Takuuturvaa tarjolla

Kaupunki-ilma ja valtion käsi

Keskiajalla tunnettiin sanonta ”kaupunki-ilma tekee vapaaksi”. Sillä tarkoitettiin, että maaorja, joka oli onnistunut livahtamaan kaupunkiin ja oleskelemaan siellä tietyn ajan, katsottiin vapautetuksi entisestä alistussuhteestaan. Kaupungeilla oli usein myös omat lakinsa ja oikeuskäsityksensä. kun entinen maalainen oli vaihtanut identiteettiä, ei hänen enää voitu soveltaa entisiä normeja.

Hyvien alamaistensa, kartanonherrojen parasta ajattelevat hallitsijat pystyivät kuitenkin Venäjällä julistamaan tämän säännön mitättömäksi, kaupungit olivat siellä vähävoimaisia ja karkaajat haettiin kaikkialta, mistä kiinni saatiin. Oli kuitenkin vielä mahdollisuus paeta villille arolle, kasakoiden joukkoon. Ennen pitkää valtion raskas käsi sai sitten otteen heistäkin.

Joka tapauksessa on kurja hallintoalamainen yleensä aina ja kaikkialla löytänyt jonkin, toki usein vain teoreettiseksi jäävän tavan paeta rankaisevaa ja verottavaa kruunua. Joskus maailmassa kruunun toimenkuvaa kokonaisuudessaan leimasikin juuri sen väkivaltamonopoli, jonka toiminta turvattiin veroryöstöllä. Vastasuorituksiakin kruunulla oli antaa, nimittäin turva ulkopuoliselta väkivallalta. Se taas tarkoitti, ettei siirtyminen naapurimaahan yleensä ollut erityisen helppoa.

Toisaalta aina joskus hallitsijat huomasivat tilaisuutensa, kun joku heistä alkoi kohtuuttomasti ahdistella alamaisiaan. Hugenotit pakenivat Ranskasta aurinkokuninkaan aikana mikä minnekin ja useimmiten myötävaikuttivat uuden isänmaansa taloudelliseen nousuun, kuten vaikkapa Berliinissä. Sama koski Espanjasta paenneita moriskoja, jotka katolisten kuninkaiden ajasta lähtien joutuivat kotimaassaan ahtaalle ja lopulta saivat yksinkertaisesti lähtöpassit ilman tutkintaa ja tuomiota.

Vastaanottajia lähtijöille riitti, sillä oli aikoja, jolloin suvaitsevaisuus kannatti. Amerikkahan muodostui kerran turvapaikaksi kaikille vainotuille ja pystyi myös tarjoamaan heille elämisen edellytykset. Sinnepä siis suunnistivat esimerkiksi asevelvollisuutta Venäjän armeijassa pelkäävät suomalaiset nuoret miehet siinä kuin pogromeja pakenevat Venäjän juutalaiset. Koko Pohjois-Amerikan asuttaminenkin oli alkanut vainottujen puritaanien joukkomuutosta.

Mutta ihmisillä voi olla kaikenlaisia syitä pakenemiseen. Yksi syy on rangaistuksen tai yleensä koston pelko. Kostajahan voi olla myös muu kuin valtio. Ne, jotka ovat ylläpitäneet maassaan hirmuhallintoa, tietävät joutuvansa siitä maksamaan niin pian kuin heidän valtansa päättyy. Silloin on parasta karistaa kotimaan pölyt jaloistaan ja siirtyä sellaiseen paikkaan, josta ei saada kiinni eikä palauteta. Viertolan isännän härkien henki omallatunnollaan Jukolan veljekset suunnittelivat kruunun leipiin siirtymistä, mutta kun tuo leipä oli aika niukkaa ja karua, jäi tämäkin aie toteutumatta.

Pikkurötökset unohdettiin kerran myös niiden miesten osalta, jotka liittyivät Ranskan muukalaislegioonaan. Taisipa siellä olla melkoinen määrä vanhoja natsejakin. Menneen maailman oloissa oli yleensä tai ainakin joskus mahdollista löytää turvapaikka myös lurjukselle, jonka jalkojen alla maa poltteli. Joku pystyi aina hänestäkin hyötymään. Niinpä saatiin uusi identiteetti ja voitiin aloittaa elämä alusta.

