aivan vääriksi, vaikka ne suuremmassa populaatiossa olisivat hyvinkin suuria.

      Niinpä onkin syytä torjua ennakkoluulot eli yksilöä koskevat käsitykset, jotka on tehty viiteryhmän perusteella. Mikäli samalla torjutaan ennakkotieto, joka on tutkimuksella kyseisestä ryhmästä hankittu, sanotaan samalla hyvästit tieteelliselle ajattelulle.

     Yleistäminen siis on sekä tarpeellista että välttämätöntä, kuten jo terve järki sanoo. Se ei toimi yhdestä tai parista yksilöstä yhteisöön päin, mutta kyllä silloin, kun kyseessä on riittävä määrä yksilöitä, jotka muodostavat relevantin otoksen.

      Se ei toimi myöskään mekaanisesti ryhmästä yksilöön päin, vaikka ryhmää koskeva ennakkotieto antaakin rationaaliselle havainnoijalle tiettyjä odotusarvoja, jotka perustuvat todennäköisyyksiin ja niillähän tieteellinen ajattelu joutuu usein operoimaan. Tietoa, rationaalisuutta, on syytä tässäkin arvostaa ajattelun ja toiminnan lähtökohtana, eikä korvata sitä esimerkiksi sentimentaalisuudella.

     On jokseenkin masentavaa seurata, miten alkujaan amerikkalaiset muodit muuttuvat irrationaalisiksi normeiksi ja saavat vankan aseman myös Euroopassa, meilläkin.

     Parhaillaan saadaan nauttia ilmoituskampanjasta, jossa kunnioitusta ansaitseviksi ajatellut henkilöt kertovat ennakkoluuloistaan, jotka tulkitaan rasistisiksi. Rasismin taas ilmeisesti oletetaan olevan jonkinlainen synti henkeä vastaan, jota ei saa anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa, sen sijaan, että sitä pidettäisiin esimerkiksi huvittavana takapajuisuutena.

     Noissa esitetyissä tapauksissa näyttää olevan kysymys yksinkertaisesti enemmän tai vähemmän rationaalisista odotuksista, jotka eivät sitten pitäneetkään paikkaansa.

      Ilmeisesti kampanjaan saadut henkilöt häpeävät syvästi rationaalisuuttaan ja pyytelevät sitä anteeksi vihjaisten samalla, että pieni rahalahja oikealle taholle voisi toimia aneena, joka pelastaa myös lukijan sielun, mikäli hänelläkin on esiintynyt taipumusta rationaaliseen ajatteluun.

     On aika surkeaa, että alkeellisia terveen järjen piiriin kuuluvia asioita on saatu noinkin pahasti sotkettua myös tässä maassa, jossa perinteisesti on vältetty vouhotuksia. Kyseessä tuntuu olevan oire suuresta kulttuuri-ilmiöstä, joka on myös läpikotaisin politisoitunut. Ja politiikassahan kaikki keinot näyttävät nykyään olevan sallittuja.

     Kukapa ei muistaisi tuota kuuluisaa hihamerkkijuttua, jossa kysymys etnisestä profiloinnista nostettiin esille ja vaadittiin myös meillä siirtymistä amerikkalaiseen käytäntöön, jossa rationaalinen ajattelu on kiellettyä ja jopa kriminalisoitua, mikäli asia koskee etnisiä ryhmiä.

     Mutta suo siellä, vetelä täällä. Tämän päivän lehdestä luin, miten laajaksi on meilläkin paisunut se barbaria, joka tunnetaan tyttöjen ympärileikkauksen nimellä. Muuan somalityttö peräti syytti Suomen valtiota siitä, ettei se suhtaudu asiaan vakavasti ja rankaise silpomisesta. Niinpä typerät raakalaiset saavat jatkaa toimintaansa, jonka heidän yhteisönsä näköjään hyväksyy.