Ajat ovat tässäkin suhteessa luultavasti muuttuneet. Vanhan identiteetin hävittäminen ja uuden luominen ei nykytekniikan aikana liene erityisen helppo tehtävä. Luultavasti uuteen isäntämaahan ilman papereita saapuneissa on paljon niitä, jotka ovat toiminnallaan vanhassa kotimaassa ansainneet ankaran rangaistuksen. Ei ole mahdotonta, että nämä rikokset aina jossakin vaiheessa kyetään selvittämään ja vaatimaan tekijöitä tilille. Maailman lähihistoria on täynnä joukkomurhia. Suuri osa niistä keskittyy juuri samoille alueille, joista pakolaisvirrat nyt on hallitsemattomasti päästetty sisään Eurooppaan.

Nykyään tuskin erityisesti kaipaamme täällä pohjoisessa sitä työvoimaa, jota saapujat kykenevät tarjoamaan. Tästä seikasta asioita tuntevat näyttävät olevan varsin yksimielisiä eikä siitä sen enempää. Niin ne ajat muuttuvat. Kulttuuriset ongelmat ovat vielä luku sinänsä ja niihin liittyy myös käsitys yksilön arvosta ja ihmishengen hinnasta.

Suurimmassa osassa maailmaa näyttää yhä vallitsevan lex talionis eli oikeuskäsitys, jonka mukaan vahinkoa kärsineiden on saatava maksaa sen aiheuttajalle samalla mitalla. Siis esimerkiksi hengestä maksetaan hengellä. Monilla alueilla tämä tarkoittaa käytännössä verikostoa, jossa myös täysin syyttömät sukulaiset voivat joutua uhreiksi. Sellaisia käsityksiä meilläkin näyttää keskiajalla olleen.

Miniminä oikeustajun kannalta näköjään pidetään moniaalla sitä, että itse henkirikoksen tekijä saa samanlaisen kohtalon kuin hänen uhrinsa. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa tästä huolehtii valtiovallan kova käsi, joka ansaitsee kansan kunnioituksen juuri sillä, että se pitää yllä kuria ja järjestystä, sisäistä ja ulkoista. Ja eihän esivalta suotta miekkaansa kanna, kuten sanassa sanotaan.

Roistot haluavat tietenkin aina välttää ansaitsemansa kohtalon, tämä juuri kuuluu heidän toimenkuvaansa ja tekee heistä sen, mitä he ovat. Niinpä voimme suurella varmuudella odottaa, että juuri kaikkein pahimmat lurjukset valtaavat ensimmäiset paikat siirtolaislaivassa silloin, kun maa alkaa poltella jalkojen alla. Tätä ei tietenkään pidä käsittää niin, ettei väkivaltaa pakenevien joukossa olisi myös viattomia ja avuttomia todennäköisiä uhreja, joiden ainoa synti on kuuluminen väärään klaaniin tai uskontokuntaan.

Toki Suomeenkin tänä syksynä saapuneiden joukkoon kuuluu myös naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka lähtökohtaisesti herättävät tiettyä luottamusta. Ei heitä juuri nyt kovin paljon ole ollut, mutta tämä kysymys ei kuulu tähän.

Olennainen kysymys turvapaikan hakijoiden kohdalla kuuluu: mihin perustuu se vaara, jolle hakija altistuu, mikäli hän palaa kotimaahansa? Onko uusilla vallanpitäjillä perusteltua aihetta vaatia hänen luovuttamistaan, voidakseen toteuttaa oikeudenmukaisuuden edellyttämät asiat?

Tämän kysymyksen äärellä törmäämme helposti kulttuuriseen muuriin. Mikäli joku, sanokaammeLähi-Idän kristitty on repinyt koraanin kotimaassaan tai mikäli esimerkiksi joukkoraiskauksen uhriksi joutunutta naista uhkaa kivitystuomio, olisi maamme arvoa alentavaa luovuttaa tällaiset henkilöt kotimaassaan tuomittaviksi. Tämä johtuu siitä, että pidämme tuon kaltaisia rangaistuksia barbaarisina ja perusteettomina. Meillä ei ole mitään velvollisuutta kunnioittaa islamilaista lakia, jonka ymmärrämme ilman muuta epäoikeudenmukaiseksi. Edellä mainitut ”rikokset” eivät meillä täytä mitään rikoksen tunnusmerkkejä.

Tilanne on kuitenkin toinen, kun puhutaan terrorista tai muusta harkitusta murhaamisesta. Saatamme joutua tilanteeseen, jossa meidän maahamme livahtanut henkilö on todistettavasti syyllistynyt joukkomurhaan. Kysymys kuuluu silloin, onko maamme velvollisuutena tarjota tällaiselle henkilölle turvapaikka rikoksistaan? Onko hänen kotimaassa tekemiään rikoksia arvosteltava tässä tapauksessa tekopaikan lakien mukaan vai meidän?

Jokainen muistanee ruandalaispastorin tapaukseen liittyneen farssin, joka maksoi maallemme tolkuttoman määrän rahaa ja jonka tuloksena syyllinen välttyi sellaiselta kohtalolta, jota hänen kotimaassaan pidettäisiin rangaistuksena. Pelkäänpä, että olemme vaarassa luisua tilanteeseen, jossa pahantekijät näkevät maassamme turvapaikan, jonne voi aina pujahtaa, mikäli on vaarassa saada kotimaassaan ansaitun rangaistuksen.

Maamme ei kuulemma voi luovuttaa rikoksentekijöitä sellaiseen maahan, jossa on voimassa kuolemanrangaistus. Näin olen kuullut kerrottavan, mutta ei oikein usko sitä. Onko todellakin niin, ettei meiltä esimerkiksi luovuteta Yhdysvaltoihin rikollista, joka kiistattomasti osoitetaan syylliseksi johonkin niistä lukuisista rikoksista, joista tuossa maassa on määrätty kuolemanrangaistus? Jos asia on näin, voimme odottaa meillekin rikosturistien tulvaa myös siltä suunnalta. Ulkopuolisena olen ymmärtänyt, että meidän vankiloissamme vallitsevat muutenkin upeat olosuhteet amerikkalaisiin verrattuna. Ovatkohan pakolaistilastoissa esiintyvät Yhdysvaltain kansalaiset juuri tätä kategoriaa?

Mutta ehkäpä maamme seuraamuslaitosta (rangaistuksista kai olemme luopuneet) uhkaava vaara, mikäli sellaista on, ei niinkään tule kaukaisesta lännestä kuin Lähi-idästä. Mikäli siellä alkaa levitä käsitys, jonka mukaan Suomen ilma ”tekee vapaaksi” ja että on yleensä olemassa tällainen säikkymättömien idioottien maa, joka soveltaa vakavimpiinkin rikoksiin omia, käsittämättömän helläkätisiä sääntöjään, voivat asianomaiset virastomme kaiken todennäköisyyden mukaan odottaa loputonta tulijoiden jonoa. Kyseessä ovat suurella todennäköisyydellä etenkin sellaiset henkilöt, joiden pitäisi omankin oikeuskäsityksensä mukaan saada aivan toisenlainen kohtelu, kuin mikä on täällä mahdollinen.

Kaiken tämän taustalla on tietenkin muuan suuri kysymys: voiko Eurooppa soveltaa itse ihailemiaan ”eurooppalaisia arvoja” myös muualla maailmassa ja erityisesti sellaisilla alueilla, joilla niitä ei ihailla, vaan halveksitaan?

Kysymys on siitä, että uskonsotien aika päättyi meillä jo satoja vuosia sitten, kun se taas noilla nykyisillä ongelma-alueilla näyttää vasta alkaneen. Meidän on kaikin mokomin syytä pysyä noista sodista syrjässä, mutta se edellyttää myös sitä, että emme tee maastamme turvasatamaa sellaisille henkilöille ja ryhmittymille, joiden arvot poikkeavat jyrkästi omistamme, mutta jotka tietenkin mielellään käyttävät hyväksi kaikkea sellaista, mitä maailma vastikkeetta tarjoaa.

Kustaa III:n sota Savossa

Sodittiinpa ennenkin

Jussi T. Lappalainen, jota ei sotahistorian harrastajille tarvitse esitellä, on taas tehnyt suurtyön. Kirjan nimi on Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790. Helsinki, SKS 2014, 179 s. Aiemmin hän teki jo laajan esityksen saman sodan meririntamasta, josta ilmestyi samaan aikaan toinenkin seikkaperäinen kirja.