     Se, miksi asia painetaan villaisella, johtuu siitä, että se rajoittuu tiettyihin ryhmiin, jotka eivät kuulu kantaväestöön. Mikäli toisin olisi, saisimme taatusti lukea paljonkin suurista oikeudenkäynneistä ja paheksumisen myrsky kohtaisi järjettömän ja ihmisvihamielisen barbarian harjoittajat. Rasismiahan tässä pelätään, totesi uhri. Siinäpä sen mentaliteetin hedelmiä.

     Sokea oikeus tirkisteleekin siis tässä tapauksessa silmäliinansa raosta ja sallii yksille sen, mitä toisille ei missään tapauksessa sallittaisi. Tässä taidetaan olla kaukana siitä ihanteesta, että kieltäydyttäisiin näkemästä ihmisten ihonväriä ja etnistä alkuperää.

     Paluu barbariaan ei tapahdu yhdellä rysäyksellä, vaan pitkällä kitinällä. Sen välttämättömiin ehtoihin taitaa kuulua arvojen ja arvoarvostelmien suhteellistaminen: kukapa voisi tuomita toisten tapoja? Saako edes käyttää leimaavia sanoja? Pitäisikö sana barbaria kieltää? Tai, hei! Miksi se pitäisi sallia?

     Kun barbaaristen instituutioiden ensin annetaan pesiytyä maahamme ja sitten kielletään tuomitsemasta niitä, on tie auki muullekin irrationaalisuudelle. Olennaista siinä on rationaalisen ajattelun kieltäminen ja esimerkiksi ennakkotiedon leimaaminen ennakkoluuloksi.

     Siitä on vain askel siihen, että ensin kielletään rationaalinen ajattelu yleensä ja sen myötä irrationaalisten uskomusjärjestelmien arvostelu. Sen jälkeen voidaankin jo vaatia myös ulkopuolisia osoittamaan mille tahansa mumbo-jumbolle rituaalista kunnioitusta.

 

Tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä

Tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä

Toissapäivänä Washingtonin lentokentällä pyydettiin näyttämään paperit. Kun kysyin syytä, hymyili tyttö herttaisesti ja sanoi, että kaikkien ikä tarkastetaan. Minäkin olisin periaatteessa voinut olla alle 21-vuotias ja jos minulle olisi siitä huolimatta myyty olutta, olisi ravintola voinut menettää anniskeluoikeutensa.

Suomalaisena en ollut ymmärtänyt, miten tärkeää on, että jokaista ihmistä kohdellaan samalla tavalla. Jos minua olisi ilman muuta pidetty yli 21-vuotiaana, olisi voitu syyllistyä syrjintään nimeltä ageism. Muita vastaaviahan ovat  racism, male chauvinism ja mitä niitä lieneekään. Yhdysvallat on koko maailmassa kehityksen eturintamassa, kun syrjiviä käytäntöjä tiedostetaan ja lopetetaan. Asiaan kuuluu, että ne myös aikanaan sanktioidaan ja rikkojat voidaan amerikkalaisen oikeusjärjestelmän avulla panna maksamaan korvauksia, jotka meistä tuntuvat järjettömiltä ja suhteettomilta.

Otsikossa puhtaan tyhmyydestä. Amerikkalainen varmaan sanoisi asian kauniimmin. Käänsin sen mielessäni  muotoon The importance of pretending innocence. Näin voitaneen sekä välttää loukkaava tyhmyys-sana että säilyttää ajatus höynäytettävyydestä ja naiiviudesta. Ehkäpä tuo pretend-sanakin on liian leimaava ja voitaisiin korvata vaikkapa sanalla display tai demonstrate.

Mutta mitkään sanat eivät pysty kätkemään sitä, että todellisuutta yritetään joillekin ryhmille osoitettavan huomaavaisuuden nimissä olla muka huomaamatta. Ehkä tarkoituksena on kehittää ennakkoluulottomuuden kulttuuria, jossa jokaiseen lähtökohtaisesti suhtaudutaan samalla tavalla?