Nykyajan siunauksiin kuuluu, että kirjoittaja on voinut käyttää Kurt von Stedingkin arkistoa digitaalisessa muodossa, toki myös Tukholman sotahistoriallisen arkiston kokoelmia on käyty lukemassa paikan päällä. Kirjoittajalla on on tehtäväänsä erityisen pätevä myös siksi, että hän osaa venäjää. Kirjassa on kuitenkin venäläisen aineiston osalta rajoituttu vain tutkimuskirjallisuuteen. ”Nuoremmille tutkijoille jää runsaasti kiinnostavaa tehtävää”, todetaan alkusanoissa. Olisikin hyvin kiinnostavaa nähdä aiheesta myös uusi venäläinen tutkimus ja mieluimmin ruotsin ja ranskan taitoiselta kirjoittajalta.

Kustaa III:n sodan muistamisen kummallisuuksiin kuuluu, että vaikka se oli etenkin merisodan suhteen mittakaavaltaan valtava yhteenotto, se yleensä kuitataan lyhyellä toteamuksella: rajat eivät muuttuneet Värälän rauhassa. Trafalgarin luokkaa olleet meritaistelutkin on siinä määrin unohdettu, ettei niitä enää juuri tunneta edes Kotkan uudehkossa merimuseossa, vaikka ne oikeastaan olisivat yhden sen kokoisen museon arvoinen aihepiiri, mikäli sotien muistamista siis yleensä pidetään sopivana, kuten kaikissa Euroopan valtioissa yleensä on tehty.

Kaikki Kustaan sodan taistelumuistomerkit on pystytetty itsenäisyyden aikana, toteaa kirjoittaja. Usein vähäisetkin taistelut ovat saaneet muistomerkkinsä ja niihin on myös liitetty vääriä tietoja, kun kunnon perustutkimusta ei ole ollut käytettävissä. Tämä kirja siis osaltaan paikkaa jo pari sataa vuotta vallinneita aukkoja tutkimuksessa.

Kustaan sodan osalta huomion taisteluilta ovat varastaneet Anjalan liitto, jota venäjäksi kutsutaan puolalaisen analogian mukaisesti konfederaatioksi sekä Liikkalan kirje ja muut sangen erikoislaatuiset seikat, jotka helposti saavat unohtamaan sen, ettei tämäkään tapahtumasarja ollut mitään sunnuntaikävelyä, vaan sotaa. Ja sotahan on julmaa ja ratsuväki raakaa. Upseeriston vehkeilyt eivät tätä perusasiaa muuksi muuttaneet.

Yleensä koko maasodasta mainitaan ainakin Porrassalmen taistelu, joka ehkä pikemminkin kuuluu niiden pienimuotoisempien kahakoiden piiriin, joille sopii venäjäksi nimitys delo ja sen ajan ruotsiksi affair. Sehän oli ennen muuta epäonnistunut yritys edetä, jonka edullisissa asemissa ollut puolustaja esti. Torjuntavoitto se siis toki oli, mutta tuskin suuri armeijan operaatio. Parkumäki sen sijaan oli varsinainen ajan arvostama suurtaistelu, srazhenije tai slaget vid Parku(in)mäki. Se oli meidän puolen voitto ja jopa hyökkäyksellä saavutettu, ensi kertaa sitten Kaarle XII:n päivien, kuten kirjoittaja toteaa. Usein sekin tietysti jää yleisesityksissä pelkän maininnan varaan.

Kaikista upseeriston vehkeilyistä ja vehtaamisista huolimatta verenvuodatusta harjoitettiin melkoisella menestyksellä. Uhrien lukumäärän tarkka selvittäminen vaatisi tosin suuren arkistotutkimuksen, toteaa tekijä. 700 000 asukkaan Suomi joka tapauksessa kärsi kymmenien tuhansien asukkaiden menetykset ja toki lisäksi myös riikinruotsalaisen asevoimat menettivät tuhansia.

Ruotsin puolella kokonaistappiot olivat noin 35000 miestä, mutta kaikki muonavahvuudesta poistuneet eivät kuolleet. Joka tapauksessa siviiliväestö kärsi myös paljon ryöstöistä ja sairauksista ja Suomen väkilukutilasto teki melkoisen mutkan. Väestönkasvu sodan vuosina hidastui noin 35000 – 40 000 hengellä. Näihin lukuihin on syytä lisätä venäläisten sotilaiden suunnilleen ruotsalaisten kanssa samaa luokkaa olevat tappioluvut. Ei siellä siis pelkästään rajalla seisoskeltu.

Kirjoittaja toteaa esipuheessa halunneensa kirjoittaa kirjan, jollaisen olisi aina itsekin halunnut tästä aihepiiristä lukea. Siinä hän on onnistunut ja täyttänyt samalla monen muunkin toiveen. Sotatoimet Itä-Suomessa on tähän asti esitetty sen verran ylimalkaisesti ja fragmentaarisesti, ettei niistä yleensä ole oikein saanut tolkkua. Varsinkin eri paikkakunnilla tapahtuneet taistelut ja kahakat jäävät usein irrallisiksi ja vaille kaikkea konkretiaa.

Tämä kirja muuttaa tilanteen. Taistelujen kuvaus nojautuu usein alkuperäislähteisiin ja sitä elävöittävät suuresti kuvat ja kartat, jotka on nykyaikaisella painotekniikalla tehty alkuperäisen veroisiksi ellei paremmiksi. Paikkakuntalaisena tuntuu varsin kiinnostavalta katsella esimerkiksi karttaa, joka kuvaa kenraalimajuri Schultzin joukkojen tuloa Sulkavalle ja Kukkomäelle asetettua patteria. Varsinainen taistelu tosin jäi käymättä, sillä pahasti alivoimainen puolustaja katsoi viisaaksi poistua hyökkääjän edestä ja siltakin jäi polttamatta. Paikkakuntalaisena vain jää kysymään: miksei karttaan ole merkitty kirkkoa?

Joka tapauksessa taisteluita siis käytiin paljon ja tosimielessä. Usein ne olivat hyvin kiivaita ja sitkeitä käsikähmiä, joissa pistintä survottiin vastustajan suoliin. Tuhansien miesten operaatioita tapahtui ja menetykset saattoivat nousta satoihin. Toiminta oli aktiivista ja molemmin puolin ketterät laivastot liikkuivat myös pitkin Saimaata ja kävivät jopa suoranaisia meritaisteluita. Venäläisillä oli myös baskiiriratsuväkeä, joka ampui jousilla. Jousi oli hyvin ”tulivoimainen” ja tarkkakin ase osaavan käyttäjän käsissä. Huomasin joskus erään Sulkavan kirkonarkistossa olleen paperin, jossa kerrottiin, miten baskiirit rauhan tultua esittelivät suomalaisille taitojaan ampumalla jousella ilmaan heitettyä hattua.

Tarina sodan aloittamiseen saadusta verukkeesta Puumalan Vuolteensalmella muka tapahtuneesta hyökkäyksestä käsitellään kirjassa seikkaperäisesti. Kustaa-kuninkaan maine ei puhdistu. Kyllä hän oli uskomaton seikkailija. Hyvä teatterimies taisi olla väärällä alalla.

Raja halkaisi tuohon aikaan suomalaisen asutuksen kahtia. Savonlinna, Hamina ja Lappeenranta olivat Venäjän puolella ja Puumala oli tärkeä vesireitin kapeikko, johon suunniteltiin peräti kaupunkia. Veneillä liikkuva sotavoima osoittautui sodassa tärkeäksi ja Kurt von Stedingk, saksalaista juurta oleva upseeri, joka myöhemmin toimi muun muassa Ruotsin lähettiläänä Pietarissa, veistätti uusia tykkijollia Mikkelissä, Kuopiossa, Varkaudessa ja Joensuussa. Niissä oli 18 tai jopa 24 naulaisia tykkejä, jotka ajan oloissa olivat jo varsin järeitä. Kuusi sellaista alusta jopa vedettiin talviteitä pitkin Viaporista Mikkeliin, mikä on varsin hämmästyttävä suoritus. Maanteitä pitkin oli tapana kuljetella paljon kevyempiä aseita. Tavanomainen tykistön ammuksen painokin oli 3-6 naulaa.

Tässä ei liene syytä selostaa yksityiskohtaisemmin eri taisteluita, joista esimerkiksi Puuman Pirttimäen tai Partakosken ja Kärnäkosken taistelut sekä Laitaatsilta olivat strategisesti tärkeitä, kuten myös tunnetummat Kymijoella ja rannikolla käydyt. Itse asiassa ruotsalalainen osapuoli osoittautuu yleisesti ottaen niissä varsin sisukkaaksi ja aloitekykyiseksi. Kuva saamattomista ja osaamattomista vetelyksistä, jotka hoitivat hommansa petollisen surkeasti, kuten Topelius Talvi-iltain tarinoissaan Olavinlinnan piirityksen osalta kertoo, on siis vain osatotuus.