Tämä on erinomainen päämäärä. Itse pidän ennakkoluuloisuutta luonteenpiirteenä, joka kuuluu samaan sarjaan saituuden ja tyhmänylpeyden kanssa. Yleensä se näyttää todistavan älyllisestä jäykkyydestä ja henkisestä kapea-alaisuudesta. Sille on tyypillistä kangistuminen annettuun kaavaan, jota eivät mitkään uudet tiedot tai edes omat havainnot kykene rikkomaan. Ennakkoluuloisuutta voi pitää paheena, joka hyvin huonosti soveltuu nykyaikaiseen pluralistiseen yhteiskuntaan.

Mutta mitä on virallinen ennakkoluulottomuus, jota valtio käytännössä vaatii kansalaisiltaan rangaistuksella uhaten? Valtiolla tuskin on luonteenpiirteitä, joten kyse lienee pikemminkin ideologiasta, joka vaatii toteuttamista kaikilla elämänalueilla eli siis totalitaarisesta ideologiasta, joka ei hyväksy vasta-argumentteja eikä tunnusta poikkeuksia.

Smithsonian Institutionin museot antoivat käytännön esimerkkejä siitä, missä sallitun ajattelun rajat kulkevat. Amerikan historian museossa oli esillä karamellipapereita ja muita tuotemainoksia, joissa oli kuvattu African American –epiteetillä varustettuja henkilöitä väärällä tavalla. Kyseessä eivät olleet mitkään irvikuvat, vaan kuvat, joissa kyseiset henkilöt esitettiin taloustyön tekijöinä, palvelijoina ja muissa vastaavissa toimissa, joissa he käsitykseni mukaan ovatkin runsaasti toimineet ja havaintojeni mukaan yhä toimivat. Joka tapauksessa tuollainen esittäminen kaiketi antoi todellisuudesta toisenlaisen kuvan, kuin olisi pitänyt.  Hiukan ymmälläni koetin miettiä, miten asia olisi aikoinaan voitu korjata. Mahdollisesti stereotypiat olisi pitänyt rikkoa esittämällä kyseisen ryhmän edustajia vähintäänkin yhtä usein niin sanotusti hienommissa yhteyksissä kuin pelkän rehellisen työn tekijöinä. Vastausta en tiedä vieläkään, mutta luulen, että kyseessä oli yksinkertaisesti halu kieltää näkemästä tosiasioita ja luoda sen sijaan illuusioita maailmasta, jossa kaikki ovat samanvärisiä, saman ikäisiä (nuoria) ja samaa sukupuolta (naisia ja melkein kuin naisia).

Smithsonian Institutionin luonnonhistorian museo antoi lisää eväitä kulttuuriseen reppuuni. Rotu-näyttely osoitti, että olemme kaikki samaa rotua ja että koko asia on vain sosiaalinen konstruktio. Erään esimerkkiperheen jäsenistä jotkut luokitellaan Brasiliassa eri rotuihin kuuluviksi, vaikka he USA:ssa ovat samaa ryhmää. Sitä paitsi meidän kaikkien juuret juontuvat Afrikasta. Kaikkien ihmisten geeniperimä on melkein täsmälleen samanlainen ja mitä ihonväriin tulee, se on muuttuva suure ja ne, jotka nykyään näyttävät tummaihoisilta, vaalenevat pohjoisessa aikanaan. Tämän olin kuullut ennenkin ja kun en ole perussuomalaisten kannattaja, nyökyttelin hyväksyvästi. Toisaalta tunsin, miten mieleeni yritti hiipiä ajatus siitä, että kaikkien koirienkin geeniperimä on melkein täsmälleen samanlainen ja että niiden turkit luultavasti muodostuisivat samannäköisiksi, jos vanhaan tapaan sallittaisiin niiden vapaa juoksentelu pitkin raitteja. Muistan hyvin, millainen tilanne oli 1950-luvulla: koiria oli vain kahta sorttia, pystykorvia ja luppakorvia sekä niiden erilaisia välimuotoja. Monirotuisten koirien joukossa oli usein tavattoman lahjakkaita ja kaikin puolin rakastettavia yksilöitä, jollaisia on turha etsiä useimpien nykyisten rotujen piiristä. Nykytilanteessa arvostan Englannin springerspanielia enemmän kuin esimerkiksi schäferiä. Molemmilla on ennustettavasti tietynlaiset taipumukset ja ymmärrän hyvin, jos jollakin on toisenlainen maku.