Sotiin liittyy aina kaikenlaista. Itse luin joskus aikanaan tuoreeltaan tehdyt laajat käräjäpöytäkirjat Sulkavan kappalaisen Melartopoeuksen vehkeilyistä miehittäjän kanssa. Kuninkaalle uskolliset seurakuntalaiset syyttivät häntä maanpetturiksi, kun taas hän itse väitti kärsineensä henkilökohtaisesti ”barbaarisen hyökkääjän” käsissä. Miehittäjä tietenkin myös ryösti, minkä voi. Sulkavallakin kirkon kassakirstu särjettiin ja tyhjennettiin ja monet menettivät omaisuutensa niin, että heille jäi vain paita päälle. Pahoinpitelyitä suurempia väkivallantekoja siviiliväestöä kohtaan ei Sulkavalla kuitenkaan kerrota tapahtuneen ja kenraali Schultz jopa suostui maksamaan korvauksia ryöstöistä.

Verrattuna 1900-luvun käytäntöihin toiminta oli sivistynyttä. Puumalan ja Pirttimäen leireissä entisen viholliset järjestivät rauhan tultua yhdessä ”huikeat ryyppäjäiset”, mikä tuo mieleen Suomen sodan aikana sittemmin useaan otteeseen nautitut vihollisarmeijoiden upseeriston yhteiset päivälliset vedonlyönteineen.

Siitä huolimatta sota oli silloinkin sotaa. Kuten kirjoittaja huomauttaa, ”yleisesti ja pienen ihmisen kannalta erityisesti sota lopulta on ongelmien ratkaisussa äärimmäisen viheliäinen tapa”. Tämähän se olisi hyvä oppia, mutta eihän viisaus periydy.

Euroopan lankeemus

Ja sen lankeemus oli suuri

Walter Laqueur on kiinnostava kosmopoliittinen intellektuelli. Hän kävi koulunsa Saksassa ennen sotia, mutta poistui maasta silloin, kun se vielä oli juutalaiselle mahdollista. Hän on sittemmin vaikuttanut etenkin Amerikassa, muun muassa Georgetownin yliopistossa Washingtonissa, mutta asunut paljon myös Euroopassa ja tuntee sen laajasti.

Laqueurilta ovat peräisin muun muassa uraauurtavat tutkimukset ns. mustista sotnioista, Venäjän vallankumouksen tulkintojen muuttumisesta, ”Euroopan viimeisistä päivistä” ja monesta muusta asiasta. Hiljattain häneltä on tullut myös kiintoisa Putin-kirja. Hän oli aikoinaan niitä, jotka 1970-luvulla lanseerasivat ns. ”suomettumisen” käsitteen meikäläisten melkoiseksi närkästykseksi, mutta ei vailla perusteita. Ihmisillä on huomattava kyky olla näkemättä sitä, mikä on ilmeistä.

Laqueur ei ole mikään saksalaistyyppinen lähdepositivisti, vaan loistaa pikemmin uusilla näkökulmilla ja rohkeilla avauksilla. Hänen teesinsä saattavat olla kiistanalaisia, mutta terävyyden puutteesta ei vanhaa mestaria voi moittia.

Laqueurin pari vuotta sitten ilmestynyt kirja After the Fall. The End of the European Dream and the Decline of a Continent (N.Y., St. Martin’s Press, 2012) on tavallaan jatkoa teokselle The Last Days of Europe. Epitaph for an Old Continent, joka ilmestyi vuonna 2007. Se julkaistiin myös suomeksi, mutta ei herättänyt mitään huomiota ns. laatulehdissämme, jotka näinä aikoina mieluummin kulttuurisivuillaan keskittyvät erilaisten julkisuushakuisten klovnien toimintaan ja tuotoksiin.

Uudemmassa kirjassaan Laqueur toteaa, että ”viimeisten päivien” vastaanotto oli yleensä skeptinen. Kirjan mielipiteet olivat epämuodikkaita ja se varmastikin ilmestyi liian aikaisin. Siinä vaiheessa nimittäin Euroopan unioniin vielä uskottiin yleisesti. Kirjoittajan arvostama The Economist piti sen maalaamia näköaloja ”tarpeettoman apokalyptisinä”. Nyt se sen sijaan harrastaa juuri sellaisia itse.

Itse asiassa Laqueur väittää, ettei hänen synteesinsä lajityyppi ollut suinkaan Ilmestyskirjasta. Kun hän ennusteli Euroopan muuttumista hyvinvoivien aasialaisten turistien museoksi tai kulttuuriseksi teemapuistoksi, ei kysymys ollut erityisen traagisesta, jos nyt ei järin sankarillisestakaan tulevaisuudesta. Joka tapauksessa Euroopan alamäen indikaattorit olivat pitkän tähtäimen trendien, esimerkiksi demografian osalta niin ilmeiset, että niiden ignoroiminen tuntui oudolta. Mutta eihän tällainen mitään uutta ole historiassa.

Se Eurooppa, jonka Laqueur kerran oppi tuntemaan, on häviämässä, mutta mitä tulee sen tilalle? Hänen mielestään Euroopan kriisi on ennen muuta tahdon ja itseluottamuksen kriisi. Hän viittaa Giambattista Vicon hahmottelemaan kulttuuriseen sykliin, jonka vaiheita ovat jumalallinen, sankarillinen ja inhimillinen aika.

Eurooppa elää aivan ilmeisesti ”postsankarillista” aikaa. Mutta missä nyt tarkkaan ottaen ollaan ja minne päädytään? Vicon syklien mukaan kai olisi johdonmukaista odottaa tulevaksi uutta ”jumalallista” kautta, mutta tätä johtopäätöstä kirjoittaja ei tee. Hänen mielestään Euroopan erityisyys on sen postmodernisuudessa ja hän tukeutuu tässä EU:n ulkopolitiikan asiantuntijaan Robert Cooperiin.

Kun muu maailma elää viidakon lakien mukaan, jossa perinteiseen tapaan ajatellaan vaikutuspiirien ja voimatasapainon käsitteillä, toimii postmoderni Eurooppa toisenlaisella logiikalla ja uskoo rauhanomaiseen yhteistyöhön ja keskinäisriippuvuuteen. Näin ollen se joutuu käyttämään kaksia sääntöjä, toisia omiensa keskuudessa ja toisia niiden raakimusten kanssa, jotka ovat yhä jääneet toiselle aikakaudelle. Mutta itse asiassa se ei kykene tuohon kovaan peliin. Se on liian tahdoton ja apaattinen.

Laqueur puhuu ”eurooppalaisesta unelmasta”, joka vielä hiljattain tuntui realistiselta. Eurooppalainen elämänlaatu toki on yhä vieläkin monessa suhteessa ylivertainen verrattuna amerikkalaiseen. Lisäksi sille näytti vielä hiljattain myös kuuluvan tulevaisuus: sekä Venäjä että USA olivat sen sijaan kriisissä.

Euroopan talouskriisi syntyi vasta ”viimeisten päivien” ilmestymisen jälkeen. Mutta Euroopan missio ei ole suinkaan ollut vain taloudellinen. Se on halunnut olla aivan erityisesti moraalinen supervalta, joka omalla esimerkillään levittäisi evankeliuminsa koko maailmaan. EU:n uusi ulkopoliittinen elin otti tehtäväkseen raportoida noiden arvojen toteutumisesta kaikkialla.

Laqueurin mielestä tämä missio oli hiekalle rakennettu. Kiinan kaltaiset nousevat vallat eivät ole olleet eurooppalaisista arvoista kiinnostuneita enempää kuin Venäjäkään ja Euroopan heikko menestys on myös heikentänyt sen arvojen nauttimaa kunnioitusta. Voima ei tietenkään ole yhtä kuin sotilaallinen voima, mutta kirjoittajan mielestä jälkimmäinen kuitenkin olisi välttämätön edellytys ”moraaliselle” tai ”pehmeälle” voimalle. EU:n järjestämät loputtomat ”dialogit” ja deklamaatiot ihmisoikeuksista eivät käytännössä paljoa paina.

Demografia on yhä Euroopan kohtalo ja se tarkoittaa kantakansallisuuksien supistuvaa osuutta väestöstä. Maahanmuutto on monessa suhteessa ongelma eikä asia siitä muutu, että sen kriitikoita yritetään luokitella ”rasisteiksi” tai ”äärioikeistolaisiksi”. Vastustukseen on täysin päteviä ja rationaalisia syitä, eikä ole rehellistä selittää sitä esimerkiksi ”islamofobialla”.

Erityisen hankalia tulokkaita ovat muslimit ja mustaihoiset ja tämän voi kiistatta todeta eurooppalaisissa suurkaupungeissa. Rikollisuus, väkivalta ja huumeet kukoistavat siellä, missä ”cool-pose culture” on nuorille miehille paljon palkitsevampi vaihtoehto kuin sivistys ja työ. Kulttuurinen ”rikastuminen” on tässä vain eufemismi, joka ei kanna pitkälle. Diskriminaatio ei ole kelvollinen selitys ikävälle tilanteelle. Muslimikulttuuri luo ongelmansa itse.

Maahanmuuton aiheuttama vahinko on kirjoittajan mielestä jo tapahtunut. Toki Eurooppa tarvitsee maahanmuuttoa sinänsä. Sen sijaan se ei tarvitse sellaisia muuttajia, jotka eivät tee tuottavaa työtä, vaan verottavat hyvinvointipalveluita ja jotka eivät integroidu, vaan muodostavat paralleelisia kulttuureita. Maahanmuuttajia olisi pitänyt vaatia elämään maassa maan tavalla tai poistumaan maasta.

Mutta Euroopan valtiot ja yhteiskunnat olivat menettäneet itsetuntonsa. Moraalisen relativismin vallitessa ne eivät myöskään kyenneet asettumaan esikuviksi ja malleiksi maahanmuuttajille. Muuttajat saivat pakostakin sen käsityksen, että vallitsevat lait ja tavat voitiin vaaratta jättää vaille huomiota. Nyt joudutaan kantamaan seuraukset. Mikäli vastaavanlaista piittaamattomuutta maan säännöistä olisi osoitettu vaikkapa Japanissa, Kiinassa tai Singaporessa, olisi tulija joutunut pois maasta jo muutaman päivän, ellei tuntien kuluessa.

Väärä maahanmuuttopolitiikka ei Laqueurin mielestä ole ainoa tai edes pääasiallinen syy Euroopan kriisiin, mutta pitkällä tähtäimellä sen seuraukset ovat vakavat. Tämän hän siis sanoi muutama vuosi sitten ja itse asiassa jo lähes kymmenen vuotta sitten kirjoitetussa ”Euroopan viimeisissä päivissä” näkemys oli sama. Eihän ilmeisiä tosiasioita voinut olla tunnustamatta, mikäli rohkeus ja rehellisyys siihen riittivät.

Jo ennen Ukrainan kriisiä Laqueur ymmärsi, että Venäjä on epätodennäköinen Euroopan strateginen kumppani ja Turkki vielä sitäkin problemaattisempi. Politiikan ennustamattomat kiemurat toki saattavat aina yllättää tulevaisuuden ennustelijat. Euroopan tahto valtaan on lopahtanut ja tämä on ensi sijassa syy sen marginalisoitumiseen. –Tätä sanaa kirjoittaja rohkenee käyttää maailman suurimmasta taloudesta ja kolmanneksi suurimmasta väestökeskittymästä.

Euroopan olisi kriisinsä voittamiseksi ainakin satava potkua talouteensa ja tiivistyttävä poliittisesti ja sotilaallisesti. Pelkillä siviileillä ei ole maailmassa kovin paljon sananvaltaa. Mutta onhan sitä elämää kakkos- ja kolmosdivisioonassakin, arvelee kirjoittaja lohduttavasti. 1970-luvulla Raymond Aron julkaisi kirjan In Defense of Decadent Europe ja tällä otsikolla myös Laqueur hahmottelee Euroopalle mahdollista ”pehmeää laskua” maailman hierarkiassa. On hienoa, että Eurooppa on kyennyt luomaan noita itse ihailemiaan arvoja, mutta niiden tulevaisuus maailmassa ei yleensäkään ole taattu ja ylenmääräinen takertuminen niihin voi tuottaa ikäviä tuloksia.

Inhorealismia, voisi sanoa, mutta ei aivan tyhjästä nyhjäistyä. Länsimaisen sivilisaation mahtava nousu oli Euroopan synnyttämä ja se veti mukaansa koko maailman. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Eurooppa pystyy kyllä houkuttelemaan muuttajia, mutta mikä itseään kunnioittava kulttuuri haluaisi tulla samanlaiseksi ja minkä vuoksi?