Mutta koko tämä rinnastus saattaa olla sekä asiaton että rienaava. Koirat ovat kehittyneet toista linjaa kuin esi-isämme apinat, joita meidän kuuluu pitää veljinämme, voidaan sanoa. Silloin kuitenkin syyllistytään syrjivään asenteeseen nimeltä specism, löytyy joskus kirjoitettuna muotoon speciesism. Mielilausahduksiini kuuluu, että ihmisiähän koiratkin ovat. Tätä ei kuitenkaan saa ymmärtää niin, että ihmiset ovat koiria. Jolla on korvat, hän kuulkoon.

Amerikkalaisten ennakkoluulot ovat nyt ankaran painostuksen alaisina ja hyvä niin. Tarkoituksenahan on edesauttaa ihmiskunnan onnellisuutta. Toisaalta on hankalaa, että samaan pakettiin menee helposti myös ennakkotieto, jonka tuottaminen on yhteiskuntatieteiden velvollisuutena. Jos tekeydymme tyhmiksi, voimme saada moraalisen palkinnon, mutta menetämme älyllisen, mikä voi myös olla vaarallista.

Käytännössä myös ennakkoluulot ovat kovin sitkeitä. Etiopialaissyntyinen taksimies, joka vei minua Capitol Hillille, kyseli Suomesta kaikenlaista ja kiinnostui myös siitä, onko meillä afrikkalaisia. Kerroin näin olevan, jolloin hän kiinnostui siitä, mistä ne ovat tulleet. Kun mainitsin somalit, hän huudahti: otatteko te niitä vastaan? Totesin, että emme erottele siirtolaisia, ne, jotka tulvat, yleensä myös jäävät. Kuullessaan somaleja olevan noin kymmenen tuhatta kuski vihelsi hämmästyneenä ja kysyi, tekevätkö ne töitä? Selitin, että töitähän meillä on kovin vaikea saada, mutta muistan palkannauttijoita somaleista olevan yli kolmekymmentä, mutta alle viisikymmentä prosenttia. ”Ja loput sitten vain istuvat vai?” ihmetteli kuljettajani. Asian perinpohjainen selittäminen olisi kaikesta päätellen vaatinut paljon aikaa ja ponnisteluja. Kun olimme juuri saapumassa Capitolille, missä tie nousi kirjaimellisesti pystyyn, päätin huokaisten luopua enemmistä keskusteluista ja nousin pois kyydistä.

Keskustelu jätti hieman ristiriitaisen olon ja ajattelin kaikkia niitä näkemiäni somaleita, jotka reippaasti työskentelevät mitä erilaisimmissa tehtävissä. Heidän leimaamisensa koko ryhmän yleisen käytöksen perusteella olisi mitä typerintä ja sopimattominta. Mutta mitäpä voidaan sanoa siitä, että selviä asioita kieltäydytään näkemästä eikä hyväksytä edes sitä selviötä, että eri ihmisryhmien välillä on merkittäviä keskimääräisiä eroja? Se, että yksilöiden väliset erot aina saattavat olla suurempia kuin ryhmien väliset erot, on myös selviö, jonka tunnustaminen eri ole erityinen älyllinen eikä moraalinen uroteko. Onko kansa keskimäärin todella niin tyhmää, että sitä on pakkokeinoin yritettävä estää näkemästä todellisuutta sellaisena kuin se on? Eikö eliitti voisi pitää tällaista ajattelua omana eksklusiivisena huvinaan, jolla se voisi erottautua perusamerikkalaisuudesta?

Tulevaisuus näyttää, mitä tällaisen ideologian pohjalle on mahdollista rakentaa. Suuri myyttinen kansa saattaa kuitenkin aina joskus havahtua katsomaan ympärilleen ja hihkaista: Hey man, let’s face it! Amerikkalaisessa kulttuurissa tämä taitaa jo haista aika vallankumoukselliselta.

Tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä